Jotta Jumalan teot tulisivat julki

Jälleen joku kertoi minulle ilosanoman. Olen sokea, jotta Jumalan työt voisivat tulla minussa julki. Herra voi antaa minulle näköni takaisin. Niin, tietysti sillä ehdolla, että uskon tarpeeksi lujasti.

Joku järjen ääni huomauttaa, että minunhan pitäisi olla tottunut tähän. Onhan heitä ollut. Julistajien kulkue marssii muistojen poikki: Ulkomaalainen nainen, joka tunki kätensä pääni päälle kävellessäni ja jonka puheista ymmärsin vain sanan Jesus. Mies, joka alkoi kadulla julistaa ihmeparannusta ja testaili samalla näkökykyäni työntämällä kättä naamaani. Ne monet liikuttuneet mummot, jotka huokuivat vilpittömyyttä ja siunausta.

Mutta en minä ole tottunut. Tai ehkä on niin, että mitä enemmän minulla on elämänkokemusta, sitä selvemmin näen, mitä nämä tilanteet kätkevät sisäänsä. He tarvitsevat jonkun vähäosaisen, jossa Jumalan teot voisivat tulla julki. He tarvitsevat ihmeparannuksen mahdollisuuden ja sille kohteen, jotta he voisivat tuntea Herran loiston. Ja koska heillä on jo Sana, jossa on esimerkkejä sokean ihmeparantumisesta ja Jeesuksen kommentit siitä, he tietävät kaiken tarpeellisen eikä mitään tarvitse kysyä. Varsinkaan minulta.

Minä olen välikappale tähän kaikkeen. Se herättää minussa suuttumusta, pettymystä, inhoa, surua. Minun kannaltani on niin räikeän itsestäänselvää, että kylpiessään Herransa valossa nämä ihmiset eivät näe minua lainkaan eikä heidän mielessään ole edes käväissyt kuunnella minua.

Ei tarvitse miettiä kovin syvälle huomatakseen, että jos nyt saisin näkökyvyn, se romauttaisi paitsi maailmankuvani myös toimintakykyni. Etäisyyksien, muotojen näkeminen. Silmä-käsikoordinaatio. Ihmiskasvot, ilmeet, eleet. Lukeminen, kirjoittaminen. Liikenne. Kaikki tämä ensimmäistä kertaa 30 vuoden elämisen jälkeen. Luulenpa, että aika pitkään olisin paljon vammaisempi kuin nyt olen. Kiitos Jumala siitä, että näiden julistajien käsissä ei ole ihmeitätekevää voimaa.

Entä sitten? Mitä minä tällä kaikella kiukullani teen? Voinko syyttää näitä ihmisiä? Voiko ihmistä tuomita tiedostamattomuudesta? Ei. Eipä kai oikeastaan voi. He haluavat omalta kannaltaan parasta hyvää minulle. Mutta huomaan, että tuo puolustus herättää minussa lisää kiukkua. Pitääkö minun siis antaa heidän julistaa, koska he toimivat parhaan ymmärryksensä mukaan? Ei. Minulla on oikeus ja ehkä inhimillinen velvollisuuskin kertoa, miltä minusta tuntuu ja mitä ajattelen. Mutta jaksanko minä?

Näin ne kivet raapivat veneen pohjaa elämän koskissa. Tässä minun sokkopurressani on ehkä enemmän osumapintaa kuin muissa keskimäärin. Minä kannan ruumiissani jonkin puuttumisen ilmentymää. Se tulee aina herättämään minussa ja muissa kaiken sen, mitä me koemme vajauden ja puuttumisen edessä.

Olla sokea, jotta Jumalan teot tulisivat julki. Minulle ne Jumalan teot eivät ole ihmeparantumisia. Minulle Jumalan läsnäolo on sitä, että pystyn kohtaamaan kaikki puoleni tietoisena, mitään torjumatta, kaikkea rakastaen. Sokeus vain on, olematta hyvä tai paha, palkkio tai rangaistus. Mutta on minun vallassani käyttää sitä vaikka Jumalan tekojen peilinä. Kun tunnen maailman mahdollisuuksien kihisevän suonissani, kun tunnen sieluni voiman, kun tunnen syvän rakkauden elämää kohtaan, kun tunnen sen tässä rajoitetussa ruumiissa, siinä Jumalan teot tulevat minulle julki.

Taas seison vastakkain sen kanssa, että joskus tämä universaali rakkaus tuntuu teräviltä kiviltä kölissä. Niin se vaan väistämättä on: Tämä rajoitettu ruumiini voi kirvoittaa minussa elämänrakkautta potenssiin sata tai tuskaa ja katkeruutta. Se voi kirvoittaa toisessa ihmisessä oivalluksen vajauteen kätkeytyvästä täydellisyydestä tai pelkoa ja pakenemista, joka purkautuu eri tavoin, vaikka sitten ihmejulistuksena. Tiedämme rakastavamme silloin, kun olemme valinneet vapaasti rakastamisen ja pelon väliltä. Ja jotta voisimme valita vapaasti, meidän on elettävä läpi asioita, joiden äärellä on mahdollista valita rakkaus tai pelko, tietoisuus tai tiedostamattomuus.

En siis halua paeta näitä pohjakosketuksia. Muistan taas, että ne ovat mahdollisuuksia. Pyydän vain voimaa kulkea kaikkien näiden tunteiden läpi ja tehdä tietoisuuden ja rakkauden valintoja.

Ratikkazombiet

Tänään ratikassa nousin kysymään kuskilta, missä olemme. Ratikka pysähtyi ja joku harppasi vauhdilla sisään etuovesta ja suorinta reittiä vapaalle paikalle. Minä olin sillä reitillä käsi kiinni tangossa. Irrotin käteni väistämättä reittiään vyöryvän tankin tieltä.

Koen tätä todella paljon liikennevälineissä ja kaupassa. Niin monet ovat kuin zombeja, unissakävelijöitä. He tuntuvat olevan tuskin lainkaan läsnä siinä, mitä heidän ympärillään tapahtuu. He reagoivat hitaasti tai olemattomasti poikkeaviin tapahtumiin kuten vammaisen ilmestymiseen. Aika pelottavaa. Ja aika tuttua omasta elämästä.

Mieti, miten paljon me teemme arkiasioita rutiinilla, tarkoituksena saavuttaa fyysinen, mekaaninen lopputulos, keskittymättä yhtään siihen, mitä olemme tekemässä. Pukeminen, matka alakertaan ja ovesta ulos, ratikkamatka. Kaikki se tapahtuu aistien automaattiohjauksella. Mieli on siinä läsnä niin vähän kuin mahdollista.

Mielelle on tärkeämpää ajatella, prosessoida, analysoida tulevaa työtehtävää tai kinkkistä ihmissuhdetta tai maailman tilannetta. Se, mitä ruumis tekee on vain välttämätön asia, että pääsemme päämäärään. Ja sellaisten rutiinien äärelle ei sovi jäädä hidastelemaan. Meidän on oltava tehokkaita, meidän on kiirehdittävä, että pääsisimme tekemään aikuisten oikeesti tärkeitä asioita.

Olen tajunnut, että jos en ole läsnä tässä hetkessä, en oikeasti elä elämääni, koska tämä hetki on ainoa, mikä minulla on käytettävissä. Voin kulkea päivien läpi zombiena, mieli kiinni muistoissa, joita en voi saada takaisin. Voin haaveilla nautinnosta, tyytyväisyydestä ja rauhasta kiireeni keskellä, mutta en saa sitä ikinä, koska käytän ainoan käytettävissä olevan aikani, tämän hetken, nautinnon haikailemiseen, en sen toteuttamiseen.

Eilen kun tultiin kotiin, oli edessä Kessun tassujen pyyhkiminen. Se on malliesimerkki ikävästä rutiinihommasta, josta haluaa suoriutua äkkiä. Nyt istahdin matolle ja olin hyvin valppaasti läsnä hetkessä. Huomasin, miten Kessu yritti venkoilla tilanteesta. Ajattelin, että voisin saman tien tehdä kaikkeni, että pyyhkiminen olisi Kessulle miellyttävää.

Pitääkö minun pyyhkiä ”väkisin” Kessun tassut? Vai voinko saada sen nostamaan ne vapaaehtoisesti? Voin, jos minulla riittää aikaa. Voin antaa sen tehdä liikkeen poispäin, kutsua sen takaisin ja kehua. Koska kehuja se rakastaa; niillä se kiipeää vaikka kuuhun. Voin pyytää, taas pyytää ja odottaa. Voin kehua pienestäkin liikkeestä.

Yhtäkkiä, sen kautta, että olin todella läsnä siinä, mitä tein, molemmille tylsästä rutiinista aukesi ihmisen ja eläimen kommunikaation ja kiintymyksen harjoitus. Kärsivällisyyden harjoitus. Rakkauden. Minuutin sijasta meni kymmenen. Ja pyyhkimisen jälkeen Kessu jäi siihen, odottamaan lisää yhteistä olemista, lisää kehuja eli hyväksyntää eli rakkautta.

Tämä on elämän syvää magiaa ja alkemiaa. Pelkästään keskittyminen tähän hetkeen, siihen, mitä teen, miltä kehossani tuntuu, mitä havaitsen, voi avata ilon ja tyytyväisyyden ulottuvuuden johonkin, mikä ennen oli tylsää tai täysin arvotonta. Se voi avata meidät todella näkemään toisemme hetkissä, joina ennen ympärillä oli pelkkää kasvotonta massaa. Se tekee rakastavasta, rakentavasta kommunikaatiosta niin paljon helpompaa.

Eikä sitä varten tarvitse valaistua. Ei tarvitse meditoida vuosikymmeniä. Tarvitsee vain vähän keskittyä, tarkkailla, missä minun mieleni on. Havaitsenko, mitä tässä hetkessä tapahtuu vai ajattelenko miljoonaa muuta asiaa? Jos ajattelen, voinko lempeästi palata tarkkailemaan ja havaitsemaan tätä hetkeä? Ei se ole sen kummempaa tai vaikeampaa. Se vain täytyy muistaa valita joka kohdassa aina uudestaan.

Sukka

Tämä arki on läsnäolon ja mielen zombien ristiaallokkoa. Koko päivän olen kuunnellut mieleni vuorovesien vaihtelua.

Päätin eilen, että nukun niin pitkään kuin haluttaa. Oli huono omatunto. Miksi tai ketä varten? Miksi en nukkuisi vuoden pimeimpänä aikana? Eikö ole luonnotonta touhuta niin kovasti? Enkö tee itselleni pelkkää hyvää? Kun se eilen itselleni lupaama työviikonlopun jälkeinen sunnuntaikin meni pieleen.

Heräsin yhdeltätoista. Luin aamupalaksi Lauri Siiralaa, joka kirjoitti siitä, miten pienen pienet yksityiskohdat virittelevät ja avaavat olemustamme, jos annamme sen tapahtua. Otin päivävaatteet ja aloin pukeutua.

Se tapahtui tänäänkin. Kun otin sukat käteen, Kessu nousi uniltaan ja hiipi viereen. Niin kuin sadasti ennenkin se istui äärimmäisen keskittyneenä ja valppaana, tarkkaili herkeämättä, kun vedin sukkaa jalkaan. Mikä upea ihme, kun jalka kiemurtautuu vaatekappaleen sisään! Ja toinen sukka! Mikä hiljainen valppaus! Äkkiä se oli minustakin ihmeellistä, se sukka.

Lähdin Kessun kanssa ulos ja kävelin puiston pehmeällä nurmikolla. Tunsin taas kerran hiljaista, riemukasta iloa siitä, että olen olemassa tässä kehossa. Mietin, että olen samaa ainetta kuin maa. Hetken aikaa tuntui kuin olisin ollut liikkuva maan osanen, maasta esiin putkahtanut ja muovautunut otus. Niin kai olenkin. Tihkusadekin tuntui lempeän muhevalta.

Kaupassa hakeuduin kassalle pyytämään apua. Taaskaan kukaan ei puhutellut minua. Sanoin kovaan ääneen ”Hei” kassansuuntaan. Ei vastausta. Ärsyttävää. Olen jo pyytänyt, että asiasta tiedotetaan yhteisesti: että minua auttaa pienikin kontakti. Lähdin ärtyneenä etsimään toista kassaa. Sitten järki voitti ja sanoi, että pitäähän minun tämä tilanne hoitaa loppuun. Menin takaisin ja sain apua.

Maksaessani meinasi iskeä tuttu hermostus: Tunge rahat nopeasti kukkaroon, estä Kessua nuuskimasta ja ota reppu myyjältä. Ei mitään kiirettä, mutta vauhtia kumminkin, ettei jono sinun takiasi seiso. Sitten tuli läsnäolo ja koko kuvio muuttui. Eihän tässä puhuta edes minuutista. Nyt rauha maahan. Laita rahat rauhassa oikeille paikoille ja kukkaro ihan rauhassa vyölaukkuun huolimatta siitä, että myyjä tunkee samaan aikaan reppua käteen. Ota oma aika ja tila myös tässä kassajonossa. Se auttaa muitakin muistamaan, ettei tässä oikeasti ole kiire.

Illalla mentiin laulukurssin oppilaskonsertin jälkeen yksille. Ravintolassa sain kuulla puolitutulta liikutuksen kyynelten läpi, ”kuinka hienoa on, kun jaksat liikkua täällä”. Kun tuosta kuorii ytimen esiin, palaute on kaikkea muuta kuin ylistävä. Huokasin mielessäni, että tätä taas. Sitten palasin itseeni: Minähän tiedän, kuka minä olen. Ei kai siksi tarvitse edes ottaa itseensä. Pikemminkin vain olla itsenäni läsnä sille toiselle, tuoda itseni esille sellaisena kuin minä sen koen.

Kessun sukka on mielessä vielä nytkin. Kun aina pysyisinkin siinä herkeämättömässä valppaudessa. Elämä on sen läpi niin paljon kevyempää.

Lohikäärmeenratsastaja

Tämä syksy on ollut muutoksen ja havahtumisen syksy. Elämästä nauttimisen syksy. Se ei ole vain tapahtunut niin kuin usein koemme, että elämässämme tapahtuu hyvää ja pahaa. Minä olen kutsunut sen esiin omilla valinnoillani, minä olen luonut oman olotilani.

Inhimillisessä tekijässä sanoin, että minussa on ydin, joka ei ole riippuvainen siitä, millaiseksi minut määritellään tai mitä teen tai en. Haluan puhua siitä, koska koen, että juuri se tuo elämääni niin paljon voimaa ja iloa ja uskon, että se sama ydin on meissä kaikissa. Puhun siitä, vaikka se on oikeastaan sanojen tavoittamattomissa.

Minun ytimessäni on kokemus silkasta elämänenergiasta, siitä samasta, joka saa ruohon työntymään asvaltin raosta. Vastasyntyneen herättämä puhdas rakkaus ja elämän ihme. Kauneus, joka sävähtää sanattomana kaiken läpi. Kesäyön rauha. Fyysisen olemassaolon silkka ilo kunnon liikunnan jälkeen. Luovuuden ja inspiraation hetki, jona rajoja ei ole. Yhteinen hetki rakkaiden kanssa, kun tajuaa, että kaikki on niin hyvin ja lämpö on tässä.

Ne kaikki ovat tämän elämän ytimen kokemuksia: rakkaus, ilo, rauha, voima, vapaus, selkeys. Jokaisella on varmasti näitä hetkiä, jotka kurottavat kaiken analysoinnin ja arkisten tunteiden taakse. Tärkeä kysymys on tämä: Voiko tällaisen tietoisuuden saavuttaa ilman viinaa, huumeita tai ekstaattisia huippukokemuksia?

Vastaus on: Kyllä. Sitä olen etsinyt koko elämäni ja sen olen nyt löytämässä. Se ei ole tyyppikysymys, niin uskon. Se ei ole jotain, mihin hyvät ja vahvat pystyvät, muut ei. Se vaatii päättäväisyyttä kuunnella pelkojen, odotusten ja ajatusohjelmoinnin taakse. Mutta aivan varmasti jokainen, joka on tosissaan päättänyt etsiä oman elämänlähteensä löytää sen myös. Ennemmin tai myöhemmin. Luultavasti ennemmin kuin luulisikaan.

Ja se lävistää koko arjen. Syömisen, juomisen, nukkumisen, liikkumisen, työn, vuorovaikutuksen toisten kanssa, oman tilan, kaiken.

Kuulostaako utopistiselta? Joltain uskonnolta, suuntaukselta, ”löydä itsesi” –terapialta, henkiseltä ohjelmalta? Ei ole mitään ohjelmaa, kirjaa, ei mantraa eikä meditaatiota, joka vie perille. Tai pikemminkin kaikki voi viedä perille. On kysymys siitä, otanko minä oman voimani ja valoni tosissaan ja haluanko toteuttaa sitä elämässäni. Se ei enää ole minulle sanahelinää. Se on käsinkosketeltavaa elämää.

Tyttö on istunut niin kauan luolan suulla vartijoimassa, ettei lohikäärme pääse luolasta ulos. Hän on pelännyt ja palellut niin kauan, itkenyt yksinäisyyttään. Silti se on ollut turvallista, kun taas lohikäärmeen voima on pelottanut. Ja lohikäärme on odottanut tyynesti, sillä se on tiennyt, että yhtenä päivänä tyttö väistyy vapaaehtoisesti ja päästää lohikäärmeen valloilleen.

Nyt on se päivä. Nyt asetan pienen, pelokkaan, ulkopuoleen takertuvan lapseni hellästi sivuun ja astun vapaan taivaan alle. Venyttelen ja oion siipiäni. Kutsun lapseni nousemaan selkään. Hänellä on yhä pelkonsa ja kahleensa. Mutta nyt hän lentää, lentää ikivoimansa kannattelemana.

Tiedän tämänhetkisen elämäni halun ja tarkoituksen. Haluan ottaa selvää, kuinka voin elää tätä huikaisevaa kuvaa arjessani: Kessun kanssa räntäsateessa, työvuoren edessä, tiimityössä, kun sukset menevät ristiin. Olen saanut peruuttamattoman vahvoja kokemuksia siitä, että se on mahdollista. Siksi ei haittaa, vaikka joskus tipahtaisin lohikäärmeen selästä. Olen tipahdellutkin. Luotan jo siihen, että löydän kyllä takaisin.

Siis tervetuloa matkaseuraksi taas! Kuljetaan ja kummastellaan yhdessä!

Lähden raitiovaunulla Arabiaan!

Jotenkin noin se Ilpo Tiihonen runoili, ja totta se on! Kahden viikon päästä raijaan kamani uuden uutukaiseen asuntoon lähelle Arabian kauppakeskusta! Siinä on ihana, iso työhuone, hauska olohuone-keittiö, niin ikään iso, lasitettu parveke, sauna, hulluna säilytystilaa ja tiskikonekin.

Ai että mitä aion ruveta tässä tekemään? En kerro. Asia kerrallaan ja nyt se asia on muutto. Mutta sen lupaan, että mihin ryhdynkin, lohikäärme kulkee kanssani. Nyt on sen aika.

Lähtö ja paluu

Luulin etukäteen, että viimeinen viikko Tanskassa olisi pahin. Visioin kauhulla päivittäisiä, tunteja kestäviä bänditreenejä mörkkivillien kanssa. Mutta kun kokeiden uhka oli väistynyt horisonttiin, tapahtui taika. Koko ryhmä relasi. Vuokrabasisti palasi Berliinistä tilannetta tasapainottamaan. Raivarirumpali soitti taimissa kuin unelma. Hitsi, mehän oltiin ihan oikea bändi! Ja me kaikki nautimme siitä luovuuden ja yhteisöllisyyden huumeesta.

Pakkailin sekavin tuntein: Ihanaa päästä Suomeen! Mutta nytkö istun viimeistä kertaa aurinkoisessa sisäpuutarhassa mustarastaiden ja kyyhkyjen kanssa? Porkkanaraaste viimeisellä lounaalla oli tyrmäävää, mutta söin sen hymyillen, koska meillä oli jäähyväislounas.

Viimeisenä iltana koulun ala-aula muuttui bileclubiksi. Lintuhäkin viereen parkkeerasi ihan kelpobaari ja me roudasimme bändikamat aulasyvennykseen. Ruuan jälkeen yleisö oli suorastaan superinnokasta, niin antautunutta ja haltioitunutta, että harvoin olen kokenut sellaista. Tanssijat vetelivät kongia ja kitaroita kumoon ja me jatkettiin vaan Taivaan ovelle kolkuttelua. Laulajat innostuivat laulamaan itse asiassa aika huonosti vaikeiden olosuhteiden höynäyttäminä, mutta suurin osa antoi sen anteeksi kesän ja bileiden tähden.

Minä väsähdin suhteellisen pian. Mahassakin möyristeli. Heräsin ennen viittä, puoli tuntia ennen kellon soittoa. Ikkunasta kurkkasin, että kyllä, siellä on vielä joku pystyssä. Kiikutin Baileysin jämät ja avaamattoman Bacardi breezerin aamuviinoiksi janoisille. ”Älä nyt, juo se breezer aamupalaksi meidän kanssa!” yllytti vikeli nuorimies. Mikäs siinä. Ehkä heräsinkin tätä varten liian aikaisin. Olkoon tämä Luojan tähden viimeinen Bacardi breezer pitkään, pitkään aikaan! Olkoon seuraava alkoholijuoma kuiva siideri, jonka puutteessa olen täällä kärvistellyt!

Vielä oli elämällä yllätys minulle: Kun raahasin puolen vuoden kamani ulos, taksin ovi avautui ja tuttu ääni kysyi: ”Mihin nyt olet menossa?” Pyhä jysäys! Juuri tämä tyyppi kuskasi minut ja pahalta haisevan Kessun kotiin hatkareissulta. Ja juuri tämä tyyppi tuli, kun pari viikkoa sitten rukoilin hädissäni, että tarvitsen luotettavan kuskin, koska minun on pakko nostaa rahaa automaatista, jota en yksin osaa käyttää. Ja nyt hän oli taas tässä! Spookya vaiko sittenkin pyhää?

odotin, että tipahtaisin väsymyksen sudenkuoppaan, mutta en tipahtanut. Sen sijaan olin kaikesta haltioissani: ruisleivästä, kuivasta siideristä, rakkaista ihmisistä, jätskistä, oman kodin tunnusta, rakkaista levyistä, Saukkosaaren valovedestä, savusaunasta, hiljaisuudesta. Kaipaamani ihanuudet tulvehtivat ympärilläni ja minä nautin tietoisena nautinnosta.

Nyt tulin muutamaksi päiväksi kotiin muka purkamaan kamoja ennen kuin taas menen Saukkosaareen. Nyt se väsymys sitten tuli. Annan sen olla. Kai sen oli tultava ajallaan. En juuri jaksa kamoja purkaa, mutta olkoon. Eihän tässä ole yhtään mitään pahaa, kunhan en vastusta tätä ja vaadi itseltäni muuta. On kumman kahtalaista olla taas täällä. Tullessa tervapääskyt kirkuivat? Onko täällä ollut niitä aina? Eilen kaupassa tutun myyjän ääni lämmitti. Hakiessani patongin Subwaysta muistin kaikki väsyneet illat ja irvistin, että hello, tässä ollaan taas.

Hyvä olla taas kotona. Hyvä hengähtää vähän. Hyvä olla välitilassa ja huolehtia, että kun ympyrät taas leviävät, ne ovat lohikäärmeen siiven piirtoja ennemmin kuin tytön lyijykynänvetoja.

Ihana Tivoli

Päätin, että haluan käydä kunnolla Tivolissa ennen kotiinpaluuta. Kyselin Suomi-Tanska-listalta seurakseni kuvailutulkkauksesta kiinnostunutta hurjapäätä ja sainkin lopulta kolmen hengen saattoseurueen. Ja voi mikä ihana Tivoli viime lauantaina odottikaan!

Koko alue peittoaa viehättävyydessä Linnanmäen kevyesti. Siellä on niin paljon kukkia, kokonainen aluekin kukkaistutuksia ja pieniä suihkulähteitä. Rakennustyylissäkin vaalitaan mieluummin perinteitä kuin modernia. Kokeiltiin ja haisteltiin monenlaisia, eksoottisia kukkia.

Makuelämyksenä Tivolista jäi mieleen tikun nokkaan pistetty omena, joka oli kuorrutettu kovalla karkkikuorella ja kookoshiutaleilla. Tyypillistä Tivolia oli kuulemma myös pehmis, jonka vuorauksena olleet, suuret, tummat suklaarakeet ropisivat runsauttaan maahan.

Sitten oli tietysti se härvelihärdelli. Jo Pekan ja Tiukun kanssa katseltiin ulkopuolelta korkeuksiin nousevaa ketjukarusellia. Ihana elämys! Mietin, että tällaista olisi varmaan lentää luudalla. Superhitiksi muodostui laite, joka nousee rauhallisesti ylös ja putoaa varoittamatta. Ja tietysti piti testata uutta helikopterisysteemiä, jossa koko laite kiersi etukautta ympyrää niin, että mentiin pääalaspäin ja sen lisäksi yksittäisiä vaunuja pystyi kiepsauttelemaan ja kiihdyttämään joystickillä.

Minun sisäinen tarinankertojani närkästyi vaunukierroksesta, jossa kerrottiin puoliksi toistakymmentä Anderssenin satua muutamassa minuutissa. Varsinaista fairy tail fast foodia kertakaikkiaan! Toinen sisävaunuajelu oli hauska: siinä lviuttiin veneillä kaivoksessa, jossa soi hilpeä, oikeasti akustisilla soittimilla soitettu kääpiömusa ja kuvituksena oli ties mitä myyriä. Paras osa oli pimeässä: yhtäkkiä kuului, miten joku jättimöhkölohikäärme yskäisi ja naamaan leyhähti lämmin henkäys. Seuraavassa hetkessä se aivastaa pärskäytti pisarasuihkun suoraan päälle. Tällaisesta moniaistisesta kuvittelusta minä pidän!

Jakamattoman kokemuksen outous

”Joku täyttää mun lasin uudelleen,
vaikka oon vain nälkäinen.
Mitä ihmettä mä täällä teen,
tällä planeetalla vieraitten?”
(Hector: Missä on Lady Jane)

Pöytä on pieni ja rinki sen ympärillä tiivis. Seuralaiseni, ainoa, jonka tunnen, ehdottaa, että puhuisimme englantia niin, että minäkin pysyisin kärryillä. Yksi suulaista veikoista toteaa heti sujuvalla englannillaan, että ei tässä mitenkään voida kaikkea englanniksi puhua, kun hän ei ole siinä niin hyvä. Mutta ehkä voidaan puhua tanskaa hitaasti. Sen perästä kukaan ei edes yritä puhua englanniksi ja tanskaa puhutaan niin nopeasti ja sanoja niellen kuin tanskalaiset ikinä pystyvät. Jutut ovat hyviä ja nauru raikaa. Minä en ymmärrä yhtään mitään.

Voisin aloittaa ihan toisenlaisella kuvalla: Paikka on pieni ja kodikas. Siellä soi letkeä jazz. Olut- ja viinilasien keskelle katetaan pieniä hedelmäkippoja, värikäs maustelautanen, lihaa ja riisiä. Tuoksu on hurmaava. Tästä runsaudesta kootaan lautaselle mieleinen sekoitus. Pöytä on pieni ja rinki sen ympärillä tiivis ja iloinen. Tuntemattomia ihmisiä yhdistää Sören, muusikko, jolla kohta on keikka. Juttu lentää, nauru raikaa ja jazz soi.

Nämä molemmat kokemukset olivat totta samanaikaisesti. Olisi luullut, että olisin vajonnut synkkyyteen, mutta sen sijaan tarkastelin kiinnostuneena tätä ei-jaettujen kokemusten kohtaamista ja nautin itsekseni ruuasta.

Minua hätkäytti se, miten kivuttomasti ja kollektiivisesti seurue sivuutti yhden jäsenen. Kysymys ei ollut taidosta vaan vaivannäöstä. Ja se kysymys kuuluu: Olenko valmis näkemään vaivaa yhden ihmisen takia, kun voin selviytyä niin helposti muutenkin? Hyvä kysymys, jota kysyn rehellisesti itseltänikin. On kirjoittamaton sääntö, ettei vaikkapa bileporukka ala vaihtaa kieltä yhden ulkomaalaisen takia. Ei Tanskassa eikä Suomessa. Mutta onko sille loppuun asti pesunkestäviä perusteita? Sellaisia, joiden kanssa voisi katsoa peilikuvaansa syvälle silmiin?

Mietin myös siinä istuessani, että minulla on sisälläni kokonainen aarreaitta, kokonainen kiinnostava maailma, jota kukaan ei kuitenkaan ollut kiinnostunut jakamaan. Tullessani Tanskaan olin hieman hämmästynyt, miten vähän minusta tai Suomesta yleensä haluttiin kuulla. Ja taas, väistämättä, oli pakko kääntää sama kysymys itseä kohti. Miten usein minä olen todella kiinnostunut kohtaamistani ihmisistä? Miten usein minä pyydän heitä kertomaan seikkaperäisesti siitä, keitä he ovat, mitä tekevät ja mistä tulevat?

Tämä toisen tarinasta ja potentiaalista kiinnostumattomuus on ravistellut minua aika lailla pitkin kevättä. Miten paljon minä, me heitämme toistemme rikkautta ja voimaa hukkaan! Mikä meitä estää ottamasta toista aktiivisesti vastaan? Mikä meidät saa kulkemaan horroksessa? Miten paljon innoittavampaa ja dynaamisempaa elämä olisi, jos aktiivisesti etsisimme yhteyttä toiseen. Kyllä, monesti etsimmekin. Mutta monesti, nimenomaan arjessa, me vain kuljemme sitä samaa rataamme.

Näin siis palaan vuorovaikutuksen perusasioiden äärelle: toisen kohtaaminen, huomioiminen, pienet sanat ja eleet. Vasta se, että tämä ei ole suuressa mittakaavassa itsestäänselvää, saa minut herkistymään sille, miten laajasti omassa elämässäni toimin näiden asioiden puolesta. Omalla toiminnallani voin kääntää yhteiset kokemukset syvän riemulliseksi jakamiseksi tai välinpitämättömäksi kohtaamattomuudeksi.

”Joku pyytää tanssimaan
ja mä suistun lattiaan.
Ja kun pääsen tolpillein,
kysyn ääneen itseksein:
Missä on Lady Jane?
My sweet lady Jane?”

Kirjoitan tätä suomalaisen juhannuksen iltana. Ukkoskuuro esti minua lähtemästä Kööpenhaminan suomalaisen seuran puistojuhannukseen. Nyt tosin aurinko paistaa viattomasti, kuin se ei olisi ikinä pilvien takana ollutkaan. Mutta kyllä pohjalla lymysi myös tämä tuore kokemus ja kysymys siitä, mihin voimat nyt riittävät. Niin etsin minäkin Lady Janea, omalla tavallani.

Jaetun kokemuksen riemu

Meillä oli vaikeasti kuulonäkövammaisen oppilaan kanssa niin huikeat keskustelut kommunikaatiosta ja kuuntelemisesta, että hänen luvallaan kerron siitä. Kysyin häneltä, miten hän kuulee puhetta ja ääniä ja koko kerä lähti purkautumaan siitä. Äkkiä tajusin, että minulla on hyvin samankaltainen kokemus siitä, miten minä kuulen ja ymmärrän vierasta kieltä ja miten suhtaudun siihen. Tämä seuraava on yhdistelmä meidän kokemuksestamme. Sitä voi lukea kumpaa tahansa kokemustaustaa vasten.

”Se on kuin olisi kaksi radioasemaa päällekkäin. Kuulen, että ihmiset puhuvat. Nappaan sanan sieltä toisen täältä. Arvailen, että ehkä he voivat puhua tästä tai tuosta, mutta en voi olla varma. Heti kun joku sanoo, että puhumme vaikkapa musiikista, minun on paljon helpompi ymmärtää. Saan siitä kiinni. Silloin kerron mielelläni, mitä minä ajattelen aiheesta.

Joskus on niin väsyttävää yrittää ponnistella ja seurata keskustelua. Silloin vaivun ajattelemaan jotain ihan muuta. Sitten joku saattaakin yhtäkkiä kysyä, että oletko mukana. Kyllä kyllä, minä vain myöntelen. Se onkin sitten vaikeampi juttu, jos joku kysyy, mitä ajattelen asiasta.

Paras apu on, kun ihmiset puhuvat hitaasti, koska vaikeinta on, kun ihmiset nielevät sanoja. Monesti luullaan, että kovempaa puhuminen on ratkaisu. Mutta mitä volyyminapin kääntäminen auttaa, jos radiosta tulee ne kaksi kanavaa päällekkäin? Pitää ennemminkin virittää asema selkeäksi. Joskus sekin on niin väsyttävää, että aina joudun pyytämään, että ihmiset puhuvat hitaasti ja toistavat asiat.

Näkevällä on vähän helpompaa. Hän voi osoitella ja ilmehtiä ja ohjata siten viestiään. Näkövammaisena sekin on joskus vaikeaa, että en tajua, että sanat on osoitettu minulle, jos nimeäni ei mainita.”

Olimme molemmat hämmästyneitä ja ilahtuneita siitä, että äkkiä meillä oli tämä jaettu kokemus. Minä en voi kuulla hänen korvillaan ja saada fyysistä tuntumaa kuulovammaisuuteen. Mutta ehkä onkin paljon olennaisempaa tavoittaa kokemus aistimuksen takaa. Ehkä me annammekin aivan liikaa huomiota eri aistimuksille ja pinnallisille kokemuksille väittäessämme, ettemme ikinä voi ymmärtää toisen ihmisen maailmaa. Onko mitään elähdyttävämpää kuin oivaltaa yhdessä, että kokemus pinnan alla on jaettu? Olkoonkin, että se on vaille jäämisen kokemus.

Ikävä

Musiikinhistorian tunnilla kuunneltiin Rolling stonesien Lady Jane. Hector valtasi heti tajunnan ja perässä Iiris ja Kontioniemi, hämyisten iltojen mahtavat ateriat, keskustelut, levyt, öiset metsäretket. Ne, joilla Kessu on karannut yhden hengen hevonkakkabakkanaaleihin. Kessu, oma rakas Kessu, nyt nuuhkimassa Saukkosaaren pöpleiköitä. Saukkosaaren, jonka juhannuksessa en tänä vuonna ole vaan ehkä tässä pienessä huoneessa tai merkityksettömien puolituttujen keskellä.

Ikäväloukku on napsahtanut. Naurava ryhmä puhumassa tanskaa ja polttamassa lisää pökköä pesään. Minä en kuulu tänne, en tähän joukkoon. Ikävän suru valtaa koko kehon ja muljahtelee mahassa. Olen autiolla saarella, irti verkosta, pelkkien keinotekoisten yhteyksien päässä. Haluan kotiin! Haluan puhua, laulaa, nauraa, seikkaillaa, luoda ihmisten kanssa, jotka tunnen! Tarvitsen ruokaa tunteille ja sielulle!

Emma ja pojat auttavat. Uudenvuodenaattona lätkin kiireessä ”käyttölevyjä” koneelleni. Sellaisia, joita tiedän käyttäväni aktiivisesti osana luomista, olemista. ”Kaksi mannerta” lähti mukaan ja on lohduttanut monesti ja niin nytkin. Se on jo aikanaan testattu, että se sopii hyvin sylikkäin olemiseen. Nyt ei ole mitään sylejä, mutta levyn lämpö keventää. Kuuntelen Emman herkkyyttä ja intohimoisia basso- ja pianopuheenvuoroja ja saan kaipaamaani ruokaa. Olkoonkin, että säilykkeenä. Kohta, ihan kohta voin poimia suoraan puusta. Ei mene enää kauaa.

Ja sitä ennen, vielä ennemmin, joku täällä tempaa minut mukaansa. Oma luomisprosessini tai kodikas teehetki tai joku muu. Ja kaikki on taas paremmin.

Ekchart Tollen ääni neuvoo tyynesti, etten vastustaisi niin kovasti sitä, mikä on. En sitä, että olen täällä enkä sitä, että tunnen surua. Nyt se ajatus taas tuntuu helpommalta. Olen kirjoittanut itseni ulapalta rannalle. Kiitos Emma ja Eckhart, että saatoitte kohti kuivaa maata.

Ja vielä tuli mahtavat sypechatti-naurut Hannelen kanssa. "Eikö se kyntäminen oo sitä, että maa käännetään syksyllä, että se sit siinä jotenkin ässehtyy." Kyllä se ilo ja yhteisyys kulkee bittienkin välityksellä!

Welho spammaa

Jossain laulukriisin pahimmassa mutkassa vitsailin, että minusta ehkä tulee ensimmäinen sokko, joka on töissä McDonaldsilla. Nyt tuntuisi urkenevan ura viestintäkonsulttina. Vai mitä pidätte tästä?

Eilen sain postia osoitteesta Welho. Jes, mikä osoite! Otsikkona oli ”Veijo tässä moi”. Jes, mikä otsikko! Viesti tupsahti Outlookin roskakoriin, minne se lajittelee mielestään spammilta haiskahtavat viestit. Eikä ihme. Heti kohta sain sen viestin uudestaan ja nyt siinä oli Welhon oma spammileima mukana. Joten tietysti avasin viestin innokkaana tietämään, mitä askaa Veijolla minulle olisi, eikö niin?

Kirjoitin Welhon asiakaspalveluun varmistaakseni, etteihän tämä Veijo ole Welhon tekosia. Joku sieltä vastasi, että ”Veijo uutiskirje kampanja” on kuin onkin heidän tekosiaan ja että jos osallistuisin siihen, saattaisin voittaa kanavapaketinkin.

Pitäisikö vuodattaa pari kyyneltä vai lausua pari rukousta Welhon viestintämestareille?

Hellerupin henki

Olen monesti pysähtynyt miettimään, miten erilainen tämä ympäristö on kotiin verrattuna. Hellerupissa aamun ensimmäinen ääni on niin monesti mustarastas. Myös tiltaltteja, tiaisia ja pajulintuja on paljon. Monesti pelkkä pajulinnun laulu saa onnen läikähtämään. Melko lähellä on iso tie, mutta sitä lukuunottamatta lähitienoo on aika autotonta. Junarata kohistelee pehmeästi kuuloetäisyydellä. Jos menen poispäin isosta tiestä, vastaan tulevat lukuisten lastentarhojen iloiset äänet ja kotieläinten satunnaiset tervehdykset.

Kotona Sturenkadulla raskaat rekat herättävät aamuun ennen aikojaan. Linnusto koostuu lähinnä variksista ja lokeista ja toki satunnaisista mustarastaista ja viherpeipoista. Jos asuisin 50 metriä kauempana Sturenkadusta, tilanne olisi paljonkin toisenlainen. Silti autojen ääni hallitsee maisemaa paljon pahemmin.

Tänään oivalsin, että en ole ikinä elänyt yhtäjaksoisesti tällaisessa tuoksumaailmassa. Tulin vähän aikaa sitten kotiin Köpiksen iltariennoista. Kööpenhaminassa ilma tuoksuu peruskaupungille. Heti Hellerupin asemalla tulvahtaa vastaan kukkien kyllästämä ilma. Kukkia, puita ja pensaita on joka paikassa. Siksi ilma tuoksuu kauttaaltaan, ei vain jonkun pensaan kohdalla. Se on jotain paratiisillista, ainutkertaista, jotain hyvin arvokasta, jota en heti unohda.
Tämä ulkoympäristö on jotain, jota yritän imeä itseeni. Kotiolot eivät pärjää tälle mitenkään. Tämä on myös vahvistanut sitä, että Sturenkatu on välivaihe sille, mitä todella haluan. Täällä ulos lähteminen on keidas. Sturenkadulla olen syyllistänyt itseäni siitä, että miksi ei tee mieli lähteä lenkille. Nyt tajuan, että on siihen osittain ihan ympäristölliset syynsä. Vaikkakin Vallilan laakson lenkkitiet ovat ihan ok. Silti kaipaan lintuja, luonnon läsnäoloa, tuoksuja. Ne virkistävät ruumista ja sielua.

Etikkaa ja shamppanjaa

Tässä se nyt kiistatta todistetaan. Se on tämän kevään symboli: etikkaa ja shamppanjaa samana päivänä.

Olen juuri päättänyt työviikkoni itkettävän, uskomattoman ihanaan tuntiin. Olen alkanut työskennellä tiiviisti erään oppilaan kanssa. Hän opettelee pianolla helppoja kappaleita, jotta voisi säestää ihmisiä yhteislaulutilaisuuksissa. Hän on aika alussa ja hänen on aika vaikeaa hahmottaa uusia asioita. Oppiminen tapahtuu melko hitaasti.

Valitettavasti on selvinnyt, että hänen piano-opettajansa on vähän tutkalla hänen opettamisestaan. Opettaja etenee ihan liian kovaa vauhtia ja oppilasparka haparoi perässä. Tunnin jälkeen hän on ihan hämmennyksissä eikä ole edistynyt mihinkään, koska ei ole sisäistänyt uusia asioita.

Minä en aluksi oikeastaan opettanut vaan annoin hänen käyttää aikaa niin paljon ja juuri siihen kuin hän halusi. Minulle valkeni nopeasti, että kun hänellä on määrättömästi aikaa, hän paneutuu kappaleeseen kärsivällisesti ja hitaasti. Ja kun hän on tehnyt niin, se menee sormiin ja pysyy siellä.

Olemme edenneet yhden pikkukappaleen kanssa hissuksiin. Maanantaina harjoiteltiin varmaan 45 minuuttia kolmen soinnun pikku kadenssia. Hän itse määräsi senkin tahdin. Ohjasin häntä olemaan vieläkin kärsivällisempi, toistamaan yhtä vaihetta tarpeeksi sen sijaan, että hän yrittäisi rämpiä kokonaisuuden läpi aina yhtä sotkuisesti.

Tänään maanantain osa oli sormissa kuin vettä vaan. Keskityimme vasempaan käteen, kappaleen alkupuoleen. Taas pidin hänet treenaamassa vain kahden ekan soinnun vaihtoa, kymmenen kertaa. Tutkittiin, mitä sointujen vaihdossa tapahtuu, miten käsi liikkuu pakettina, ei niin, että sormet etsivät aina uudet sävelet. Harjoiteltiin luottamusta siihen, että sormet pysyy muodossa ja oikea sointu löytyy.

Yhtäkkiä asioita vaan loksahteli paikoilleen. Hitaan, pitkän työskentelyn jälkeen. Yhtäkkiä hän pystyi soittamaan tempossa, epäröimättä koko vasemman käden. Sitä hän ei ole tämän laulun kanssa ikinä ennen tehnyt.

Olimme molemmat aivan täpinöissämme! Hän oli valtavan kiitollinen siitä, että minä annoin hänelle tarpeeksi aikaa ja tilaa ja tuin oppimista hänen ehdoillaan. Hän oli aivan innoissaan siitä, että nyt hän pääsikin eteenpäin, tuloksiin, jotka ennen tuntuivat niin vaikeilta. Minä olin onnellinen hänen löydöistään ja siitä, että pystyin auttamaan häntä. Se oli totisesti kuin samppanjajuhlaa!
Se tunne on uskomaton. Siinä on yhtä aikaa pyyteetöntä iloa siitä, kun toinen astuu rajojensa yli, nöyryyttä siitä, että on saanut olla auttamassa ja ravitsevaa ylpeyttä siitä, että minä onnistuin opettajana.

Meillä on tänään juhlat urkuri-Tinan kuorokokeen kunniaksi. Kyllä hyvin ansaittu viinimalja nyt maistuu! Varsinkin kun viikkoon on tosiaan mahtunut myös sekä kiukuttelua että syvän surunkin kokemuksia. Rakastan elämää, niin etikkaa kuin shamppanjaakin.

Spontaania kiukuttelua

Olen aivan kyllästynyt tähän taloon, omaan, ahtaaseen kopperooni! Ehkä minäkin kohta juoksen ensimmäisestä ovesta ulos, syön pari raatoa ja livistän junalla Lyngbyhyn! Olen öklööntynyt tähän ruokaan, samaan hiton aamupalaan joka päivä, siihen porkkanaraasteeseen ja voileipiin! En taho, yäk yäk yäk!

Olen kyllästynyt tanskan kieleen. Se on rumaa enkä ymmärrä sitä enkä halua kuulla sitä! Olen kyllästynyt tähän saakelin ”dejligt, hyggeligt”! –sosialiseeraamiseen. Ihanaa, Hellerup, ihanaa!

Olen kyllästynyt siihen, etten ole luovien ihmisten, perheen, ystävien, oppilaiden verkossa vaan täällä näitten kanssa. Minä haluan yhteyksiä, mielekästä tekemistä toisten kanssa! Minä haluan aktiivista, dynaamista työtä ja luomista enkä tätä sontaa, jossa minun pitää koko ajan vahtia itseäni sosiaalisesti. Minä haluan pois täältä! Blää!

Olen kyllästynyt laulun opiskelemiseen, kun se ei paska vieköön toimi yhtään! En halua treenata, en tietää mitään teoriaa, en mennä mihinkään koulutukseen tai laulutunnille! Laalaalaalaa, ei kiinnosta!

Olen kyllästynyt tähän tietokoneeseen, joka on ainoa seuralaiseni. Suutelen sinua, rakas läppärini! Kiss my ass!

Väyväyväy! Paska paska paska!

P.S. Jokaisen kannattaisi kokeilla tätä, kun alkaa keittää! Olen tämän jälkeen paljon paremmalla tuulella. Eihän tälle voi kuin nauraa!

Tanskan vappu

Tanskassa vappu on melko mitätön juhla. Useimmilla on ihan normaali työpäivä, joillain puolipäivä. Täällä Köpiksessä ihmiset kokoontuvat yhteen suureen puistoon kuuntelemaan poliitikkojen puheita ja, mikä tärkeämpää, juomaan kaljaa. Se toki muistetaan, että päivä on työväen päivä.

Minä vietin omaa vapunaattoani suuntaamalla pienelle merenneidolle, jossa Kööpenhaminan Suomi-seura järjesti kokoontumisen. Taisin huikata asuntolan tätille meneväni pienelle puistoneidolle, mutta eipä haitannut.

Aurinko paistoi mahtavasti. Matkalla juna-asemalle ostin kiskalta jätskin ja nautin siitä ja mustarastaista. Sitten tapasin suomalais-tanskalaisperheen isän, jonka kanssa tehtiin diili, että minä puhun tanskaa ja hän suomea. Hyvin toimi.

Pienellä merenneidolla oli kuutisenkymmentä suomalaisvapun juhlijaa. Tarjolla oli munkkeja, suomalaista siideriä ja olutta. Kuulemma merenneitoa on joskus lakitettu Mantan tapaan, mutta takavuosina saadun äänekkään kritiikin takia seura päätti jättää sen väliin. Liian pyhä on tanskalaisten ikioman kaunottaren pää mokomille suomalaiskotkotuksille.

Suomalaiset kunnostautuivat hoilaamalla kunnon karaoketyyliin Baarikärpästä ja Juodaan viinaa. Meno oli kuitenkin aika maltillista. Siinä yksi x-hippi kävi tilittämässä, miten hän muutti aikanaan pois Helsingistä, koska sai siellä pitkätukkaisena turpaan koko ajan. Tukholmassa oli liikaa suomalaisia ja Oslossa liian paha talvi, joten tie toi Köpikseen. Siis joskus 60-luvun lopulla.

Minun ja vapaalle päässeen perheenäidin ilta jatkui – satumaista kyllä – kuivan siiderin merkeissä. Sitä sai fantastisesta Dubliner-pubista, joka on Strögetillä, ihan Kungens Nytorvetin kulmassa. Jossain vaiheessa livemusiikki alkoi ja oli aika Whiskey in the jar –meininkiä. Toisessa mielentilassa olisi voinut upota, mutta se olisi vaatinut tiukempaa humalaa ja tanssipoppoota.

Vapunpäivänä musiikinhistorian opettajamme Fritz, vanha hippi ainakin aikanaan vasemmalle painottunut, soitteli innoissaan kantaaottavia lauluja. Minulla tuli ikävä vanhoja vinyyleitä, Victor Haraa ja toveri Viljasta. Vapun kunniaksi kuuntelin Punaisen langan tunnelmointia. Musiikinopiskelijoilla oli yläkerran tupakkahuoneessa iltapäiväbileet, joissa hyydähdin totaalisesti. Yhtäkkiä olikin päällä sitkeä tanskan puhumisen moodi, jota oli työlästä rikkoa. Sain hernerokan paksuisesta tupakansavusta päänsäryn ja vetäydyin lepäilemään ja räytymään. Oli ikävä Suomea ja sen ihmisiä. Avasin sitten portit luovuuteen ja Arasin tarinaani ja kirja eteni taas.

Kessun vikat vedot

Eilen lounaaseen mennessä Kessu oli aivan virtaa täynnä. Ruokakaan ei tuntunut enää aiheuttavan ripulikohtauksia. Siispä lähdettiin viimeiselle reissulle Hellerupin keskustaan.

Halusin käydä Kessun kanssa Strandvejn kännykkäkaupassa ostamassa liittymääni Aurinko paahtoi mahtavasti ja keksinkin käydä lähikiskalla ostamassa ihanan minttujäätelön. Minä nautin siitä, kesäsäästä ja Kessun innostuneesta, varmasta vedosta. Imin itseeni opastettuna olemisen riemua kahden kuukauden varastoon.

Kessu väisteli varman napakasti kadulle parkkeerattuja pyöriä ja penkkejä. Suunnistin Strandvejn kännykkäkauppaan, josta halusin liittymääni lisäaikaa nyt, kun oli vielä näkevä opas tarjolla. Sanoin Kessulle, että mennään kauppaan ja odotin jännityksellä, mitä tapahtuisi. Olimme viimeksi käyneet siellä pari kuukautta sitten ja sitä ennen kerran. Vaan niinpä Kessu kurvasi määrätietoisesti täysin oikeaan paikkaan!

Käytiin vielä ostamassa muhkea, tuoksuva kukkakimppu kiitokseksi asuntolan väen ihanalle avulle keskiviikkona. Kessu haisteli kukkia yhtä sujuvasti kuin raatoja edellispäivänä. Sitten kohti kotia.


Pahin ja paras päivä vieretysten. Eilen kuin riiviö, tänään – mikä veto! Mutta totta vie: eihän Kessu olisi Kessu, ellei sillä olisi ollut tällekin päivälle pikku yllätysveto. Aseman valoristeyksessä onnistuttiin kiepsahtamaan jotenkin niin päin, että minä putosin kartalta. Sanoin Kessulle, että mennään nyt vaan kotiin. Kessu kai tulkitsi, että: ”Siis toi on out of games, mä saan päättää!” Veto hurjeni maaniseksi ja ällistyksekseni huomasin seisovani – arvatkaa missä? ”Tietysti siellä, mistä tuoreen muistin mukaan saa herkkuja!” sanoi Kessu. Siis eilispäivän eläinlääkärin ovella!

Kessun lähtöpassit

Kessu on viettänyt muutamia onnenpäiviä Nuga-neidin seurassa. Nuga opastaa tyttöä, joka juuri on aloittanut musiikkilinjalla. Niinpä tänäkin aamuna, yksissä tuumin avattiin se kielletty ovi.

Se oli siinä viattomasti opaskoiraplänttiä vastapäätä. Ajattelin ruosteisilla aivoilla, että se kuuluu siihen suureen sisäpuutarhaan, jossa Kessu on ennenkin kaivellut lehtikasoja. Kysyin asiasta Nugan emännältä. Hän vastasi minuutin liian myöhään, että ovi johtaa avoimelle pihalle. Kun Nuga tuli lauhkeasti luokse, Kessu jo porhalsi Rymarksvejlla kohti seikkailua.

Tiesin sen heti. Tiesin, että oli turha huudella. Kävin muodon vuoksi soikiojärvellä päin. Helmikuisen hatkareissun ja ennen pääsiäistä tapahtuneen pyrähdyksen perusteella tiesin, että Tanskassa ollaan hanakoita kertomaan poliisille irtokoirista. Sain kuitenkin odotella melkein tunnin, että joku asuntolan työntekijöistä tulisi paikalle. Ja täällä kun on yleensä joka minuutti joku.

Poliisi kertoi, että Kessu oli nähty hengailemassa Hellerupin pääväylän kulmilla. Nielin itkua jonnekin mahanpohjaan. Sydän kylmänä lähdin yhden työntekijän kanssa sitä etsiskelemään. Hän oli kyllä mahtava: teki kaikkensa pitääkseen mielialan jossain muualla kuin ikävissä kuvitelmissa. Käveltiin, puhuttiin mielenkiintoisia ja huudeltiin välillä Kessua.

Vaan Kessu ei ollut kuulemassa. Se herkutteli elämänsä raatoapajilla sydämensä kyllyydestä. Hajut humahtivat päähän, aurinkoiset kadut kutsuivat kulkemaan. Reissuromantiikka vei tassut asemalle ja sieltä liukuikin tuttu juna. Täältä tullaan, Tanska! Pakko matkustaa on jonnekin, entisestä pois juna vie!

Hellerupin naapurissa, Lyngbyn asemalla Den Lille Skolen pienet koululaiset tekivät elokuvaprojektia, kun junasta pomppasi musta koira. Ihanaa, vaikka se haiseekin pahalle! Kamala, kun se on niin lähellä raiteita! Mitä sille nyt tehdään? Pitää soittaa poliisille. Viedään se kouluun!

Ällistyneenä kuuntelin näitä tietoja kesken etsintäretken. No, ei muuta kun taksiin ja Kessua hakemaan. ”Soitattehan sitten ajoissa, kun olette tulossa, että lapset ehtivät sanoa koiralle heihei”, vannotti opettaja.

Koulussa minua vastassa oli pahalta haiseva ja rättiväsynyt Kessu. Se jaksoi heiluttaa vähän häntää, mutta lysähti taksin etulattialle juuri kiinnostumatta lähtöseremonioista. Taksikuski oli kultainen, kun otti hajupommin kyytiin. Yritin tarjota hänelle kahvirahaa, mutta ei huolinut.

Jossain vaiheessa ehdin jutella Kirsin, opaskoirakoulun johtavan kouluttajan kanssa ja selittää pikaisesti tilanteen. Kirsin vastaus oli selkeä: On liian hurjaa, tuo Kessu kotiin. Minä tiesin, että niin se on. Heti, kun se juoksi pois. Jo kolmannen kerran Kessu on karannut salamana, taakseen katsomatta, heti, kun ovi vapauteen on raottunut. Se on jotain ihan muuta kuin Suomen karkailut hevosenkakan huumaamana.
Oli toisaalta helpottavaa saada sille siunaus. Toisaalta tuli itku.

Siispä kun olin saanut Kessun kotiin, ryntäsin järjestämään sille kyytiä Suomeen, jonne olen viikonloppuna tulossa. Ensiksi lentoyhtiö. En voi soittaa sinne täältä Tanskasta, joten pyysin isää kysymään, mahtuuko koira mukaan. Vahvistusta pitäisi kuulemma odottaa viiteen. Sitä en voinut jäädä odottamaan.

Seuraavaksi heisimatolääkitys, josta pitäisi olla eläinlääkärin todistus. Asuntolan koiraekspertti muisteli, että Ruotsiin mentäessä matolääkitys pitäisi ottaa ainakin kahta vuorokautta aikaisemmin. Katsotaan netistä. Siellä luki, että vähintään kuukautta aikaisemmin. Minä sitten googlaamaan asiaa suomeksi. Ei ollut ihan helppoa. Selvisi kuitenkin, että se pitää antaa vähintään vuorokauden sisällä matkustamisesta. Samaan aikaan toiset tanskalaiset sivut väittivät, että ei Suomeen mitään erikoismatolääkitystä tarvita. Hellerupilainen eläinlääkäri sanoi siihen, että soittakaa Suomen suurlähetystöön. Eih! EIH!

Minä otin ja soitin Suomen opaskoirasuurlähetystöön eli Herttuaisen Juhalle. Siunauksen saatuani jynssäsin ensin Kessusta pahimmat paskat ja aloin raahata sitä kohti eläinlääkäriä, joka onneksi oli ihan Hellerupin aseman lähellä. Avulias työntekijä lähti mukaan, mikä olikin hyvä, koska naatista Kessusta ei ollut menomatkalla oppaaksi. Se teki ripulit tien sivuun ja laahusti perässä.

Vastaanoton tyttö puhui lähes tykkänään koulun työntekijälle tanskaksi, vaikka osasi puhua erittäin hyvää englantia minulle. Kun otin johdon käsiini, hän silti kurkki tiskin yli nähdäkseen koiran rodun. Totesin siihen, että sitä voi kyllä ihan kysyä minulta. Viesti ei mennyt perille, koska seuraavaksi hän kurkki koiran väriä. Jaksoin vain hymähtää väsyneen huvittuneesti mielessäni.

Kessun eläinlääkäripointsit kohosivat varmaan pilviin, koska nyt ei tökittykään neuloilla vaan annettiin ihana pateeherkku. Kai siinä sivussa meni matolääkekin. Mukavaa eläinlääkäriherraa varmaan säälitti meidän tarinamme, koska hän ei kyllä laskuttanut muusta kuin lääkkeestä. Kessu elpyi herkun maagisesta vaikutuksesta niin paljon, että opasti minut kotiin häntä heiluen.

Peruttuani Kessun viikonloppuhoidon rojahdin lopen uupuneena sänkyyn ja Kessu rojahti matolleen. Kello oli puoli kuusi. Nukuttiin kunnon päikkärit, joita Kessu on jatkanut. Se makaa ja haisee kuin raato eikä jaksanut edes häntää heiluttaa, kun hain itselleni voileipää.

Niin lähtee Kessu Tanskanmaalta. Päivän itkuja en ikinä kunnolla itkenyt, ainakaan vielä. Nyt olen vaan kuolemanväsynyt enkä tiedä, pitäisikö koko päivälle naurahtaa vai vuodattaa kyyneliä. On Luojan ihme, että Kessu on ehjänä. Mutta eihän koko jutulle voi olla nauramatta. Niin surettaa erota Intiaanipäällikkö Heiluvasta Hännästä. Surettaa, kun menetän tärkeät höyrynpurkukävelyt soikiojärvelle ja toisen, elävän olennon läsnäolon. Toisaalta se on vain kaksi kuukautta. Ja olenpahan ne kuukaudet vastuussa vain itsestäni. Rakkaat enkelini, onko teistä tosiaan tuntunut, että elämäni täällä ei ole tarpeeksi vuoristorataa?

Jälkikommentit: Suomessa selvisi mm. että Kessulla oli jostain syystä häiriöitä ruuan imeytymisessä, minkä takia sillä ilmeisesti oli koko ajan näläntunne. Se ja vähentyneet opastustehtävät nostivat maestron kierroksia vähän liikaa.

Elämyksiä

Viime keskiviikkona heräsin siihen, että flunssa vaan hiipi kimppuun, mutta vain puoliksi. Huokaisin aamupalapöydässä, että nyt tekisi sauna gutaa. Reipas harjoittelijamme otti asioista selvää ja parin tunnin päästä köröttelimme Fredriksbergin kylpylään.

Lilluimme poreissa ja suolavesialtaan painottomuudessa. Nuuhkimme tavallisia höyrysaunoja ja osallistuimme myös ohjelmaan, jossa kylvettäjä valeli kiukaalle tuoksulla silattua vettä. Tuli oikein kunnon löylyt, mutta öljy haisi halvalle kosmetiikalle. Jännä oli myös, että saimme jääkimpaleet oloa viilentämään. Lopuksi kuorittiin iho öljysuolaseoksella.

Torstaina vanhemmat lensivät tänne ja perjantaina suunnistimme ihailemaan sitä Clampenborgin tammivanhusta. Kävelimme Dyrehavenin puistossa, missä tuntui paistattelevan koko muukin Kööpenhamina. Silti tunnelma oli leppoisa. Puut olivat vanhoja, lapset kiipeilivät kaatuneilla puilla, haitari soi ja hevoskärryt klopsuttivat läheiselle Bakkenin huvipuistolle. Mikäs siinä oli valkkaria nauttiessa ravintolan sisäpihalla.

Käytiin äidin kanssa hurvittelemassa parissa Bakkenin vuoristoradassa ja nautittiin upeasta säästä. Sitten vielä syötiin: minä valitsin juustolautasen. Asemalle köröteltiin hevoskyydillä. Täydellinen päivä! Suosittelen Dyrehavenia ja Bakkenia kaikille, varsinkin lapsiperheille. Juna vie ihan viereen.

Lauantaina käveltiin itse Köpiksessä. Mentiin Tivolin ohi Raatihuoneentorille, missä kuunneltiin kellon vaihtuvia melodioita. Juuri raatihuoneen kello on minulle Kööpenhaminan ääni. Tuli siinä sivussa kuunneltua halpaa intiaanipoppia, mutta mikäs siinä. Jo Raatihuoneentori paljasti, että Köpis on aukioilla hengailun kaupunki. Joka aukio oli täynnä ihmisiä, jotka nauttivat auringosta ja toisten seurasta ja joivat leppoisasti kaljaa. Tällainen kulttuuri on aika vierasta vaikkapa Helsingille.

Käveltiin hissuksiin Strögetiä ja tämän putiikkiähkyn vetonaula oli neljän miehen pullo-orkesteri. Pojat puhalsivat tajuttoman taitavasti ja sovituksetkin olivat sitä luokkaa, että eivät ne olleet ihan harrastelijoita enää. Upeaa!

Uuvutuksen ja neuvoa-antavien Rose-viinien jälkeen päädyttiin syömään Nyhavniin. Ihailtiin viehättävän värikkäitä taloja. Saatiin ruuat lounashinnalla, mikä olikin hyvä, koska iltahinnat olivatkin pilvissä. Niinpä se taitaa Nyhavnissa olla. Ruoka oli hyvää ja hupaisaa oli katsella poikamiesten vauhtirinkiä kanavan laidalla: mikäs kaljaa juodessa, kun elämä on huoletonta ja aurinko paistaa.

Lauantai-iltana pelattiin Huutopussia pitkään ja antaumuksella. Paikalla oli meidän lisäksemme suomalaisjuurinen työntekijä Marjut, jonka kanssa oli pitkät porinat ja yksi opiskelija. Innostuimme hänen kanssaan yökonserttiin. Se oli yksi voitto lisää, koska tämä samainen tyttö missasi ujouttaan tarjoukseni, että säestäisin häntä, kun hän pyrki musiikkilinjalle. Nyt löytyi yhteiset laulut.

Istun viimeisenä lomapäivänäni kirjoittamassa tätä Ibosin takapuutarhassa. Flunssa on ajettu tiehensä auringon ja rakkauden voimalla. Ihanaa, kun äiti ja isä kävivät ja tänä iltana Hannele lennähtää tänne. Olen valmis lomanjälkeisiin koitoksiin!

Hellerupin kevään ihmeet

Olen ollut uupunut kaikesta yrittämisestä, sisäistämisestä, parhain päin kääntämisestä, ei-henkilökohtaisesti ottamisesta. Otin loman innolla vastaan. Ja loogisesti, väistämättä, pikku flunssapeikko alkoi kolkutella. Olen tuntenut nämä päivät syvää, fyysistä uupumusta ja kunnioittanut sitä nukkumalla paljon. Flunssapeikko on pysynyt kynnyksellä, ei siis vielä asettunut taloksi. Vastapainoksi Hellerupin kevät on tarjonnut ihmeitään.

Kun olen maistellut uupumustani, olen alkanut ajatella, että minun tosiaan pitäisi kunnioittaa olosuhteita enemmän. Sokeana eläessä olosuhteet eivät ole helppoja. Ei tämä aika ole helppoa näkevällekään. Siitä sitten otetaan vielä extra-annos energiaa. Pitäisi huolehtia jotenkin syvälatauksesta, olla armollisempi, vaatia vähän vähemmän itseltään tai laskea jotkut ”arjen askareet” työstä käyväksi toiminnaksi. Ettei tulisi niitä ”Enhän mä tänäänkään tehnyt muuta kuin kävin vähän ostoksilla” –juttuja.

Lauantaina päätettiin Kessun kanssa mennä piknikille koulun sisäpuutarhaan. Aurinko paistoi täysillä. Pakkasin eväät mukaan, sirottelin Kessulle aterian maahan ja itse löhösin penkillä nauttien ihanista feta-paprikaleivistä ja Peter Höegin Hiljaisesta tytöstä. Rentoutumisen tila oli täydellisen autuas.

Hiljainen tyttö on juonellisesti sekava kirja, mutta se kiehtoo, koska se on rakennettu äänellisen maailmankuvan varaan. Päähenkilö hahmottaa ihmiset ja ilmiöt ääninä, eri sävellajeina. Haluaisinpa tavoittaa peter Höegin ja kysyä, miten hän on päätynyt tällaiseen lähestymistapaan. On peräti harvinaista, että näköaistin hallitsema henkilö pureutuu näin syvästi äänikokemukseen. No, nythän olen Tanskassa ja Peter olisi tässä käden ulottuvilla, joten ei muuta kuin pyydän enkelikuntaa järjestämään visiitin.

Tänään istuskeltiin yhden harjoittelijan kanssa samaisessa puutarhassa juomassa teetä, syömässä ihanaa luomunäkkäriä ja puhumassa syntyjä syviä. Kessu kaiveli omiaan, aurinko paistoi ja kaikki tuntui olevan kohdallaan väsymyksen alla.

Ja illalla tehtiin vielä kävelyretki. Päädyttiin katsomaan jättiläistammea, joka on yli 800 vuotta vanha. Se on se tammi, josta H. C. Andersenin satu Tulukset alkaa. Muistatteko? Sotamies hakee tammen alta tulukset, joilla pystyy kutsumaan valtavasilmäiset koirat. Mikä mieletön puu! Se tosiaan on ontto, siinä on pieni kammio ja siinä käytävämäinen kolo, varmasti se, mistä sotamies kulki sisään. Joku on käyttänyt sitä rukouskammiona. Ajattelin, että kaikki me pienet ihmiset, rukoilijat, tarinoitsijat, suojanhakijat olemme kokoontuneet sen puun luokse eri aikoina ja se vain on ja on. Valtava elämys!

Niin vaan elämä tuo eteen betonia ja silkkiä, ulkopuolisuutta ja yhteenkuuluvuuden lämpöä, hetken murheita ja käsittämätöntä perspektiiviä.

Avuttomuus

Perjantaina, pitkän pääsiäisloman kynnyksellä, saan tietää, että lomalla hoitaisin ruokahuoltoni itse. Sehän sopii. Supermarket on lähellä. Olen käynyt ostamassa sieltä suklaata ja salmiakkia ja Kessulle apetta. Apua olen saanut sekalaisesti, ajoittain nihkeästi, mutta olen saanut kuitenkin. Viime kerralla tosin jouduin hokemaan aika kauan, että unskyld, unskyld (anteeksi) ilman että kukaan reagoi.

Pyydän asuntolan työntekijää luettelemaan muutamia ruoka-aineiden nimiä tanskaksi ja talsin luottavaisena kauppaan. Siellä ihmiset hiihtelevät käytävältä toiselle yhtä kiireisinä kuin aina ennenkin. Heitän kokeeksi pari unskyldiä, muttei tärppää.

Lopulta yksi nainen tulee tarjoamaan apua ja tartun reippaasti ensimmäiseen asiaan, leipään. Selvittelen ymmärrykseni rajoilla, minkälaista ja kokoista paahtoleipää on tarjolla. Kun paketti tömähtää koriin, nainen toteaa, että hyvä, kun löytyi ja vaistoan, että hän haluaa jatkaa eteenpäin.

Tunnen olevani tyhjiössä, tilassa, jonka ihmiset kiertävät. Ajattelen kaikkia niitä asioita, jotka haluan ostaa: juustoa, kinkkua, kurkkua, paprikaa, jugurttia, ananasta, pestoa... Käynkö kaikkien näiden ruoka-aineiden kanssa saman apurumban, pyytäen armopaloja saadakseni taas seuraavan asian koriini?

Yhtäkkiä se kaikki on vain liikaa. Lähestyvät ihmiset muuttuvat mahdollisuudesta uhaksi. En pysty pyytämään apua, en kiipeämään kielimuurin yli, varastamaan kiireisten ihmisten huomiota. Haluan ulos tästä kaupasta, nyt heti, ennen kuin purskahdan itkuun. Ironista kyllä pyydän vanhaa herraa palauttamaan paahtoleipäpaketin ja ostoskorin ja kiirehdin ulos.

Alanko itkeä tässä vai kotona, kysyn itseltäni auringonpaisteessa. Tässä. Mitä väliä. Itken ja kuljen kohti kotia. Toivon, ettei kukaan sano mitään. Yhdessä kohtaa yksi mies ohjaa minua oikeaan suuntaan, mutta ei kysy muuta. Tulen koululle. Pysykää nyt poissa. En halua mitään myötätuntoa vierailta. Omassa huoneessa heitän viimeisetkin julkisten tilojen esteet ja itken vain.

On pakko puhua jonkun kanssa. En nyt kestä tätä yksin. On kuultava jonkun ääni, jaettava tämä elävän ihmisen kanssa. Jutta on enemmän kuin lähettävältä taholta voisi toivoa. Selitän koko jutun, puhutaan siitä ja aika monesta muustakin asiasta ja palaudun takaisin itseeni. Kun elää irti verkosta, arjessa kaikkien tuttujen ihmisten piirin ulkopuolella, tajuaa pienten sanojen ja tekojen arvon. Nyt vasta todella tunnen sen.

Marssin asuntolatädin luo ja ilmoitan, etten selviä supermarketista. No problems. Teemme yhdessä retken sinne ja palaamme kassi täynnä ruokaa.

Joskus edes taivas ei riitä rajoiksi ja seuraavassa hetkessä rajat ovat kynnyksellä. Kumma juttu, miten sitä tekee vaikka mitä huimapäistä ja sitten tiiliseinä tulee vastaan arkisessa kaupassa. Hauraus ja lujuus, heikkous ja vahvuus kietoutuvat toisiinsa niin oudosti, että täytyy olla Jumala käsittääkseen sen.

Onnistumisia

Viimeiseen viikkoon on mahtunut niin monta onnistumista:

Viime tiistaiaamuna sää oli aurinkoinen ja hurjan tuulinen. Rytmiikan tunti huipentui siihen, että opettaja soitti pianoa, oppilas lauloi ja minä soitin rumpuja. Opettaja on neuvonut mulle rumpujen soittoa, kun odotellaan myöhässä olevia oppilaita, joten rytmit oli veressä. Soitettiin vanhan ajan kunnon swingiä. Se oli sellainen tunnelmallinen, vähän menevä mollibiisi Tanskaksi. Kessu intaantui ulvomaan ihan valtoimenaan. Minä sitä toppuuttelemaan. Lopulta se tuli kerälle jalkoihini, kaikkien rumpujen keskelli ja pisti pään bassorumpua polkevalle oikealle jalalleni. Siinä se makasi ja kuunteli, kun me svengattiin, aurinko paistoi ja tuuli ulvoi nurkissa.

Keskiviikkona tajusin olevani kuoleman väsynyt ja ehkä tulevani kipeäksi. Nuo Complete vocal technique –jaksot verottavat aina, kun ovat niin intensiivisiä. Meinasin jo skipata session, jossa oppilaat suunnittelivat juttua näkkärinuorten lehteen, mutta menin, kun minut oli sinne oikein pyydetty. Ja voi vau: kaikki puhuivat omasta aloitteestaan englantia, kyselivät mielipiteitäni ja kohtelivat täysin tasavertaisena ryhmän jäsenenä.

Session jälkeen yksi tyyppi halusi treenata kanssani yhtä aariaa. Siis minä säestän, hän laulaa. Kävi ilmi, että olin harjoitellut väärää biisiä ja muutenkin sanoin, etten jaksaisi nyt oikein mitään. Tuskin olin päässyt omaan huoneeseen, kun puhelin soi ja toinen tyyppi halusi minut säestäjäksi, kun hän halusi äänittää musiikkipätkää siihen lehtijuttuun. En mitenkään voinut kieltäytyä tästä, koska se, että kukaan ylipäätään soittaa minulle on jotain aivan ennenkuulumatonta. Treenattiin siis se juttu kuntoon.

Sen jälkeen kolmas tyyppi halusi, että minäkin äänitän jonkun oman pikku pätkän lehteen. Lauloin vähän Kylä vuotti uutta kuuta, kerroin EVS-projektistani ja että tämä näiden koulutus on minusta hyvä. Kaiken seurauksena yksi tyyppi purskahti itkuun ja toinen intoili, että tästä biisistä saisi mahtavan bändiversion.

Eilen oli toista kertaa treenisessio oppilaan kanssa, jolla on vaikeuksia opetella uusia asioita. Siis ihan kognitiivisia. Ihana tunti! Me vain soittelimme rauhassa, ei ollut kiirettä mihinkään, ei tavoitteita ja dynaamisesti eteneviä, pedagogisia askelmia. Minä neuvoin niksin silloin, toisen tällöin. Pitkään vaan fiilistelimme sointukiertoja ja annoimme niiden mennä sormiin. Tunnin jälkeen hän sanoi: ”Jotkut ihmiset sanovat koko ajan, että tämähän on niin helppoa, senkun siirrät käsiä näin ja noin. Kiitos, kun et sanonut niin!” Lisbethiltä kuulin, että hän oli ollut onnellisempi kuin aikoihin.

Tänä iltana havahduin siihen, että pidin ex tempore –esitelmää vapaaehtoisohjelmasta Tanskaksi! Siis mitä? Tajusin, että perjantaina, kun treenasin yksiä kuorostemmoja, tein senkin ehkä 60 % tanskaksi. Missä välissä on tapahtunut, että pystyn puhumaan jostain muustakin kuin siitä, että haluan ruisleipää juustolla ilman voita ja corn flakeseja maidolla ja vähän sokeria. En ole juuri jaksanut opiskella systemaattisesti viime viikkoina. Mutta on kuin joku selvä raja olisi ylittynyt.

Yhä edelleen ihmettelen tätä vuoristorataa. Kaiken tämän välissä on ollut tosi raskaitakin tunnelmia siitä, että laulullinen ja opetuksellinen tulevaisuus on aivan kätkössä ja että tiedän niin paljon vähemmän kuin ennen. Mutta elämän virta vie eteenpäin ja kevään valo kasvaa. Siunattu elämä, siunattu kevät ja siunattu valo!

Viinin voimalla

Helmikuun lopulla teimme opintoretken. Tiedättehän: vetäydytään yhdessä viettämään aikaa syrjäiseen kolkkaan, päivät vietetään pedagogisesti ja illat biletetään. Minä aloitin Sibelius-Akatemiani sillä lailla ja muistelen sitä hyvällä. Tähän retkeen suhtauduin etukäteen epäluuloisesti lähinnä kielimuurin ja oppilaiden villieläinluonnon takia.

Maanantaiaamuna körötimme junalla ihan pohjoiseen, Gillelegen merenrantakylään (lausutaan Gilelai). Se on entinen kalastajakylä, nyt näin siitä lähinnä sikaökyhinnoissaan olevia merenrantatontteja ja sen pikku mökkiyrityksen, jossa majailimme.

Majoituimme kaikki neljä tyttöä yhteen huoneeseen, kerrossänkyihin. Poikakaksikko valtasi toisen huoneen ja opettajat olivat kokonaan eri talossa. Opettajat lähtivät ostamaan kahden päivän ruoka- ja juomatarpeita.

Minä yritin kulkea muiden perässä ja tunsin olevani eristyksissä. Olin aivan lauluristiriitani jähmettämä enkä kyennyt puoleen päivään mihinkään. Pikku juttutuokio Lisbethin kanssa helpotti. Jokin naksahti toiseen asentoon ja kertakaikkiaan otin raivokkaan päättäväisesti vastuun omasta paikastani ryhmässä. Pistelin joka väliin kysymyksiä siitä, missä keskustelu meni. Pakottauduin kommentoimaan.

Illalla käytiin kävelyllä meren rannalla. Se pauhasi jatkuvana massana ja tuuli oli hyinen ja raaka. Nautin suunnattomasti, jotenkin siitäkin, että tuuli oli niin karmea. Hyvillä mielin söin päivällistä muiden kanssa ja hörppäilin viiniä. Tunsin muutoksen alkaneen.

Ja viinin voimalla ujutin itseni ensimmäistä kertaa ryhmään. Viini antoi kaikille tekosyyn olla vapaasti älyvapaa, hepuloida, laulaa tanskalaisia juomalauluja, tunnustaa ja tilittää. Sain kuulla, että yksi jos toinenkin oli tuntenut läsnäoloni oudoksi, kun he eivät tienneet, olenko lintu vai kala, opettaja vai oppilas, vertainen vai ylempi. Rakas kurdityttöni suolsi ällistyttävän määrän englannin sanoja, oli onnellinen siitä, ettei hänen tarvinnut pelätä koiraani (järjestin Kessun hoitoon juuri tämän takia) ja tilitti tunteen palolla, miten hän ei osaa englantia, mutta miten hän tuntee minun energiani. Ja viini virtas vain. Ja kalja. Ja tupakka savusi niin, että pahaa teki.

Kahden päivän viinat oli tuhottu täysin jo ekana päivänä, joten seuraavana päivänä sitä piti raahata lisää. Krapulana alkanut, mutta joksikin muuksi muuttunut päänsärkyni paheni iltaa kohti, joten olin aika lailla poissa pelistä. Vetäydyin nukkumaan jo kymmeneltä, haistelin entistäkin pahempaa tupakankatkua ja kuuntelin, kuinka koko porukka hirnui aivan katketakseen jollekin. Myöhemmin selvisi, että he olivat kertoneet ketjutarinoita, jotka vääntyivät väkisinkin pervoiksi (ilman opettajia tietysti). Ajattelin haikeana, etten olisi voinut olla siinä kitkattomasti mukana, vaikka olisin jaksanutkin. Tanskankielinen tarina virtaa tanskaksi. En pysty kaatamaan näitä muureja kokonaan, vaikka kaikki kuinka sitä haluaisivatkin.

Hyvillä mielin palattiin kotiin ja vakuuteltiin, että olipa upeaa ja että ryhmähenki oli kovasti muuttunut. Näin kuukauden päästä sanoisin, että kyllä, jotain hyvin tärkeää istutettiin niinä päivinä. Mutta on vaatinut aikaa, että siemen on työntänyt itunsa maan pinnalle. Siinä välissä koko henki oli kuin pois pyyhkäisty, oppilaat vetäytyivät ihan kuin ennenkin. Kun yhteisyyden kokemuksiin on nyt ihan hiljattain palattu, ehkä me kaikki tunnistamme, että emme kohtaa toisiamme ensimmäistä kertaa ja ehkä yhteyteen antautuminen on vähän helpompaa.

Ajattelin retkellä vähän surullisena, että täytyykö avausten aina tapahtua viinan voimalla? Nyt ajattelen, että tapahtukoon se sillä tasolla, millä se on mahdollista.

Välikuulumisia

Ups, tästä olikin jäänyt melkein koko teksti pois. Tässä se nyt kokonaan:

Olkoon tämä nyt omistettu yleisille välikuulumisille. Yritän huolehtia siitä, että täällä on muutakin kuin filosofiaa ja psykologiaa, mutta nyt olen mietteliäällä päällä.

Olen harjoitellut intensiivisesti läsnäolon voimaa. Se toimii. Tarkoitan ajatusten ja tunteiden yksinkertaista, analysoimatonta tarkkailua. Kun sitä jaksaa tehdä päivätolkulla, viikkotolkulla, se alkaa tuottaa tuloksia. En tosiaankaan pysty siihen joka hetki, mutta muistan muistuttaa itseäni. Se on ollut tärkeä selviytymiskeino, koska sen myötä kehoon ja mieleen virtaa tilaa, joka ei ole tunne- ja ajatusmyllyn saastan vallassa.

Toinen lottovoitto oli oman kehoni julistaminen ensimmäiseksi opettajaksi. Sen myötä lauluristiriita näyttää hävinneen. Teoreettiset asiat ovat tietysti edelleen ihan samassa ristiriidassa, mutta ne eivät törmää minun sisälläni. Niillä ei ole minuun valtaa. Oikeastaan olen nyt niistä valtavan kiinnostunut.

Tajusin tässä yhtenä päivänä saavuttaneeni sen tasapainotilan, jossa näiden näkökulmien omaksuminen yhtä aikaa on mahdollista. Tulin tosi iloiseksi! Minä ja moni muu oli jo sitä mieltä, että yritän haukata liian suurta kakunpalaa. Ja koko jutun pointti olikin se, että vain tämä täysin mahdoton umpikuja ajoi minut antautumaan ja luovuttamaan. Jos olisin opiskellut näitä juttuja erikseen, olisin vain siirtänyt tämän väistämättömän prosessin kauemmaksi. Tai sitten en.

Opin ahnaasti kehon laulullista anatomiaa ja fysiologiaa käsin. Tänään laulutunnilla tunnustelin vuorotellen minun, vuorotellen Lisbethin kurkunpäätä, leukaan liittyviä lihaksia, rintakehää, vatsalihaksia. Tajuttoman kiinnostavaa! Now we’re talking! Näin minä vakuutun: Kun tunnen jutut näpeissäni!

Villioppilaani alkavat vähän jo näykkiä pähkinöitä sormenpäistä. On tapahtunut paljon sellaista, joka ei tähän blogiin luottamussyistä päädy. Jotakin alkaa avautua. Tästä voi vielä tullakin jotain!

Rakastan täällä sitä, kun ei ole kiire mihinkään. Oppitunnit ovat ajallaan. Sen lisäksi ei paljon muita töitä ole. Harjoittelussa olen täysin oma herrani, samoin kaikessa muussakin. Ei juuri ole deadlineja, ei sitoumuksia tänne tai tuonne. Pitäisi kotiin palattua muistaa, että minähän se ensisijaisesti asetan ne sitoumukset Suomessakin, eivät muut.

Jokainen päivä täällä on niin kiinnostava ja täyteläinen, sisäisesti ja ulkoisesti. Olemassaolon syvä rauha, syvältä kehosta kumpuava, nimetön ahdistus, kutkuttava uteliaisuus, kärjistynyt kärsimättömyys, väsymys ja innostus kutoutuvat pökerryttävästi yhteen. Nurkan takana voi olla mitä tahansa. Kaikki on mahdollista.

Maaliskuun aamu

Mustarastas, aamun airut, tulee uneen lempeästi.
On tullut jo kaksi viikkoa.
Tanskalainen, lyhyttavuinen mustarastas.

Tunnustelen, herättelen kehoani.
Se on jumissa kaikesta tuntemisesta,
mutta sielu sen takana kihisee elämästä.

On perjantai, maaliskuun 13.
Paha päivä, sanovat.
Tulkoon paha päivä, Pohjanmaan kautta!

Alakerran remppamiehet levittävät mömmöä.
Se haisee vanhalle viinalle.
Päivähuoneen pianisti on oppinut G-duurin.

Kohteliaat villit

Tiesin alusta asti, että oppilaillani on näkövamman lisäksi sosiaalisia vaikeuksia. En tiennyt asiasta sen tarkemmin. Siksi aluksi ihmettelin. Nämähän ovat ihan normaaleja nuoria, kuin ketä tahansa parikymppisiä. Juttelevat mukavan avoimesti lounaspöydässä. Paljon avoimemmin kuin suomalaiset. Onko Tanskassa erilainen, pedagoginen kulttuuri? Nähdäänkö täällä herkemmin ongelmia kuin Suomessa? Huomasin kyllä pian, että heidän oli vaikea pitää kiinni yhteisistä sopimuksista, tulla ajoissa jne. Mutta sellaisiahan me kaikki vähän olemme.

Tiistaina yksi oppilaista ei taaskaan tullut tunnille. Havahduin siihen, ettei hän ole tullut yhdellekään tiistaitunnille. Joskus on ollut hyviä syitä, joskus ei. Kun soitin ja kysyin, missä hän on, hän vastasi, ettei ole tiennyt, että hänen pitäisi olla paikalla. Tiesin, että se oli vale ja tiesin hänenkin tietävän sen.

Lisbeth sanoi, että hän on julmetun peloissaan ja yrittää väistää kaikella tavalla sessioita kanssani. Se ei ollut käynytkään mielessäni, koska hän on jutellut suorastaan innokkaan avoimesti asioistaan, suhteestaan musiikkiin ja myös siitä, miten kivaa olisi tehdä jotain yhdessä. Näyttää siis siltä, että hän pystyy lähestymään minua vain omilla, hyvin kapeilla ehdoillaan ja kokee niiden ulkopuolella olonsa uhatuksi.

Maistelin ajatusta ja aloin tarkastella mennyttä jaksoa täällä ja heidän reaktioitaan. Keskiviikkona yritin saada englantimuuria pelkäävän kurditytön kanssani nuotinlukusessioon. Hän ei ole ikinä peitellyt tunteitaan, päinvastoin. Hän pyristeli päättäväisesti pakoon. Perjantaina kysyin kaikilta lounaspöydässä, sovittaisiinko ensi viikon sessioista tässä yhteisesti, niin ei tarvitse sumplia aikatauluja. Kukaan ei reagoinut siihen mitenkään. Torstain bändisessiossa tajusin, että minun on kuiskattava ehdotukseni, sillä he vastustivat lähes kaikkea, mitä ehdotin. Jopa sitä, että he olisivat virittäneet kitaransa pianon mukaan. ”That’s not important.” Joo, se oli vitsi eikä sittenkään ollut.

Minua on hämmentänyt se, että he piilottavat tämän kaiken niin tajuttoman taitavasti. Olen tottunut lukemaan tällaisia asioita aika helposti ihmisistä. Laulutunnemyrsky sotki antennini pahan kerran ja nyt, kun kolmas silmä taas toimii, tämä kätketyn pelon määrä pysähdyttää. Niin kohteliaita, niin of course, great, mutta oikeasti villieläimiä.

Projektini todellinen luonne alkaa paljastua. Sillä on aika vähän tekemistä musiikin kanssa. Paljon vähemmän kuin ajattelin. Alkuperäinen ideani siitä, että olen musiikillinen saattaja, että ojennan osaamistani ja taitojani heille eteenpäin, no, se on kaunis, mutta aikamoisen matkan päässä. Oikeasti minun mahdollisuuteni on kesyttää heidät.

En viittaa tällä eläinvertauksella heidän älykkyyteensä vaan tunteisiin. He pyristelevät poispäin, ihan kuin Kessukin teki aluksi. Se oli haluton kävelemään tämän oudon tyypin kanssa. Luottamuksen ensimmäinen avain löytyi, kun nukuin yhdet päiväunet lattialla Kessun vieressä. Niin minun pitää nytkin tehdä, tavalla tai toisella.

Yksi EVS-ohjelman tavoitteista on, että vapaaehtoinen saa paljon informaalin (tässä tapauksessa se tarkoittaa koulun ulkopuolisen) oppimisen kokemuksia. Hmm. Kirjoitanko kesäkuun lopussa EU:n loppuraporttiin: ”The volunteer has learned what it is to love in deeds.”

Oma keho opettajana

Kiitos ihanista tsemppausviesteistä! Koen kaiken teidän tukenne tosi tärkeäksi! On elämän väistämätön laki, että uusi suunta löytyy, jos sille vain pysyy avoimena. Niin on nytkin käymässä. Tämä on tiivistelmä siitä, mitä eilen kirjoitin mahtavalle laululistalleni.

Minun on täytynyt ajatella uusiksi tavoitteitani ja motiivejani. Minä ajattelin, että haluan löytää perusteellisen tiedon siitä, miten asiat laulussa ovat, että haluan eroon arvailuista ja kaivautua ytimeen. Ajattelin, että eri näkökulmat ovat vain asian eri puolia ja että jos katson niitä yhdistävästä ajatuksesta käsin, ne tasapainottavat toisiaan.

Alkoi näyttää yhä enemmän siltä, että laulamisen fysiologisesta totuudesta ollaan oikeasti eri mieltä. Taistelin sitä vastaan, koska se näytti romuttavan unelmani. Se vastustus aiheutti paljon kipuilua, jota sitten istuin itkemässä sunnuntaiyönä.

Tulin väistämättömään päätelmään, että teorian kannalta olen umpikujassa. On kuin ympärilleni olisi varta vasten järjestetty tasavahvoja, rautaisia ammattilaisia. Joka puolella on kokeneita, asioihin hyvin tarkasti perehtyneitä, pitkään opettaneita ihmisiä, jotka kuitenkin ovat päätyneet eri linjoille ja ovat vakuuttuneet olevansa faktojen äärellä. En voi alkaa tehdä mitään tieteellisiä tutkimuksia siitä, miten ne lihakset oikeasti toimivat. En voi käyttää aikaani niin paljon lukemiseen, että tosissani kaivaisin jotain esille. En nyt. Tunnustin olevani mahdottoman yhtälön edessä, jota en voi ratkaista teoreettisella väittelyllä. Tunnustin yrittäväni tietä, joka nousee pystyyn. Kun hyväksyin sen, jokin uusi alkoi avautua väistämättä.

Kolme päivää sisälläni oli hiljaista myrskyn jälkeen. Ainoa asia, minkä tiesin oli, ettei minulla ollut minkäänlaista käsitystä tai intuitiota siitä, mitä tekisin koko laulamiskuvioni kanssa. Hyväksyin hiljaisesti, että olin kulkenut innoittavan intuition perässä ja päätynyt eksyksiin ja aika turvalleni. Antauduin tunnetasolla sille, että tie eteenpäin oli täysin piilossa.

Eilen illalla ja koko yön aikana uusi suunta avautui. Aamulla se oli kypsynyt oivallukseksi. Jos kerran on niin, että nämä toisistaan poikkeavat käsitykset pystyvät horjuttamaan minut pois tasapainosta, en voi etsiä juuri nyt vastauksia niistä. Minun on nostettava oman kehoni kokemus ykköseksi ja vähän aikaa pirut välitettävä siitä, miten väärin tai oikein se on minkäkin teorian tai edes rautaisen, kokeneen opettajan käytännön käsitysten kannalta. Minun on käännyttävä sisäänpäin ja luotettava siihen, että keho tietää.

Tässä uudessa näkökulmassa eri opetusten merkitys muuttuu. Ne ovat kuin niitä sieniä, joista Liisa haukkasi Ihmemaassa. Ai, tästä tuli tällainen olo, kiinnostavaa!

Tämä tuntuu todella oikealta kehossa asti. Yhtäkkiä on tilaa hengittää. Yhtäkkiä olen vapauttanut itseni jostakin. Ehkä siitä kahlitsevasta halusta hallita sekä cvt että Lisbethin metodi, jotenkin saada ne molemmat. Olen ollut liian kiinnittynyt päämäärään, liian innokas saamaan sen ja siksi pelokas menettämään sen.

Tuntuu, että nyt se matka vasta alkaa. Olen vapaa kokeilemaan mitä tahansa, muiden tai itseni keksimää. Olen täysin vapaa kaikista muista paitsi kehoni rajoista. Olen oma valtiattareni! On kuin olisin saanut itseni takaisin!

Umpikujassa

Nyt jos olen rehellinen, sanon, että pahin skenaarioni tästä kahden laulutavan yhtäaikaisesta opiskelusta on toteutunut. En tiedä, mikä on totta. En tiedä, mikä toimii. En tiedä, mitä polkua seurata. Unelmani siitä, että voisin löytää jotain sieltä, jotain täältä tuntuu aivan mahdottomalta, koska ohjeet terveestä äänenkäytöstä ovat niin vastakkaisia.

Otetaan esimerkiksi hengittäminen ja ilman käyttäminen laulamisessa. Tässä muutamia vastakkaisia näkemyksiä:
Tuki on uloshengityksen pidättelyä. vs. Huolehdi laulaessa siitä, että ilma virtaa tarpeeksi ulos. (tämä ero tuntuu siis ihan käytännössä)
Sisäänhengittäminen on tärkeää, vedä pitkään ja syvään henkeä. vs. Jätä sisäänhengittämisen säätely keholle. Ajattele sitä kuin vapautuksena.
Vatsalihakset ovat uloshengityslihaksia. Jos käytät niitä aktiivisesti, työnnät välillisesti ilmaa ulos. vs. Jos käytät vatsalihaksia aktiivisesti, autat kehoa pidättelemään ilmaa.

Miksi en tiedä, mikä on totta? Koska kaikki vetoavat anatomiaan ja fysiologiaan, tehtyihin tutkimuksiin ja laulunopetuksensa pitkään historiaan. Miksi en tiedä, mikä toimii? Koska olen kokeillut sekaisin vasenta ja oikeaa ja koska tunnekuorma asiassa alkaa olla niin suuri, että kehokin reagoi siihen. Ja koska sekä cvt että Lisbeth sanovat, että ”tämä tuntuu vähän oudolta aluksi, mutta se johtuu vain siitä, että keho tekee jotain uutta ja totuttelee siihen”. Siksi olen sekaisin siitä, mikä on kehon ”väärin”-signaali, mikä on vain ”Apua! Uutta!” –signaali.

Minulla on tasan kolme vaihtoehtoa:
Pistää hanskat tiskiin.
Ottaa jollain konstilla selvää, mistä tässä oikeasti on kysymys.
Opiskella edelleen kaikkea sekaisin teoriassa ja käytännössä.

Kaikki vaihtoehdot kammottavat minua.

Ja kun oikeasti mietin, että mitä jos laittaisinkin hanskat tiskiin, se nosti esiin kokonaisen identiteettipohdinnan siitä, kuka olen, mistä olemiseni riippuu, miten paljon määräydyn siitä, mitä teen. Opiskella laulua ja ääntä on ollut suuri unelmani. Ehkä liiankin suuri? Olenko halunnut sen täyttävän jonkin paikan, jota se ei voi täyttää? Jotain sellaista järkkyy, jolle olen perustanut aika paljon.

Eilen yöllä hipsin Kessun kanssa pissalle, seisoin autiossa ala-aulassa, itkin ja itkin. Olen yrittänyt tsempata itseäni, että kyllä tämä tästä ja eteenpäin vaan. Nyt myönsin, että joka puolella näyttää olevan seiniä, että en tiedä mistään mitään, ettei minulla ole aavistustakaan, mitä pitäisi tehdä tai edes, mitä haluaisin. Yölllä se tuntui kauhealta. Nyt se tuntuu jotenkin vapauttavalta. On vapauttavaa tunnustaa täysillä, missä koen meneväni.

Nyt voi tapahtua mitä vaan. Tämä toteamus sisältää koko tunteiden kirjon pelosta ja ahdistuksesta innostukseen.

Kielimuurilla

Maanantaina olin seuraamassa sen koiria pelkäävän kurditytön tunteja. Solfaopettajan kanssa suunniteltiin meille treenisessiota, jossa hän lukee ääneen pistenuotteja ja minä kerron, menikö oikein vai ei. Hän oli tosi epäluuloinen ja peloissaan, koska tilanne, jossa hänen pitäisi ehkä puhua englantia tuntui aivan hirmu vaikealta. Selitimme, ettei hänen edes tarvitse puhua englantia, kun minä puhun tanskaa.

Sitten laulutunnilla kävikin niin, että Lisbethin piti lähteä johonkin pois ja hahaa – jäimme kaksistaan! Olin innoissani, nyt tai ei koskaan! Aloin sölköttää tanskaa ja eiköhän vain hän vastannut tanskaksi ja jopa vähän englanniksi, vaikka sen piti olla kieli, jota hän ei osannut yhtään. Hän kysyi kelloa ja minä vastasin sujuvasti tanskaksi, että se on 14.85. Hän purskahti valtavaan nauruun. Jännä ilmiö. Hän nauroi valtoimenaan minun virheelleni, mutta oli itse niin peloissaan puhua vierasta kieltä. Minä nauroin hänen kanssaan. Halusin sanoa, että sitä voi nauraa itselleen menettämättä kasvojaan.

Tiistaina rytmiikan tunnille ei tullut kukaan paitsi yksi mies, joka oli vähän kuin kuntoutuksessa sokeuduttuaan. Vasta kun hän oli puhunut pitkät pätkät englantia, hän tunnusti, ettei ole oikeastaan koskaan puhunut sitä, mitä nyt on katsellut telkkaria. Rohkeaa!

Keskiviikkona söin lounasta musiikkilinjalaisten kanssa. Kukaan ei kertaakaan sanonut minulle oma-aloitteisesti mitään tai yrittänyt käydä yleistä keskustelua englanniksi. Tunsin palaavani kymmenen vuoden takaiseen painajaiseen: olen ulkona ryhmästä, johon haluaisin, mutta en tiedä, mitä tehdä, mitä sanoa, miten käynnistää keskustelu. Kamala tunne! Sitä luulee kasvavansa ja oppivansa, tulevansa paljonkin paremmaksi, vahvemmaksi, avoimemmaksi. Ja yks kaks joku tilanne suistaa maan jalkojen alta ja sitä löytää itsensä samasta haudasta kuin aina ennenkin. Se on pirun raskasta ja vaikeaa hyväksyä! Okei, tiedän, ei se ole koko totuus ja kyllä, olen kasvanut, mutta kyllä tämä elämä pitää nöyränä.

Kumma, miten elämä vaihtelee. Eilen päivällisellä en jaksanut kuunnella yhtään tanskaa, söin ja vetäydyin nopeasti. Ja yhtäkkiä tänään oli niin kodikas päivällinen! Ruokana oli valtavia pihvileipiä, jotka tuskin mahtuivat lautaselle ja sen lisäksi uskomattoman paljon hörhöjä: kapriksia, perunasipulisalaattia, piparjuurta, punajuuria ja kurkkuja. Koko se höskä nauratti ihmisiä ja kaikki olivat hyvällä tuulella. Ennen englantia puhumattomat uskaltautuivat yrittämään. Minä puhuin englantia ja tanskaa sekaisin ja ihmiset riemuitsivat tanskastani. Lempiasuntolatätini oli mainiossa vireessä, vitsaili kaikkea ja käänsi juttuja molempiin suuntiin. Puhuttiin erilaisista juhlista. Tanskassa on huomenna juhla, jossa lapsilla on kai naamiaiset ja he hajottavat sellaista karkeilla tms. täytettyä kissaa ja se, joka lyö viimeisen iskun on kingi. Vähän sekavaa, mutta tätä kai tehdään muissakin maissa, olen kuullut siitä. Puhuttiin juhannuksesta ja vapusta ja kaikesta. Så hyggeligt!

Pianomeditaatiota

Eilen kokeilin, miltä tuntuu soittaa pianoa äärimmäisen läsnäolevana, tunnustellen musiikkia enemmän kehon kautta kuin kulttuurisen musiikkisuodattimen läpi. Se oli jännittävää ja yllättävää! (Anteeksi kaikki ei-muusikot tämä musiikkitermistö. Lukekaa silti, kyllä minä puhun tässä ihan elämästä.)

Beethoven, Kuutamosonaatti, Adagio. Ihanaa, kun soinnut kestävät niin kauan, että ne ehtii aistia. Tässä selviää tonaalisuuden luonne: musiikin teho perustuu lineaariseen kronologisuuteen, siihen, että välidominantti vaatii purkautumisen dominantille, joka vaatii purkautumisen toonikalle. Tai että on mitä tahansa kadensseja. Sointu saa merkityksensä tulevan, ei läsnäolevan hetken perusteella.

Tuntuu yhtäkkiä, ettei se ole kiinnostavaa. Tai että se vetää minua pois tästä hetkestä, odottamaan purkausta. Vähän ajan päästä koen sen toisin: tämä tonaalisuus on niin sisäistettyä, että purkausta odottava dominantti herättää minussa tunnereaktion. Voin pysähtyä ja nauttia siitä hetkestä, kun musiikki ajautuu purkautumisen reunalle ja siitä hetkestä, kun aalto taittuu lepoon. Voin nauttia musiikin draamasta juuri siinä hetkessä eikä tarvitse odottaa pelkästään loppuhuipentumaa.

Selim Palmgren, Maj natt. Tämä on enemmän impressionistista, enemmän irti vanhasta kunnon tehokehikosta. Tässä on peräkkäin tosi voimakkaita, värikkäitä sointuja, synkkää ja valoisaa, selkeän kirkasta ja oudosti värittynyttä. Ihanaa! Mutta miksi on niin kiire? Soinnut kestävät vain pari sekuntia. Keho ei ehdi tuntea, millaisen kaiun mikäkin sointu herättää. Soitan tätä hitaasti, makustellen joka sointua, imeskellen joka makua. Kiinnostavaa, miten toiset soinnut tuntuvat kehossa, toiset ovat yhdentekeviä. Puhdas C-duuri ei herättänyt mitään.

Beethoven, G-duurisonaatti, jonka viitteitä en mitenkään muista. Tässä tapahtuu nopeampia asioita. Sormet pitävät jossain kohtaa siitä, että saa tehdä asioita nopeasti. Kun keskityn tuntemaan sormien liikkeitä, korukuviot sujuvat tosi kepeästi. Sen sijaan sekvenssinä etenevät terssijuoksutukset ovat epäkiinnostavia.

Stevie Wonder, I wish. Nyt tuli laulukin mukaan. Aikanaan käytiin tätä vapaasäestyksen tunnilla ja opettaja puhui siitä, että koko keho eläisi mukana rytmissä. Voi kaboom, kun tämä svengaa, kun vaan antaa sen vallata koko kehon! Laulukin toimii erityisen hyvin ja juttu on enemmän kokonaisuus, ei laulun ja pianon yhdistelmä!

Äänenkäytön teoriassa puhuttiin lihasmuistista ja tunteista. Yritettiin soittaa pianolla jotain täysin tunteettomasti, liikuttaen vain sormia. Kukaan ei saanut yleisöltä nollaa tunneskaalalla, vaikka yritys oli hyvä. En minäkään.

Eilen illalla katsoin Velho ja leijona –elokuvaa Youtubesta. Mietin sitä taistelumusaa kuunnellessani, että tämä se vasta on läsnäolemattomuuden huippu. Tapahtumien oma läsnäolo ja vaikutus peitetään musiikilla, jonka on laskelmoitu herättävän tunnereaktioita. Joskus se kyllä toimi kuten silloin, kun – ainakin käsitin sen niin – Aslan oli kivipaadella valmiina teloitettavaksi ja Valkoisen Velhon joukot alkoivat rummuttaa. Mutta sellainen yleinen taistelusäestys, joka on tavallaan irrallaan toiminnasta tukkii tunteiden ja toiminnan dynamiikan.

No kylläpä sitä nyt kirjotetaan niin viksuja! Myähästyt just kohta junasta, ku oot niin rooroota siinä!

Läsnäolon voima

Olen lukenut uudestaan Eckhart Tollen Läsnäolon voimaa. Sen ydinviesti on tämä:On selvää, että ihminen ei toimi niin kuin pitäisi. Jokin on vialla, jokin on häiriintynyttä, sairastunutta. Meitä hallitsevat tahattomat ajatuskuviot ja niihin liittyvät kielteiset emootiot, jotka varastoituvat kehoon, jossa on jo ennestään mennyttä moskaa. Me emme käytä mieltämme vaan mieli käyttää meitä. Emme pysty lopettamaan ajattelua, ääntä päämme sisällä. Haikailemme menneen perään tai syytämme menneisyyden tapahtumia siitä, että nyt on paha olla ja toivomme, että tuleva valmistuminen, työpaikka, kevät, loma, parisuhde, eläke, pelastaa meidät. Elämme kaikkea muuta paitsi tätä hetkeä. Koemme vähintäänkin tyytymättömyyden pohjavireen niin normaalina, ettemme edes havahdu siihen. Sidomme identiteettimme työhön, koulutukseen, ulkonäköön, ikään, vaikka väistämättä nämä kaikki katoavat.

Kuitenkin joku jää jäljelle, vaikka menettäisimme sen, mihin sidomme identiteettimme. Meissä on jokin sanoilla tavoittamaton ydin, jota ei voi käsittää mielellä. Se on se oleminen, joka pitää elämää koossa, hiljaisuus, joka on kaikkien äänien alla, tyhjä tila, joka mahdollistaa muodon ihan atomitasollakin. Se on se sanaton, ajatukseton hetki, joka välähtää esiin, kun katsot tähtitaivasta, elät kesäyön tyynintä hetkeä ja kuuntelet satakieltä. On pieni hetki, jona mieli pysähtyy. Sitten, joskus sekuntien päästä se aloittaa: ”Olipa kaunista! En ole koskaan kokenut mitään tällaista...” Mutta yhdessä välähdyksessä ei ollut ajatuksia. Oli vain jokin nimetön tyyneys, rauha, ääretön tila.

Tolle johdattaa lukijaa mielen hallinnasta tietoisuuteen, joka on tässä nimettömässä olemisen tilassa. Avain on elää tässä hetkessä. Tarkkailen, mitä minussa ja ympäristössä tapahtuu. Olen valppaasti läsnä joka aistimuksessa, pienimmässäkin ajatuksessa, kehon tuntemuksessa. Kuuntelen päässä höpöttävää ääntä, kuuntelen vain, en analysoi tai tuomitse. Vain se yksinkertainen asia, että se, mikä minä koen olevani onkin enemmänkin loputtoman ajatusäänen tarkkailija eikä ääni itse luo aivan uutta tilaa.

Tolle puhuu paljon kehon tuntemisesta sisältäpäin. Keskityn vaikka jalkaterään, tunnen, että se on olemassa ja elää. Se voi tuntua lämpönä, kihelmöintinä, poreiluna tai vain tihentyneenä olemassaolona. Keskityn kehon osiin vuorotellen ja laajennan aistimuksen koko kehon kattavaksi kentäksi. Yhtäkkiä läsnä on selittämätön aistimus hyvin voimakkaasta olemassaolosta. Koen, siis olen olemassa. Kokemusta on vaikea ilmaista sanoilla. Se on huikaisevaa iloa olemassaolon tunteesta, jotakin ääretöntä, joka tuntuu rajallisen kehon sisällä, jotakin vakaata, lämmintä, ikuisesti olevaa. Ei tarvita 12-portaista mielenhallintaohjelmaa, ei uskontunnustuksia, ei mitään ajatuksia, jotka täytyy hyväksyä. Se on oikeasti noin yksinkertaista. En pysty tavoittamaan sitä koko ajan, mutta eikö se vain kerro läsnäololihasten harjaantumattomuudesta.

Hieno on sekin toteamus, että meillä on kertakaikkiaan aina vain tämä hetki käytössä, ei muuta. Voimme toimia vain nyt. Mutta miten paljon me pyöritämmekään elokuvia siitä, miten asiat tapahtuvat tulevaisuudessa ja niiden tueksi niitä leffoja, jotka tapahtuivat menneisyydessä. Murehdimme tekemättömiä töitä, odotamme viikonloppua tai vain jotakuta, joka on myöhässä. Tämä hetki muuttuu joksikin, joka johtaa tulevaisuuteen – siis mihin ihmeeseen? Eikö se ”tulevaisuus” ole aikanaan tämä hetki, jonka taas hukkaamme, koska mielemme on tulevaisuudessa? Hukkaamme sen ainoan ajan, jolla voisimme tehdä jotain. Hullua! Kuinka voimme elää näin sujuvasti tällaista typeryyttä todeksi?

Lomatunnelmia

Luin juuri omaa blogiani ja ajattelin, että onpa minulla saakelin kiinnostava elämä! Skål!

Täällä on talviloma. Asuntolassa on käytännössä minä ja työntekijä. Yksi Jonas lähti pakoon sitä, että täällä ei ole tullut eilen eikä tänään vettä remontin takia. Minua se nyt ei niin haittaa. Vesi sentään menee viemäristä alas. Mökillä ei tapahdu edes sitä eikä se tunnu niin vaikealta sielläkään.

Viime perjantaina angstailin yksinäisyystunnelmissa. Kaipasin perhettä, ystäviä, oppilaita, ylipäätään suomenkielisiä ihmisiä tai ylipäätään joitain, joiden seurassa olisi ollut helposti kivaa eikä mitään hehheh -small talkia. Aikani ryvettyäni totesin, että nyt en sellaista saa ja parempi vaan keskittää energia toisin. Sukelsin opiskelemaan laulujuttuja. Niitä olenkin opiskellut ahkerasti.

Yllätttäen myös kirjallinen inspiraatio on saapunut kaupunkiin. Kaikista virran mutkista huolimatta pidän aina vain kiinni siitä, että yhtenä päivänä julkaisen ihan oikean kirjan, fantasiakirjan, joka kertoo nuoren Malenan matkasta vieraaseen kaupunkiin, naiseuteen ja avoimiin kysymyksiin. Juttu on jo siis niin pitkällä, että voin sanoa olevani vakavissani.

Kirjan loppuratkaisu piileksii jossain. Viime keväänä päädyin ratkaisuun, jossa kaikkien dramaattisten paljastusten jälkeen kaikki kerääntyivät perhepäivälliselle ja maassa vallitsi rauha ja ihmisten kesken hyvä tahto ja jumalatkin tulivat kuulluiksi. Mutta se oli liian lällyä. Nyt kun sitten purin sen, toinen polku tuntuu vievän aina vain kauheampiin ongelmiin ilman että voin estää sitä. Jos luulin, että tilanne oli jo ennestään kärjistynyt, niin se oli vasta alkua. Luulin, että tässä oli vain kysymys päähenkilön sisäisestä maailmasta, ehkä hänen elämästään tai kuolemastaan ja tärkeimmästä ihmissuhteesta. Nyt alkaa rakoilla kaiken maailman perhesiteet ja kaupungin poliittinen valtatilanne.

Kessu on saanut luxusta elämäänsä: se syö nykyään ulkona! Aivan huippujuttu, jonka ihanan avulias koiraihminen asuntolasta neuvoi. Mene ulos sopivaan paikkaan ja levitä koiran ruoka pitkin lääniä. Sitten vain odottelet, kun koira etsii ruokansa. Ennen Kessu käytti syömiseen ehkä minuutin. Nyt menee kymmenen minuuttia. Kessu joutuu tekemään työtä ruokansa eteen niin kuin tapahtuisi luonnossakin, energiaa kuluu (sitähän on ollut liikaa huoleksi asti) ja minä nautin ulkoilmasta. Odotan niitä kevätaamuja ja iltoja, kun voin istahtaa puutarhan penkille nauttimaan lintujen laulusta ja Kessu sen kun laiduntaa!
On tuntunut hyvältä olla yksikseen, antaa ajatuksille, tunteille ja keholle ihan rauhassa aikaa. Viikon lopulla nään Complete vocal technique –tyyppejä. Sekin tuntuu kivalta. Mikäs tässä!

Miten jätät kommentin?

Anteeksi kaikki, joilla on ollut vaikeuksia jättää kommentti. Se on johtunut siitä, etteivät asetukseni ole olleet oikein. Nyt pitäisi olla. Kokeilkaa! Rakastan sitä, kun jätätte terveisiä! Siis näin:

- Klikkaa sitä linkkiä, jossa lukee, että vaikka ”1 kommenttia”.
- Kirjoita kommenttisi ”Jätä kommentti” –kohtaan.
- Valitse henkilöllisyydeksi Nimi/URL-osoite ja kirjoita nimesi siihen, missä sitä kysytään. URL-osoitteesta ei tarvitse välittää, nimi vaan siihen Nimi-kohtaan. Tai jos haluat pysyä piilossa, valitse Anonyymi. Siinä tapauksessa et kyllä jätä mitään törkeyksiä! :)
- Klikkaa Julkaise kommentti –nappia. Jos se onnistui, sivu ilmoittaa sen.
- Ja jos tänne alkaa tulla roskakommentteja, otan takaisin käyttöön sen, että pitää kirjoittaa kuvassa näkyvät numerot asianne vahvistukseksi. Sitten vaan kirjoitatte niin kuin käsketään. Mutta kokeillaan nyt ilman sitä.

P.S. Jos tiedät, mikä oman OpenID:si URL on, tottakai voit käyttää sitä. Jos äskeinen oli hebreaa, älä siis koske OpenID-vaihtoehtoon. Sama koskee sitä Blogger-vaihtaria.

Täysi tiistai

Istun purkamaan päivää paperille. Näin pitkäkö tästä tuli? Näinkö monenlaisten tunteiden ja tapahtumien läpi kuljen yhdessä päivässä? Ei ihme, että illalla väsyttää.

Herään kerrankin virkistyneenä. Yleensä yöt ovat olleet jotenkin huonoja. On joko liian kuuma tai kylmä, tyynyt ovat muhkuraisia ja pää liian täynnä ajatuksia. Mutta nyt oli hyvä yö. Teen rauhassa Lisbethin kehonavausjuttuja. Tuntuu hyvältä. Lopulta meinaan myöhästyä aamupalalta.

Aamupala on seitsemästä puoli yhdeksään. Yleensä hiippailen sinne yöpaidassa, kotihousuissa ja lammastossuissa. Se on jotenkin lempeää. Aamupalaan kuuluu (ranskan)leipää, juustoa, voita, marmeladia, muroja, jugurttia, mehua, teetä ja kahvia. Ei vihanneksia tai hedelmiä. On jo alkanut tympiä, mutta syön kiltisti. Kessu jää syömään omaansa huoneeseen. Sitten kurkistus ulos. Kessu käy aamupissalla opaskoirille varatussa sisäpihapläntissä.

Kun palaan takaisin, tiedän, että maailma on kohdallaan: tänäkin aamuna joku soittaa asuntolan päivähuoneen pianolla ”Oi sä rakas Augustin”, kuin pyörimään jäänyt levy. Aina samat, turvalliset soinnut vasemmassa kädessä, aina G-duuri turvallisesti pieleen. Kuinka kauan hän on jo soittanut sitä ennen minun tuloani? Soittaako hän sitä kesäkuussakin vai onko ohjelmisto laajentunut?

Puoli yhdeksältä alkaa villi osuuteni rytmiikan opettajan ei-ihan-sijaisena. Odottelen 15 minuuttia ekaa tyyppiä. Se ei tule. Painelen tekemään muita hommia. Palaan ja odottelen 15 min toista tyyppiä. Sekään ei tule. Treenailen. Kolmas tyyppi tulee.

Hän sanoo, että on itse asiassa aika hyvä rytmiikassa eikä koe treeniä mielekkääksi. En ehdi väittää vastaan, kun keskustelu kolahtaa niin syville tasoille, että päätän antaa sen mennä. Hieno, syvä keskustelu. Meissä on niin paljon samaa. Se, että on seurannut vain kykyjään ja sitä, missä on hyvä eikä ole pitkiin aikoihin kysynyt itseltään, mitä minun sydämeni haluaa. Jos kaikki kykyni ja osaamiseni heitettäisiin pois, mitä jää jäljelle? Kuka on se minä, joka jää jäljelle? Hän sanoi myös: ”Joku moitti minua siitä, etten kirjoita onnellisia lauluja. No, se ei ole realistista. Minä kirjoitan omasta kokemuksesta. Ja minä näen aika paljon surua ja tuskaa tässä maailmassa.” Minä, joka tunnen sisimmässäni elämän valon, tajusin, etten voi väittää vastaan. Ettei hänen totuutensa sillä muutu. Kai se sekin jotain oli, etten mennyt siihen mukaan. Ja kas kummaa, sepä olin minä, joka myrkytin improvisoidun voimaballadimme. Siinä oli kaikkea, että avaa siipesi ja lennä, kaikki on hyvin.
Minä: ”And if you feel like falling...”
Hän: “Just give me your hand...”
Minä: “Let’s fall together!”
Argh! Ajattelin, että onko pakko päästää kaikkea suustaan. Mutta ehkä hänellekin teki hyvää nauraa sille.

Lounaalla on kanaa ja maissia. Kana on melkein pelkkää luuta ja nahkaa. Salaatti on röd-jotain, voisiko se olla jotain ihmeen retiisiä, joka on maustettu ehkä pippurilla ja on tosi pahaa. Porkkanaraaste takaisin, please! Usein lounaat ovat kevyitä: pizzanpala, ohutta keittoa, pikkuannos lasagnea. Aina sillä ei tunnu pärjäävän. Otan päiväevääksi munavoileivän. Joskus otan välipalaksi hedelmää asuntolan avoimesta kulhosta.

Liikkumistaidossa mennään junalla Nörreportin asemalle ja kävellään jo kodikkaaksi tulleella Köbmagergadella. Olen asunut siellä Complete vocal technique –koulutuksien aikana.
Takaisin tullessa pitää aina kysyä joltakulta, että otan oikean junan. Koska Hellerup voisi sekaantua tosi samankuuloiseen nimeen, pitää kysyä junan määränpääasemaa. En muista illalla muuta oikeaa määränpäätä kuin Holde. Pitää myös kytätä tai kysyä, kummalla puolella tulolaituri on. Aikaa ei ole paljon. Tämä on vähän hermostuttavaa Suomessakin, kun kysyttäessä ihmiset eivät aina vastaa. Täällä minun pitää vielävetää se virsi, että snakker du engelsk. Ehkä nopeampaa on opetella sekin fraasi tanskaksi ja vielä ymmärtää vastauksetkin.

Hengähdän vähän ja menen sitten viikoittaiseen keskusteluun Lisbethin kanssa. Siinä käydään läpi, miten tämä vapaaehtoisjakso sujuu, käytännön ja henkisiä kysymyksiä. Odotan. Tämähän on jo tuttua juttua. Vartin päästä Lisbeth tulee. Siinä vaiheessa olen jo kiehumispisteessä. Lisbeth sanoo sanoneensa eilen, että pidetään tapaaminen, jos Figen on tänäänkin sairaana, muuten ei. Figen ei sitten ollut sairaana. Minä sanon hänen sanoneen, että Figen on varmaankin vielä sairaana, joten pidetään tapaaminen. Lisbeth sanoo, että jos aion olla roolimallina, niin en saisi ottaa juttuja niin henkilökohtaisesti, ts. vetää hernettä nenään, kun tämähän oli vain väärinkäsitys. Että joskus vaan shit happens. Ooohm. Harkitsiko hän ikinä, että hänen päänsä on niin täynnä kaikkea ja että hän tekee koko ajan niin montaa asiaa yhtä aikaa, että joskus hän ei sano ääneen, mitä hän ajattelee?

Menen rauhoittumaan ja syömään munavoileipää. Onhan se totta, että raskastahan se on vetää herneet nenään joka asiasta. Sitten menen Lisbethin ääniteoriatunnille. Se on ryhmätunti. Odotan. Vartin. Yhtä ainoaa sielua ei ole paikalla. Shit happened again! Lasken, että olen tänään odottanut yhteensä tunnin. Mutta jostain syystä en enää hermostu. Kävelen vain Lisbethin toimistolle, josta hän onkin juuri tulossa pitämään tuntia. Nyt on viisainta se Hämäläisen Martti-vainaan filosofia, että: ”Minäen sano mittään, en, minäen sano mittään!”

Tunti on hauska ja kaikkea muuta kuin kuiva. Matkitaan äänihuulten yli- ja alitoimintaa. Vitsaillaan ja nauretaan. Myöhemmin Lisbeth kertoo, että lukukauden alussa ryhmä ei puhua pukahtanut, kun hän esitti kysymyksiä. Hän on siis tehnyt valtavan työn. Voi olisipa minulla ollut tällaista rentoa, koko ajan käytännössä kiinni olevaa opetusta jo kauan sitten!

Sitten käydään se viikkokeskustelu. Sitten lähden Kessun kanssa järvelle. Se onkin jo ihan kyllästynyt huoneeseen ja tänään on tuntunut, että se on hidastellut kotiovella, kun ollaan käyty jollain pikkureissulla. Nyt se ponkaisee matkaan. Sillä on niin kovat menohalut, että pistän polulla oikein juoksuksi. Kunto ei sitä kauan kestä. En suin surminaan uskaltaisi päästää sitä vapaaksi, joten istutan sen polulle, menen itse kauemmas ja kutsun sen luokse. Tässähän tulee treenattua tottistakin!

Päivälliseksi on lohta, perunoita, tomaatti-sipulisalaattia, tsatsikia ja – tietysti – porkkanaraastetta. Päivällinen on raskain ateria. Usein joku pihvi. Ehdin vielä käydä kioskilla ostamassa tiistaikarkkini ennen Lisbethin laulutuntia.

Olen päivästä väsynyt ja vähän huonotuulinenkin. Kurkussakin kipristelee sairauden alku. Ehdin ottaa muutaman minuutin köllötykset ja jostain virtaa upeaa valoa ja voimaa. Ja laulutunnilla olen kaikelle altis, keskityn imemään tietoa kehoon ja mieleen. Olen kiitollinen siitä, että ristiriita tuntuu väistyneen ja voin vain kokeilla ja kysyä. Ehkä tämä on niin kuin biisin tekemisessä: että varsinaisessa prosessissa kontrolli pois ja jyvät erotellaan akanoista jälkikäteen. Lisbeth on turvallinen opettaja, joka tervehtii uteliaita kysymyksiäni ilolla ja huolehtii siitä, että keho on aina mukana selityksissä. Se tuntuu oikealta.

Haen kupin teetä olohuoneesta. En nyt jaksa sosialiseerata. Mutustelen Daimia ja kirjoitan tätä, kun jostain pöllähtää Mikolan Jarin skype-tervehdys. Saan ensiluokkaista atk-neuvontaa ja pari aputiedostoakin skypeitse. Ihmeellistä!

Kun käydään Kessun kanssa iltapissalla, vastaan hyökyy tiistain erikoinen: paikallinen amatööriorkesteri harjoittelee pissapaikan lasiseinän takana juhlasalissa. Carmen, Toreadorin marssi. Kun pääsen kotiin, laitan levyn soimaan mp3:na. Olen siirtänyt sen vinyyliltä itselleni vanhempien varastosta. Yhtäkkiä olen vanhempien luona, perjantai-illassa, viikon paineet hellittävät, juodaan viiniä, vanhat levyt, äiti tanssii ja hyräilee ja vetää isän filosofian suosta mukaan tanssiin... Käytävällä imuri huristaa ohi. Ne siivoavat täällä iltaöisin. Missä minä oikein olen?

Kessu karussa

Sen piti olla sellainen mukava, aidattu puutarha-alue, jossa koirat voivat hyvin juosta vapaana. Niin se minulle neuvottiin. Ja olihan se. Aluksi. Vähän matkan päässä puutarha luikerteli moniksi osiksi ja polku johti mutkiteltuaan suoraan yhdelle kadulle. Minä selvittelin sen kaiken, kun minulla oli liikaakin aikaa tutkia aluetta. Sitä ennen päästin Kessun irti riemuissani siitä, että nyt se saa vihdoinkin juosta. Ja sehän juoksi! Nopeasti ja kauas.

Ei auttanut perkele, ei Sören. Eipä edes vittukaan. Ei liioin ruokaan vetoaminen tai karjankutsuhuudot. Ainoa, mihin ne saattoivat auttaa oli maineeni kehittyminen Hellerupin yläluokan keskuudessa. Odotin. Ja odotin. Ja kutsuin. Ja palelin. Sitten menin sanomaan asuntolatätille, että tulisi katsomaan. Tiesin kyllä, ettei kessu lähitienoilla ollut. Alkoi pimetä. Ramppasin puutarhan ja asuntolan väliä, vuorotellen palelin, vuorotellen lämmittelin. ”Et tunnu olevan kovin huolissasi”, hän sanoi. Vastasin, ettei se auta mitään. Oikeasti sisälläni myllersi raivo, huoli, turhautuminen, pettymys. Pakotin tunteet tyynesti johonkin sivuun.

Parin tunnin päästä päätettiin soittaa poliisille. Joku labradori oli löytynyt 45 minuutin ajomatkan päästä. Ei kai sentään? No ei. Helsingörin piirissä Kessua ei ollut, mutta sitten piti soittaa Köpiksen piiriin jne. Joskus tämän maan byrokratia lyö minut ällikällä! Jätin tädin soittelemaan ja laskeuduin varmaan kymmenennen kerran portaita takaovelle. En kestä tätä enää! mietin. En kestä laskeutua näitä portaita pelko mahanpohjassa, avata ovea ja todeta, ettei siellä ole mitään. Kohta en enää pysty olemaan tyyni.

Se olikin viimeinen kerta. Kessu oli löytynyt ja otettu talteen. Poliisit toisivat sen kotiin. Siinä kohtaa meinasin purskahtaa itkuun, mutta – jostain tottumuksesta – ajattelin, että ei kun nyt vielä skarppaan, kunnes Kessu on tullut ja että en romahda tuntemattomien edessä. Typerää, vaikkakin inhimillistä. Vähän ajan päästä Kessu tuli, mutta en minä sitten enää ollut itkutilassa. Jäin miettimään, mihin se kaikki tukahdutettu tunne-energia varastoituu ja mitä se aiheuttaa. Olisi pitänyt itkeä siinä paikassa, heti ja miettimättä.

Kessu haisi kessulle ja päästyämme huoneeseen se ilmaisi heti, että pitäisi päästä ulos. Kiireellä se juoksi vissisti aidattuun opaskoirien pissapaikkaan ja päästi mahtavat ripulit. Ilta ja yö kuluikin sitten sitä vahtiessa ja Tanskan Euroviisufinaalia katsellessa. Olin aikonut mennä katsomaan finaalia cvt-tuttujen kanssa.

Ai mitä, elämä rakas? Tuntuuko sinusta, ettei minulla ole ollut tarpeeksi vuoristorataa? Tuntuuko sinusta, etten ole ansainnut rauhallista, joutilasta viikonloppua?

Soikiojärvi

Astun Ibosin automaattiovesta pimeään iltaan. Hämmästyn: ilmassa on selvää pakkasta. Yleensä lämpötila lurkkii plussan puolella. Kessu lähtee matkaan innoissaan. Sillä on ollut jo neljäs tylsä päivä. Se on huolestuttanut minua, mutta ainakin nyt pääsemme matkaan.

Kuljemme hiljaisia, yläluokkaisia Hellerupin katuja ohi autioiden iltapäiväkotien, jotka päiväsaikaan ovat täynnä Kööpenhaminan lapsia viettämässä koulunjälkeistä iltapäiväaikaa luonnon keskellä. Täällä on vuohia ja hevosiakin.

Kierrämme autojen esteenä olevan puomin ja siirrymme Soikiojärven maailmaan. Tämä on myös Kessun valtakunta, jossa minulla ei juuri ole sananvaltaa. Pystyn vain vaivoin hahmottamaan soikiona kulkevan polun, joka kiertää tämän pikkujärven. Toisella puolella polkua juna kohistelee pitkän matkaa polun vierellä antaen vähän suuntaviivoja. Mutta jos Kessu päättää valita lyhyemmän tai pitemmän lenkin tai eksyttää minut, minulla ei ole maamerkkejä kotiin. On luotettava koiraan ja sen teen. Järvellä sorsat ja muut vesilinnut nahistelevat. Kauempana jätkät pelaavat jalkapalloa perunamuussia kielen takaosassa.

Päästän Kessun fleksiin ja hetken sisäisen kamppailun jälkeen päästän sen vähäksi aikaa vapaaksi. Henkinen remmi on sitäkin tiukempi. En anna sen mennä pois kuulopiiristä. Kun se ei meinaa totella, huudan vatsan pohjasta: ”Perkele!” Ja Kessu tulee heti. Mikä mahtava sana, joka ei edes alunperin tarkoittanut pahuutta vaan voimaa.

Ohitamme jalkapallokentän ja Kessu kääntyy äkkiä väärään suuntaan. Tiedän sen, melkein jo pysäytänkin sen, mutta sitten seikkailun innostus tarttuu minuunkin. No perhana, mennään sitten tuntemattomalle polulle! Oikein naurattaa! Puhelin on tietysti turvassa pöydällä, polku kutsuu meitä molempia. Ilmassa tuoksuu pakkanen ja maan mädät hajut. Viikon paineet haihtuvat kirkkaaseen ilmaan: repivät lauluristiriidat, huoli Kessun liikkumattomuudesta, turhautuminen kielimuurista. Polku vain kuljettaa meitä.

Lopulta järjen ääni huomauttaa, että tämähän voi jatkua mihin hornaan asti tahansa. Huokaisten käännän kurssin kohti kotia. Kessu ilmaisee laimeasti vastalauseensa, mutta lähtee sitten ihan mielellään.

Kotiin päästyä tuntuu tosi mukavalta mennä juomaan kupponen teetä yhdessä muiden kanssa. Aina ei huvita, kun ei jaksa kuunnella tanskaa. Mutta tänä iltana ihmiset jopa puhuvat vähän englantia ja ymmärrän muutaman sanan tanskaakin sieltä täältä. Juon teetä ja mutustelen Marsia ja tässä hetkessä kaikki on niin hyvin. Arvostan tätä paljon juuri sen takia, että viikko on ollut niin raskas ja tulevat viikot saattavat olla myös. ”God nat! Det var hyggeligt!” sanon täydestä sydämestä, kun hipsin huoneeseeni. Käperryn sänkyyn, otan Kessun viereen ja kuuntelen iltakirjaksi laatufantasiaa (Mary Stewart, Kristalliluola).