Ratikkazombiet

Tänään ratikassa nousin kysymään kuskilta, missä olemme. Ratikka pysähtyi ja joku harppasi vauhdilla sisään etuovesta ja suorinta reittiä vapaalle paikalle. Minä olin sillä reitillä käsi kiinni tangossa. Irrotin käteni väistämättä reittiään vyöryvän tankin tieltä.

Koen tätä todella paljon liikennevälineissä ja kaupassa. Niin monet ovat kuin zombeja, unissakävelijöitä. He tuntuvat olevan tuskin lainkaan läsnä siinä, mitä heidän ympärillään tapahtuu. He reagoivat hitaasti tai olemattomasti poikkeaviin tapahtumiin kuten vammaisen ilmestymiseen. Aika pelottavaa. Ja aika tuttua omasta elämästä.

Mieti, miten paljon me teemme arkiasioita rutiinilla, tarkoituksena saavuttaa fyysinen, mekaaninen lopputulos, keskittymättä yhtään siihen, mitä olemme tekemässä. Pukeminen, matka alakertaan ja ovesta ulos, ratikkamatka. Kaikki se tapahtuu aistien automaattiohjauksella. Mieli on siinä läsnä niin vähän kuin mahdollista.

Mielelle on tärkeämpää ajatella, prosessoida, analysoida tulevaa työtehtävää tai kinkkistä ihmissuhdetta tai maailman tilannetta. Se, mitä ruumis tekee on vain välttämätön asia, että pääsemme päämäärään. Ja sellaisten rutiinien äärelle ei sovi jäädä hidastelemaan. Meidän on oltava tehokkaita, meidän on kiirehdittävä, että pääsisimme tekemään aikuisten oikeesti tärkeitä asioita.

Olen tajunnut, että jos en ole läsnä tässä hetkessä, en oikeasti elä elämääni, koska tämä hetki on ainoa, mikä minulla on käytettävissä. Voin kulkea päivien läpi zombiena, mieli kiinni muistoissa, joita en voi saada takaisin. Voin haaveilla nautinnosta, tyytyväisyydestä ja rauhasta kiireeni keskellä, mutta en saa sitä ikinä, koska käytän ainoan käytettävissä olevan aikani, tämän hetken, nautinnon haikailemiseen, en sen toteuttamiseen.

Eilen kun tultiin kotiin, oli edessä Kessun tassujen pyyhkiminen. Se on malliesimerkki ikävästä rutiinihommasta, josta haluaa suoriutua äkkiä. Nyt istahdin matolle ja olin hyvin valppaasti läsnä hetkessä. Huomasin, miten Kessu yritti venkoilla tilanteesta. Ajattelin, että voisin saman tien tehdä kaikkeni, että pyyhkiminen olisi Kessulle miellyttävää.

Pitääkö minun pyyhkiä ”väkisin” Kessun tassut? Vai voinko saada sen nostamaan ne vapaaehtoisesti? Voin, jos minulla riittää aikaa. Voin antaa sen tehdä liikkeen poispäin, kutsua sen takaisin ja kehua. Koska kehuja se rakastaa; niillä se kiipeää vaikka kuuhun. Voin pyytää, taas pyytää ja odottaa. Voin kehua pienestäkin liikkeestä.

Yhtäkkiä, sen kautta, että olin todella läsnä siinä, mitä tein, molemmille tylsästä rutiinista aukesi ihmisen ja eläimen kommunikaation ja kiintymyksen harjoitus. Kärsivällisyyden harjoitus. Rakkauden. Minuutin sijasta meni kymmenen. Ja pyyhkimisen jälkeen Kessu jäi siihen, odottamaan lisää yhteistä olemista, lisää kehuja eli hyväksyntää eli rakkautta.

Tämä on elämän syvää magiaa ja alkemiaa. Pelkästään keskittyminen tähän hetkeen, siihen, mitä teen, miltä kehossani tuntuu, mitä havaitsen, voi avata ilon ja tyytyväisyyden ulottuvuuden johonkin, mikä ennen oli tylsää tai täysin arvotonta. Se voi avata meidät todella näkemään toisemme hetkissä, joina ennen ympärillä oli pelkkää kasvotonta massaa. Se tekee rakastavasta, rakentavasta kommunikaatiosta niin paljon helpompaa.

Eikä sitä varten tarvitse valaistua. Ei tarvitse meditoida vuosikymmeniä. Tarvitsee vain vähän keskittyä, tarkkailla, missä minun mieleni on. Havaitsenko, mitä tässä hetkessä tapahtuu vai ajattelenko miljoonaa muuta asiaa? Jos ajattelen, voinko lempeästi palata tarkkailemaan ja havaitsemaan tätä hetkeä? Ei se ole sen kummempaa tai vaikeampaa. Se vain täytyy muistaa valita joka kohdassa aina uudestaan.