Kessun vikat vedot

Eilen lounaaseen mennessä Kessu oli aivan virtaa täynnä. Ruokakaan ei tuntunut enää aiheuttavan ripulikohtauksia. Siispä lähdettiin viimeiselle reissulle Hellerupin keskustaan.

Halusin käydä Kessun kanssa Strandvejn kännykkäkaupassa ostamassa liittymääni Aurinko paahtoi mahtavasti ja keksinkin käydä lähikiskalla ostamassa ihanan minttujäätelön. Minä nautin siitä, kesäsäästä ja Kessun innostuneesta, varmasta vedosta. Imin itseeni opastettuna olemisen riemua kahden kuukauden varastoon.

Kessu väisteli varman napakasti kadulle parkkeerattuja pyöriä ja penkkejä. Suunnistin Strandvejn kännykkäkauppaan, josta halusin liittymääni lisäaikaa nyt, kun oli vielä näkevä opas tarjolla. Sanoin Kessulle, että mennään kauppaan ja odotin jännityksellä, mitä tapahtuisi. Olimme viimeksi käyneet siellä pari kuukautta sitten ja sitä ennen kerran. Vaan niinpä Kessu kurvasi määrätietoisesti täysin oikeaan paikkaan!

Käytiin vielä ostamassa muhkea, tuoksuva kukkakimppu kiitokseksi asuntolan väen ihanalle avulle keskiviikkona. Kessu haisteli kukkia yhtä sujuvasti kuin raatoja edellispäivänä. Sitten kohti kotia.


Pahin ja paras päivä vieretysten. Eilen kuin riiviö, tänään – mikä veto! Mutta totta vie: eihän Kessu olisi Kessu, ellei sillä olisi ollut tällekin päivälle pikku yllätysveto. Aseman valoristeyksessä onnistuttiin kiepsahtamaan jotenkin niin päin, että minä putosin kartalta. Sanoin Kessulle, että mennään nyt vaan kotiin. Kessu kai tulkitsi, että: ”Siis toi on out of games, mä saan päättää!” Veto hurjeni maaniseksi ja ällistyksekseni huomasin seisovani – arvatkaa missä? ”Tietysti siellä, mistä tuoreen muistin mukaan saa herkkuja!” sanoi Kessu. Siis eilispäivän eläinlääkärin ovella!

Kessun lähtöpassit

Kessu on viettänyt muutamia onnenpäiviä Nuga-neidin seurassa. Nuga opastaa tyttöä, joka juuri on aloittanut musiikkilinjalla. Niinpä tänäkin aamuna, yksissä tuumin avattiin se kielletty ovi.

Se oli siinä viattomasti opaskoiraplänttiä vastapäätä. Ajattelin ruosteisilla aivoilla, että se kuuluu siihen suureen sisäpuutarhaan, jossa Kessu on ennenkin kaivellut lehtikasoja. Kysyin asiasta Nugan emännältä. Hän vastasi minuutin liian myöhään, että ovi johtaa avoimelle pihalle. Kun Nuga tuli lauhkeasti luokse, Kessu jo porhalsi Rymarksvejlla kohti seikkailua.

Tiesin sen heti. Tiesin, että oli turha huudella. Kävin muodon vuoksi soikiojärvellä päin. Helmikuisen hatkareissun ja ennen pääsiäistä tapahtuneen pyrähdyksen perusteella tiesin, että Tanskassa ollaan hanakoita kertomaan poliisille irtokoirista. Sain kuitenkin odotella melkein tunnin, että joku asuntolan työntekijöistä tulisi paikalle. Ja täällä kun on yleensä joka minuutti joku.

Poliisi kertoi, että Kessu oli nähty hengailemassa Hellerupin pääväylän kulmilla. Nielin itkua jonnekin mahanpohjaan. Sydän kylmänä lähdin yhden työntekijän kanssa sitä etsiskelemään. Hän oli kyllä mahtava: teki kaikkensa pitääkseen mielialan jossain muualla kuin ikävissä kuvitelmissa. Käveltiin, puhuttiin mielenkiintoisia ja huudeltiin välillä Kessua.

Vaan Kessu ei ollut kuulemassa. Se herkutteli elämänsä raatoapajilla sydämensä kyllyydestä. Hajut humahtivat päähän, aurinkoiset kadut kutsuivat kulkemaan. Reissuromantiikka vei tassut asemalle ja sieltä liukuikin tuttu juna. Täältä tullaan, Tanska! Pakko matkustaa on jonnekin, entisestä pois juna vie!

Hellerupin naapurissa, Lyngbyn asemalla Den Lille Skolen pienet koululaiset tekivät elokuvaprojektia, kun junasta pomppasi musta koira. Ihanaa, vaikka se haiseekin pahalle! Kamala, kun se on niin lähellä raiteita! Mitä sille nyt tehdään? Pitää soittaa poliisille. Viedään se kouluun!

Ällistyneenä kuuntelin näitä tietoja kesken etsintäretken. No, ei muuta kun taksiin ja Kessua hakemaan. ”Soitattehan sitten ajoissa, kun olette tulossa, että lapset ehtivät sanoa koiralle heihei”, vannotti opettaja.

Koulussa minua vastassa oli pahalta haiseva ja rättiväsynyt Kessu. Se jaksoi heiluttaa vähän häntää, mutta lysähti taksin etulattialle juuri kiinnostumatta lähtöseremonioista. Taksikuski oli kultainen, kun otti hajupommin kyytiin. Yritin tarjota hänelle kahvirahaa, mutta ei huolinut.

Jossain vaiheessa ehdin jutella Kirsin, opaskoirakoulun johtavan kouluttajan kanssa ja selittää pikaisesti tilanteen. Kirsin vastaus oli selkeä: On liian hurjaa, tuo Kessu kotiin. Minä tiesin, että niin se on. Heti, kun se juoksi pois. Jo kolmannen kerran Kessu on karannut salamana, taakseen katsomatta, heti, kun ovi vapauteen on raottunut. Se on jotain ihan muuta kuin Suomen karkailut hevosenkakan huumaamana.
Oli toisaalta helpottavaa saada sille siunaus. Toisaalta tuli itku.

Siispä kun olin saanut Kessun kotiin, ryntäsin järjestämään sille kyytiä Suomeen, jonne olen viikonloppuna tulossa. Ensiksi lentoyhtiö. En voi soittaa sinne täältä Tanskasta, joten pyysin isää kysymään, mahtuuko koira mukaan. Vahvistusta pitäisi kuulemma odottaa viiteen. Sitä en voinut jäädä odottamaan.

Seuraavaksi heisimatolääkitys, josta pitäisi olla eläinlääkärin todistus. Asuntolan koiraekspertti muisteli, että Ruotsiin mentäessä matolääkitys pitäisi ottaa ainakin kahta vuorokautta aikaisemmin. Katsotaan netistä. Siellä luki, että vähintään kuukautta aikaisemmin. Minä sitten googlaamaan asiaa suomeksi. Ei ollut ihan helppoa. Selvisi kuitenkin, että se pitää antaa vähintään vuorokauden sisällä matkustamisesta. Samaan aikaan toiset tanskalaiset sivut väittivät, että ei Suomeen mitään erikoismatolääkitystä tarvita. Hellerupilainen eläinlääkäri sanoi siihen, että soittakaa Suomen suurlähetystöön. Eih! EIH!

Minä otin ja soitin Suomen opaskoirasuurlähetystöön eli Herttuaisen Juhalle. Siunauksen saatuani jynssäsin ensin Kessusta pahimmat paskat ja aloin raahata sitä kohti eläinlääkäriä, joka onneksi oli ihan Hellerupin aseman lähellä. Avulias työntekijä lähti mukaan, mikä olikin hyvä, koska naatista Kessusta ei ollut menomatkalla oppaaksi. Se teki ripulit tien sivuun ja laahusti perässä.

Vastaanoton tyttö puhui lähes tykkänään koulun työntekijälle tanskaksi, vaikka osasi puhua erittäin hyvää englantia minulle. Kun otin johdon käsiini, hän silti kurkki tiskin yli nähdäkseen koiran rodun. Totesin siihen, että sitä voi kyllä ihan kysyä minulta. Viesti ei mennyt perille, koska seuraavaksi hän kurkki koiran väriä. Jaksoin vain hymähtää väsyneen huvittuneesti mielessäni.

Kessun eläinlääkäripointsit kohosivat varmaan pilviin, koska nyt ei tökittykään neuloilla vaan annettiin ihana pateeherkku. Kai siinä sivussa meni matolääkekin. Mukavaa eläinlääkäriherraa varmaan säälitti meidän tarinamme, koska hän ei kyllä laskuttanut muusta kuin lääkkeestä. Kessu elpyi herkun maagisesta vaikutuksesta niin paljon, että opasti minut kotiin häntä heiluen.

Peruttuani Kessun viikonloppuhoidon rojahdin lopen uupuneena sänkyyn ja Kessu rojahti matolleen. Kello oli puoli kuusi. Nukuttiin kunnon päikkärit, joita Kessu on jatkanut. Se makaa ja haisee kuin raato eikä jaksanut edes häntää heiluttaa, kun hain itselleni voileipää.

Niin lähtee Kessu Tanskanmaalta. Päivän itkuja en ikinä kunnolla itkenyt, ainakaan vielä. Nyt olen vaan kuolemanväsynyt enkä tiedä, pitäisikö koko päivälle naurahtaa vai vuodattaa kyyneliä. On Luojan ihme, että Kessu on ehjänä. Mutta eihän koko jutulle voi olla nauramatta. Niin surettaa erota Intiaanipäällikkö Heiluvasta Hännästä. Surettaa, kun menetän tärkeät höyrynpurkukävelyt soikiojärvelle ja toisen, elävän olennon läsnäolon. Toisaalta se on vain kaksi kuukautta. Ja olenpahan ne kuukaudet vastuussa vain itsestäni. Rakkaat enkelini, onko teistä tosiaan tuntunut, että elämäni täällä ei ole tarpeeksi vuoristorataa?

Jälkikommentit: Suomessa selvisi mm. että Kessulla oli jostain syystä häiriöitä ruuan imeytymisessä, minkä takia sillä ilmeisesti oli koko ajan näläntunne. Se ja vähentyneet opastustehtävät nostivat maestron kierroksia vähän liikaa.

Elämyksiä

Viime keskiviikkona heräsin siihen, että flunssa vaan hiipi kimppuun, mutta vain puoliksi. Huokaisin aamupalapöydässä, että nyt tekisi sauna gutaa. Reipas harjoittelijamme otti asioista selvää ja parin tunnin päästä köröttelimme Fredriksbergin kylpylään.

Lilluimme poreissa ja suolavesialtaan painottomuudessa. Nuuhkimme tavallisia höyrysaunoja ja osallistuimme myös ohjelmaan, jossa kylvettäjä valeli kiukaalle tuoksulla silattua vettä. Tuli oikein kunnon löylyt, mutta öljy haisi halvalle kosmetiikalle. Jännä oli myös, että saimme jääkimpaleet oloa viilentämään. Lopuksi kuorittiin iho öljysuolaseoksella.

Torstaina vanhemmat lensivät tänne ja perjantaina suunnistimme ihailemaan sitä Clampenborgin tammivanhusta. Kävelimme Dyrehavenin puistossa, missä tuntui paistattelevan koko muukin Kööpenhamina. Silti tunnelma oli leppoisa. Puut olivat vanhoja, lapset kiipeilivät kaatuneilla puilla, haitari soi ja hevoskärryt klopsuttivat läheiselle Bakkenin huvipuistolle. Mikäs siinä oli valkkaria nauttiessa ravintolan sisäpihalla.

Käytiin äidin kanssa hurvittelemassa parissa Bakkenin vuoristoradassa ja nautittiin upeasta säästä. Sitten vielä syötiin: minä valitsin juustolautasen. Asemalle köröteltiin hevoskyydillä. Täydellinen päivä! Suosittelen Dyrehavenia ja Bakkenia kaikille, varsinkin lapsiperheille. Juna vie ihan viereen.

Lauantaina käveltiin itse Köpiksessä. Mentiin Tivolin ohi Raatihuoneentorille, missä kuunneltiin kellon vaihtuvia melodioita. Juuri raatihuoneen kello on minulle Kööpenhaminan ääni. Tuli siinä sivussa kuunneltua halpaa intiaanipoppia, mutta mikäs siinä. Jo Raatihuoneentori paljasti, että Köpis on aukioilla hengailun kaupunki. Joka aukio oli täynnä ihmisiä, jotka nauttivat auringosta ja toisten seurasta ja joivat leppoisasti kaljaa. Tällainen kulttuuri on aika vierasta vaikkapa Helsingille.

Käveltiin hissuksiin Strögetiä ja tämän putiikkiähkyn vetonaula oli neljän miehen pullo-orkesteri. Pojat puhalsivat tajuttoman taitavasti ja sovituksetkin olivat sitä luokkaa, että eivät ne olleet ihan harrastelijoita enää. Upeaa!

Uuvutuksen ja neuvoa-antavien Rose-viinien jälkeen päädyttiin syömään Nyhavniin. Ihailtiin viehättävän värikkäitä taloja. Saatiin ruuat lounashinnalla, mikä olikin hyvä, koska iltahinnat olivatkin pilvissä. Niinpä se taitaa Nyhavnissa olla. Ruoka oli hyvää ja hupaisaa oli katsella poikamiesten vauhtirinkiä kanavan laidalla: mikäs kaljaa juodessa, kun elämä on huoletonta ja aurinko paistaa.

Lauantai-iltana pelattiin Huutopussia pitkään ja antaumuksella. Paikalla oli meidän lisäksemme suomalaisjuurinen työntekijä Marjut, jonka kanssa oli pitkät porinat ja yksi opiskelija. Innostuimme hänen kanssaan yökonserttiin. Se oli yksi voitto lisää, koska tämä samainen tyttö missasi ujouttaan tarjoukseni, että säestäisin häntä, kun hän pyrki musiikkilinjalle. Nyt löytyi yhteiset laulut.

Istun viimeisenä lomapäivänäni kirjoittamassa tätä Ibosin takapuutarhassa. Flunssa on ajettu tiehensä auringon ja rakkauden voimalla. Ihanaa, kun äiti ja isä kävivät ja tänä iltana Hannele lennähtää tänne. Olen valmis lomanjälkeisiin koitoksiin!

Hellerupin kevään ihmeet

Olen ollut uupunut kaikesta yrittämisestä, sisäistämisestä, parhain päin kääntämisestä, ei-henkilökohtaisesti ottamisesta. Otin loman innolla vastaan. Ja loogisesti, väistämättä, pikku flunssapeikko alkoi kolkutella. Olen tuntenut nämä päivät syvää, fyysistä uupumusta ja kunnioittanut sitä nukkumalla paljon. Flunssapeikko on pysynyt kynnyksellä, ei siis vielä asettunut taloksi. Vastapainoksi Hellerupin kevät on tarjonnut ihmeitään.

Kun olen maistellut uupumustani, olen alkanut ajatella, että minun tosiaan pitäisi kunnioittaa olosuhteita enemmän. Sokeana eläessä olosuhteet eivät ole helppoja. Ei tämä aika ole helppoa näkevällekään. Siitä sitten otetaan vielä extra-annos energiaa. Pitäisi huolehtia jotenkin syvälatauksesta, olla armollisempi, vaatia vähän vähemmän itseltään tai laskea jotkut ”arjen askareet” työstä käyväksi toiminnaksi. Ettei tulisi niitä ”Enhän mä tänäänkään tehnyt muuta kuin kävin vähän ostoksilla” –juttuja.

Lauantaina päätettiin Kessun kanssa mennä piknikille koulun sisäpuutarhaan. Aurinko paistoi täysillä. Pakkasin eväät mukaan, sirottelin Kessulle aterian maahan ja itse löhösin penkillä nauttien ihanista feta-paprikaleivistä ja Peter Höegin Hiljaisesta tytöstä. Rentoutumisen tila oli täydellisen autuas.

Hiljainen tyttö on juonellisesti sekava kirja, mutta se kiehtoo, koska se on rakennettu äänellisen maailmankuvan varaan. Päähenkilö hahmottaa ihmiset ja ilmiöt ääninä, eri sävellajeina. Haluaisinpa tavoittaa peter Höegin ja kysyä, miten hän on päätynyt tällaiseen lähestymistapaan. On peräti harvinaista, että näköaistin hallitsema henkilö pureutuu näin syvästi äänikokemukseen. No, nythän olen Tanskassa ja Peter olisi tässä käden ulottuvilla, joten ei muuta kuin pyydän enkelikuntaa järjestämään visiitin.

Tänään istuskeltiin yhden harjoittelijan kanssa samaisessa puutarhassa juomassa teetä, syömässä ihanaa luomunäkkäriä ja puhumassa syntyjä syviä. Kessu kaiveli omiaan, aurinko paistoi ja kaikki tuntui olevan kohdallaan väsymyksen alla.

Ja illalla tehtiin vielä kävelyretki. Päädyttiin katsomaan jättiläistammea, joka on yli 800 vuotta vanha. Se on se tammi, josta H. C. Andersenin satu Tulukset alkaa. Muistatteko? Sotamies hakee tammen alta tulukset, joilla pystyy kutsumaan valtavasilmäiset koirat. Mikä mieletön puu! Se tosiaan on ontto, siinä on pieni kammio ja siinä käytävämäinen kolo, varmasti se, mistä sotamies kulki sisään. Joku on käyttänyt sitä rukouskammiona. Ajattelin, että kaikki me pienet ihmiset, rukoilijat, tarinoitsijat, suojanhakijat olemme kokoontuneet sen puun luokse eri aikoina ja se vain on ja on. Valtava elämys!

Niin vaan elämä tuo eteen betonia ja silkkiä, ulkopuolisuutta ja yhteenkuuluvuuden lämpöä, hetken murheita ja käsittämätöntä perspektiiviä.

Avuttomuus

Perjantaina, pitkän pääsiäisloman kynnyksellä, saan tietää, että lomalla hoitaisin ruokahuoltoni itse. Sehän sopii. Supermarket on lähellä. Olen käynyt ostamassa sieltä suklaata ja salmiakkia ja Kessulle apetta. Apua olen saanut sekalaisesti, ajoittain nihkeästi, mutta olen saanut kuitenkin. Viime kerralla tosin jouduin hokemaan aika kauan, että unskyld, unskyld (anteeksi) ilman että kukaan reagoi.

Pyydän asuntolan työntekijää luettelemaan muutamia ruoka-aineiden nimiä tanskaksi ja talsin luottavaisena kauppaan. Siellä ihmiset hiihtelevät käytävältä toiselle yhtä kiireisinä kuin aina ennenkin. Heitän kokeeksi pari unskyldiä, muttei tärppää.

Lopulta yksi nainen tulee tarjoamaan apua ja tartun reippaasti ensimmäiseen asiaan, leipään. Selvittelen ymmärrykseni rajoilla, minkälaista ja kokoista paahtoleipää on tarjolla. Kun paketti tömähtää koriin, nainen toteaa, että hyvä, kun löytyi ja vaistoan, että hän haluaa jatkaa eteenpäin.

Tunnen olevani tyhjiössä, tilassa, jonka ihmiset kiertävät. Ajattelen kaikkia niitä asioita, jotka haluan ostaa: juustoa, kinkkua, kurkkua, paprikaa, jugurttia, ananasta, pestoa... Käynkö kaikkien näiden ruoka-aineiden kanssa saman apurumban, pyytäen armopaloja saadakseni taas seuraavan asian koriini?

Yhtäkkiä se kaikki on vain liikaa. Lähestyvät ihmiset muuttuvat mahdollisuudesta uhaksi. En pysty pyytämään apua, en kiipeämään kielimuurin yli, varastamaan kiireisten ihmisten huomiota. Haluan ulos tästä kaupasta, nyt heti, ennen kuin purskahdan itkuun. Ironista kyllä pyydän vanhaa herraa palauttamaan paahtoleipäpaketin ja ostoskorin ja kiirehdin ulos.

Alanko itkeä tässä vai kotona, kysyn itseltäni auringonpaisteessa. Tässä. Mitä väliä. Itken ja kuljen kohti kotia. Toivon, ettei kukaan sano mitään. Yhdessä kohtaa yksi mies ohjaa minua oikeaan suuntaan, mutta ei kysy muuta. Tulen koululle. Pysykää nyt poissa. En halua mitään myötätuntoa vierailta. Omassa huoneessa heitän viimeisetkin julkisten tilojen esteet ja itken vain.

On pakko puhua jonkun kanssa. En nyt kestä tätä yksin. On kuultava jonkun ääni, jaettava tämä elävän ihmisen kanssa. Jutta on enemmän kuin lähettävältä taholta voisi toivoa. Selitän koko jutun, puhutaan siitä ja aika monesta muustakin asiasta ja palaudun takaisin itseeni. Kun elää irti verkosta, arjessa kaikkien tuttujen ihmisten piirin ulkopuolella, tajuaa pienten sanojen ja tekojen arvon. Nyt vasta todella tunnen sen.

Marssin asuntolatädin luo ja ilmoitan, etten selviä supermarketista. No problems. Teemme yhdessä retken sinne ja palaamme kassi täynnä ruokaa.

Joskus edes taivas ei riitä rajoiksi ja seuraavassa hetkessä rajat ovat kynnyksellä. Kumma juttu, miten sitä tekee vaikka mitä huimapäistä ja sitten tiiliseinä tulee vastaan arkisessa kaupassa. Hauraus ja lujuus, heikkous ja vahvuus kietoutuvat toisiinsa niin oudosti, että täytyy olla Jumala käsittääkseen sen.