torstai 30. joulukuuta 2010

Julkiset sokkotreffit

On puoli vuotta siitä, kun Sokkotreffit elämän kanssa julkistettiin. Toinen painos on hyvällä alulla eli kirjoja on maailmalla melkein kuusi sataa. Myyntilukuja tärkeämpää on se, mitä kirja on ihmisille tuonut.

Kootessani kirjaa väheksyin tunnetasolla koko juttua. Tietysti ajattelin, että hienoa, kun nämä kolumnit saadaan yhteen. Kuitenkin se tuntui siltä, että nämähän nyt ovat vaan näitä vanhoja juttuja. Ei se tuntunut kirjalta, esikoiselta. (Tai no, onhan minulla pikkuesikoinen, Pistenuotit pähkinänkuoressa.) Nyt mieleeni nousevat puolen vuoden aikana saapuneet viestit. Kaikkien niiden lukeminen ja kuuleminen on muuttanut käsitystäni tästä kirjasta ja sen merkityksestä

Jotkut ovat sanoneet, että kirja on liian lyhyt, että minun olisi pitänyt kirjoittaa enemmän. No hyvänen aika, enhän minä ole elänyt enempää kuin tämän. En vielä voi kirjoittaa sokean vaimon, äidin, lesken tai vanhuksen elämästä. Toki tässä kirjassa on vain rippunen minun runsautta pursuilevasta elämästäni, mutta eihän tämä olekaan mikään elämäkerta. Tämä on sokeuden ja elämäni vuoropuhelu, ja olen kirjoittanut kutakuinkin kokotähänastisen dialogin tähän. Muu elämäni on osa toista tarinaa.

Toiset ovat kertoneet käyttäneensä aikaa kirjan sulatteluun, edenneensä hitaasti. Ja onhan siellä pähkinöiksi kiteytyneitä oivalluksia, joiden kiteyttämiseen minultakin on mennyt aikaa. Muutamia jokin kirjassa on suorastaan ravistellut, nostanut esiin epämiellyttäviäkin havaintoja omasta itsestä. Niin tapahtuu joskus sokkotreffeillä elämän kanssa.

Olen tyytyväinen siihen, etten alkanut päivittää kieltä ja sanomisen tapaa siihen, miten nyt olisin puhunut. Sanomisen muutos on osa tarinaa. Huvittaa lukea ihan ensimmäisiä kolumneja. Kuulen niissä sen Riikan, joka käyttää kieltä ollakseen nuoruutta pursuava, sopivan nokkela ja cool. Niin kuin vaikka silloin, kun puhuin sokean lapsen peloista: ” Ei tarvitse soittaa valkotakkisia setiä. Olo on ihan ok, kiitos vain.” Hehehee. No, oikeastaan ihan rakastettavaa ja asiaankuuluvaa siinä iässä ja mielentilassa, jossa olin.

Nyt haluan käyttää kieltä toisin. Asiat, joita pohdin ovat usein ainakin puoliksi sanojen ulottumattomissa. En oikeastaan voi muotoilla kaikkea sanoista. Voin vain käyttää sanoja viittaamaan kokemukseen, jonka joku muukin ehkä tunnistaa sanallisten tienviittojeni perusteella. Silloin kysymys kuuluu, pystynkö piirtämään tarpeeksi selkeitä tienviittoja. Ja varsinkin kirjoittaessani fiktiota käytän kieltä kuin musiikkia, luomaan tunnelmia, tuoksuja, siirtämään niitä elämyksiä, joita minä itse tunnen. Silloin yritän piirtää kuvan mahdollisimman eläväksi, etsin mahdollisimman täsmällisiä ja vivahteikkaita sanoja kuvaamaan sisältöäni.

Voimakkaimpana viestinä kuulen kiitoksen siitä, että olen jakanut elämääni peittelemättä, kaunistelematta, surkuttelematta. Monet ovat kiittäneet siitä, että kerron onnistumisistani tekemättä niistä supertarinoita ja kerron myös kapuloista rattaissa. Olen saanut kuulla kirjan herättäneen merkityksellisiä oivalluksia.

Sisimmässäni on sanaton ihmetys ja kiitollisuus elämää kohtaan. Tunnen kunnioitusta ja nöyryyttä siitä, että minulla on ollut mahdollisuus avata elämääni muille ja antaa kipinä merkityksellisille kokemuksille. Siinä on jotain pyhää, jotain syvästi oikein, siinä, että meidät on tarkoitettu jakamaan ja kokemaan yhdessä. Taas kerran toteutuu elämän uskomaton alkemia: Nekin hetket, jotka ovat tuntuneet virheiltä ja varjoilta, voivat kääntyä kantamaan merkitystä ja lohtua niin monille. Sanaton kiitokseni, Elämä rakas!