Musiikinhistorian tunnilla kuunneltiin Rolling stonesien Lady Jane. Hector valtasi heti tajunnan ja perässä Iiris ja Kontioniemi, hämyisten iltojen mahtavat ateriat, keskustelut, levyt, öiset metsäretket. Ne, joilla Kessu on karannut yhden hengen hevonkakkabakkanaaleihin. Kessu, oma rakas Kessu, nyt nuuhkimassa Saukkosaaren pöpleiköitä. Saukkosaaren, jonka juhannuksessa en tänä vuonna ole vaan ehkä tässä pienessä huoneessa tai merkityksettömien puolituttujen keskellä.
Ikäväloukku on napsahtanut. Naurava ryhmä puhumassa tanskaa ja polttamassa lisää pökköä pesään. Minä en kuulu tänne, en tähän joukkoon. Ikävän suru valtaa koko kehon ja muljahtelee mahassa. Olen autiolla saarella, irti verkosta, pelkkien keinotekoisten yhteyksien päässä. Haluan kotiin! Haluan puhua, laulaa, nauraa, seikkaillaa, luoda ihmisten kanssa, jotka tunnen! Tarvitsen ruokaa tunteille ja sielulle!
Emma ja pojat auttavat. Uudenvuodenaattona lätkin kiireessä ”käyttölevyjä” koneelleni. Sellaisia, joita tiedän käyttäväni aktiivisesti osana luomista, olemista. ”Kaksi mannerta” lähti mukaan ja on lohduttanut monesti ja niin nytkin. Se on jo aikanaan testattu, että se sopii hyvin sylikkäin olemiseen. Nyt ei ole mitään sylejä, mutta levyn lämpö keventää. Kuuntelen Emman herkkyyttä ja intohimoisia basso- ja pianopuheenvuoroja ja saan kaipaamaani ruokaa. Olkoonkin, että säilykkeenä. Kohta, ihan kohta voin poimia suoraan puusta. Ei mene enää kauaa.
Ja sitä ennen, vielä ennemmin, joku täällä tempaa minut mukaansa. Oma luomisprosessini tai kodikas teehetki tai joku muu. Ja kaikki on taas paremmin.
Ekchart Tollen ääni neuvoo tyynesti, etten vastustaisi niin kovasti sitä, mikä on. En sitä, että olen täällä enkä sitä, että tunnen surua. Nyt se ajatus taas tuntuu helpommalta. Olen kirjoittanut itseni ulapalta rannalle. Kiitos Emma ja Eckhart, että saatoitte kohti kuivaa maata.
Ja vielä tuli mahtavat sypechatti-naurut Hannelen kanssa. "Eikö se kyntäminen oo sitä, että maa käännetään syksyllä, että se sit siinä jotenkin ässehtyy." Kyllä se ilo ja yhteisyys kulkee bittienkin välityksellä!
perjantai 29. toukokuuta 2009
torstai 28. toukokuuta 2009
Welho spammaa
Jossain laulukriisin pahimmassa mutkassa vitsailin, että minusta ehkä tulee ensimmäinen sokko, joka on töissä McDonaldsilla. Nyt tuntuisi urkenevan ura viestintäkonsulttina. Vai mitä pidätte tästä?
Eilen sain postia osoitteesta Welho. Jes, mikä osoite! Otsikkona oli ”Veijo tässä moi”. Jes, mikä otsikko! Viesti tupsahti Outlookin roskakoriin, minne se lajittelee mielestään spammilta haiskahtavat viestit. Eikä ihme. Heti kohta sain sen viestin uudestaan ja nyt siinä oli Welhon oma spammileima mukana. Joten tietysti avasin viestin innokkaana tietämään, mitä askaa Veijolla minulle olisi, eikö niin?
Kirjoitin Welhon asiakaspalveluun varmistaakseni, etteihän tämä Veijo ole Welhon tekosia. Joku sieltä vastasi, että ”Veijo uutiskirje kampanja” on kuin onkin heidän tekosiaan ja että jos osallistuisin siihen, saattaisin voittaa kanavapaketinkin.
Pitäisikö vuodattaa pari kyyneltä vai lausua pari rukousta Welhon viestintämestareille?
Eilen sain postia osoitteesta Welho. Jes, mikä osoite! Otsikkona oli ”Veijo tässä moi”. Jes, mikä otsikko! Viesti tupsahti Outlookin roskakoriin, minne se lajittelee mielestään spammilta haiskahtavat viestit. Eikä ihme. Heti kohta sain sen viestin uudestaan ja nyt siinä oli Welhon oma spammileima mukana. Joten tietysti avasin viestin innokkaana tietämään, mitä askaa Veijolla minulle olisi, eikö niin?
Kirjoitin Welhon asiakaspalveluun varmistaakseni, etteihän tämä Veijo ole Welhon tekosia. Joku sieltä vastasi, että ”Veijo uutiskirje kampanja” on kuin onkin heidän tekosiaan ja että jos osallistuisin siihen, saattaisin voittaa kanavapaketinkin.
Pitäisikö vuodattaa pari kyyneltä vai lausua pari rukousta Welhon viestintämestareille?
torstai 21. toukokuuta 2009
Hellerupin henki
Olen monesti pysähtynyt miettimään, miten erilainen tämä ympäristö on kotiin verrattuna. Hellerupissa aamun ensimmäinen ääni on niin monesti mustarastas. Myös tiltaltteja, tiaisia ja pajulintuja on paljon. Monesti pelkkä pajulinnun laulu saa onnen läikähtämään. Melko lähellä on iso tie, mutta sitä lukuunottamatta lähitienoo on aika autotonta. Junarata kohistelee pehmeästi kuuloetäisyydellä. Jos menen poispäin isosta tiestä, vastaan tulevat lukuisten lastentarhojen iloiset äänet ja kotieläinten satunnaiset tervehdykset.
Kotona Sturenkadulla raskaat rekat herättävät aamuun ennen aikojaan. Linnusto koostuu lähinnä variksista ja lokeista ja toki satunnaisista mustarastaista ja viherpeipoista. Jos asuisin 50 metriä kauempana Sturenkadusta, tilanne olisi paljonkin toisenlainen. Silti autojen ääni hallitsee maisemaa paljon pahemmin.
Tänään oivalsin, että en ole ikinä elänyt yhtäjaksoisesti tällaisessa tuoksumaailmassa. Tulin vähän aikaa sitten kotiin Köpiksen iltariennoista. Kööpenhaminassa ilma tuoksuu peruskaupungille. Heti Hellerupin asemalla tulvahtaa vastaan kukkien kyllästämä ilma. Kukkia, puita ja pensaita on joka paikassa. Siksi ilma tuoksuu kauttaaltaan, ei vain jonkun pensaan kohdalla. Se on jotain paratiisillista, ainutkertaista, jotain hyvin arvokasta, jota en heti unohda.
Tämä ulkoympäristö on jotain, jota yritän imeä itseeni. Kotiolot eivät pärjää tälle mitenkään. Tämä on myös vahvistanut sitä, että Sturenkatu on välivaihe sille, mitä todella haluan. Täällä ulos lähteminen on keidas. Sturenkadulla olen syyllistänyt itseäni siitä, että miksi ei tee mieli lähteä lenkille. Nyt tajuan, että on siihen osittain ihan ympäristölliset syynsä. Vaikkakin Vallilan laakson lenkkitiet ovat ihan ok. Silti kaipaan lintuja, luonnon läsnäoloa, tuoksuja. Ne virkistävät ruumista ja sielua.
Kotona Sturenkadulla raskaat rekat herättävät aamuun ennen aikojaan. Linnusto koostuu lähinnä variksista ja lokeista ja toki satunnaisista mustarastaista ja viherpeipoista. Jos asuisin 50 metriä kauempana Sturenkadusta, tilanne olisi paljonkin toisenlainen. Silti autojen ääni hallitsee maisemaa paljon pahemmin.
Tänään oivalsin, että en ole ikinä elänyt yhtäjaksoisesti tällaisessa tuoksumaailmassa. Tulin vähän aikaa sitten kotiin Köpiksen iltariennoista. Kööpenhaminassa ilma tuoksuu peruskaupungille. Heti Hellerupin asemalla tulvahtaa vastaan kukkien kyllästämä ilma. Kukkia, puita ja pensaita on joka paikassa. Siksi ilma tuoksuu kauttaaltaan, ei vain jonkun pensaan kohdalla. Se on jotain paratiisillista, ainutkertaista, jotain hyvin arvokasta, jota en heti unohda.
Tämä ulkoympäristö on jotain, jota yritän imeä itseeni. Kotiolot eivät pärjää tälle mitenkään. Tämä on myös vahvistanut sitä, että Sturenkatu on välivaihe sille, mitä todella haluan. Täällä ulos lähteminen on keidas. Sturenkadulla olen syyllistänyt itseäni siitä, että miksi ei tee mieli lähteä lenkille. Nyt tajuan, että on siihen osittain ihan ympäristölliset syynsä. Vaikkakin Vallilan laakson lenkkitiet ovat ihan ok. Silti kaipaan lintuja, luonnon läsnäoloa, tuoksuja. Ne virkistävät ruumista ja sielua.
perjantai 15. toukokuuta 2009
Etikkaa ja shamppanjaa
Tässä se nyt kiistatta todistetaan. Se on tämän kevään symboli: etikkaa ja shamppanjaa samana päivänä.
Olen juuri päättänyt työviikkoni itkettävän, uskomattoman ihanaan tuntiin. Olen alkanut työskennellä tiiviisti erään oppilaan kanssa. Hän opettelee pianolla helppoja kappaleita, jotta voisi säestää ihmisiä yhteislaulutilaisuuksissa. Hän on aika alussa ja hänen on aika vaikeaa hahmottaa uusia asioita. Oppiminen tapahtuu melko hitaasti.
Valitettavasti on selvinnyt, että hänen piano-opettajansa on vähän tutkalla hänen opettamisestaan. Opettaja etenee ihan liian kovaa vauhtia ja oppilasparka haparoi perässä. Tunnin jälkeen hän on ihan hämmennyksissä eikä ole edistynyt mihinkään, koska ei ole sisäistänyt uusia asioita.
Minä en aluksi oikeastaan opettanut vaan annoin hänen käyttää aikaa niin paljon ja juuri siihen kuin hän halusi. Minulle valkeni nopeasti, että kun hänellä on määrättömästi aikaa, hän paneutuu kappaleeseen kärsivällisesti ja hitaasti. Ja kun hän on tehnyt niin, se menee sormiin ja pysyy siellä.
Olemme edenneet yhden pikkukappaleen kanssa hissuksiin. Maanantaina harjoiteltiin varmaan 45 minuuttia kolmen soinnun pikku kadenssia. Hän itse määräsi senkin tahdin. Ohjasin häntä olemaan vieläkin kärsivällisempi, toistamaan yhtä vaihetta tarpeeksi sen sijaan, että hän yrittäisi rämpiä kokonaisuuden läpi aina yhtä sotkuisesti.
Tänään maanantain osa oli sormissa kuin vettä vaan. Keskityimme vasempaan käteen, kappaleen alkupuoleen. Taas pidin hänet treenaamassa vain kahden ekan soinnun vaihtoa, kymmenen kertaa. Tutkittiin, mitä sointujen vaihdossa tapahtuu, miten käsi liikkuu pakettina, ei niin, että sormet etsivät aina uudet sävelet. Harjoiteltiin luottamusta siihen, että sormet pysyy muodossa ja oikea sointu löytyy.
Yhtäkkiä asioita vaan loksahteli paikoilleen. Hitaan, pitkän työskentelyn jälkeen. Yhtäkkiä hän pystyi soittamaan tempossa, epäröimättä koko vasemman käden. Sitä hän ei ole tämän laulun kanssa ikinä ennen tehnyt.
Olimme molemmat aivan täpinöissämme! Hän oli valtavan kiitollinen siitä, että minä annoin hänelle tarpeeksi aikaa ja tilaa ja tuin oppimista hänen ehdoillaan. Hän oli aivan innoissaan siitä, että nyt hän pääsikin eteenpäin, tuloksiin, jotka ennen tuntuivat niin vaikeilta. Minä olin onnellinen hänen löydöistään ja siitä, että pystyin auttamaan häntä. Se oli totisesti kuin samppanjajuhlaa!
Se tunne on uskomaton. Siinä on yhtä aikaa pyyteetöntä iloa siitä, kun toinen astuu rajojensa yli, nöyryyttä siitä, että on saanut olla auttamassa ja ravitsevaa ylpeyttä siitä, että minä onnistuin opettajana.
Meillä on tänään juhlat urkuri-Tinan kuorokokeen kunniaksi. Kyllä hyvin ansaittu viinimalja nyt maistuu! Varsinkin kun viikkoon on tosiaan mahtunut myös sekä kiukuttelua että syvän surunkin kokemuksia. Rakastan elämää, niin etikkaa kuin shamppanjaakin.
Olen juuri päättänyt työviikkoni itkettävän, uskomattoman ihanaan tuntiin. Olen alkanut työskennellä tiiviisti erään oppilaan kanssa. Hän opettelee pianolla helppoja kappaleita, jotta voisi säestää ihmisiä yhteislaulutilaisuuksissa. Hän on aika alussa ja hänen on aika vaikeaa hahmottaa uusia asioita. Oppiminen tapahtuu melko hitaasti.
Valitettavasti on selvinnyt, että hänen piano-opettajansa on vähän tutkalla hänen opettamisestaan. Opettaja etenee ihan liian kovaa vauhtia ja oppilasparka haparoi perässä. Tunnin jälkeen hän on ihan hämmennyksissä eikä ole edistynyt mihinkään, koska ei ole sisäistänyt uusia asioita.
Minä en aluksi oikeastaan opettanut vaan annoin hänen käyttää aikaa niin paljon ja juuri siihen kuin hän halusi. Minulle valkeni nopeasti, että kun hänellä on määrättömästi aikaa, hän paneutuu kappaleeseen kärsivällisesti ja hitaasti. Ja kun hän on tehnyt niin, se menee sormiin ja pysyy siellä.
Olemme edenneet yhden pikkukappaleen kanssa hissuksiin. Maanantaina harjoiteltiin varmaan 45 minuuttia kolmen soinnun pikku kadenssia. Hän itse määräsi senkin tahdin. Ohjasin häntä olemaan vieläkin kärsivällisempi, toistamaan yhtä vaihetta tarpeeksi sen sijaan, että hän yrittäisi rämpiä kokonaisuuden läpi aina yhtä sotkuisesti.
Tänään maanantain osa oli sormissa kuin vettä vaan. Keskityimme vasempaan käteen, kappaleen alkupuoleen. Taas pidin hänet treenaamassa vain kahden ekan soinnun vaihtoa, kymmenen kertaa. Tutkittiin, mitä sointujen vaihdossa tapahtuu, miten käsi liikkuu pakettina, ei niin, että sormet etsivät aina uudet sävelet. Harjoiteltiin luottamusta siihen, että sormet pysyy muodossa ja oikea sointu löytyy.
Yhtäkkiä asioita vaan loksahteli paikoilleen. Hitaan, pitkän työskentelyn jälkeen. Yhtäkkiä hän pystyi soittamaan tempossa, epäröimättä koko vasemman käden. Sitä hän ei ole tämän laulun kanssa ikinä ennen tehnyt.
Olimme molemmat aivan täpinöissämme! Hän oli valtavan kiitollinen siitä, että minä annoin hänelle tarpeeksi aikaa ja tilaa ja tuin oppimista hänen ehdoillaan. Hän oli aivan innoissaan siitä, että nyt hän pääsikin eteenpäin, tuloksiin, jotka ennen tuntuivat niin vaikeilta. Minä olin onnellinen hänen löydöistään ja siitä, että pystyin auttamaan häntä. Se oli totisesti kuin samppanjajuhlaa!
Se tunne on uskomaton. Siinä on yhtä aikaa pyyteetöntä iloa siitä, kun toinen astuu rajojensa yli, nöyryyttä siitä, että on saanut olla auttamassa ja ravitsevaa ylpeyttä siitä, että minä onnistuin opettajana.
Meillä on tänään juhlat urkuri-Tinan kuorokokeen kunniaksi. Kyllä hyvin ansaittu viinimalja nyt maistuu! Varsinkin kun viikkoon on tosiaan mahtunut myös sekä kiukuttelua että syvän surunkin kokemuksia. Rakastan elämää, niin etikkaa kuin shamppanjaakin.
Spontaania kiukuttelua
Olen aivan kyllästynyt tähän taloon, omaan, ahtaaseen kopperooni! Ehkä minäkin kohta juoksen ensimmäisestä ovesta ulos, syön pari raatoa ja livistän junalla Lyngbyhyn! Olen öklööntynyt tähän ruokaan, samaan hiton aamupalaan joka päivä, siihen porkkanaraasteeseen ja voileipiin! En taho, yäk yäk yäk!
Olen kyllästynyt tanskan kieleen. Se on rumaa enkä ymmärrä sitä enkä halua kuulla sitä! Olen kyllästynyt tähän saakelin ”dejligt, hyggeligt”! –sosialiseeraamiseen. Ihanaa, Hellerup, ihanaa!
Olen kyllästynyt siihen, etten ole luovien ihmisten, perheen, ystävien, oppilaiden verkossa vaan täällä näitten kanssa. Minä haluan yhteyksiä, mielekästä tekemistä toisten kanssa! Minä haluan aktiivista, dynaamista työtä ja luomista enkä tätä sontaa, jossa minun pitää koko ajan vahtia itseäni sosiaalisesti. Minä haluan pois täältä! Blää!
Olen kyllästynyt laulun opiskelemiseen, kun se ei paska vieköön toimi yhtään! En halua treenata, en tietää mitään teoriaa, en mennä mihinkään koulutukseen tai laulutunnille! Laalaalaalaa, ei kiinnosta!
Olen kyllästynyt tähän tietokoneeseen, joka on ainoa seuralaiseni. Suutelen sinua, rakas läppärini! Kiss my ass!
Väyväyväy! Paska paska paska!
P.S. Jokaisen kannattaisi kokeilla tätä, kun alkaa keittää! Olen tämän jälkeen paljon paremmalla tuulella. Eihän tälle voi kuin nauraa!
Olen kyllästynyt tanskan kieleen. Se on rumaa enkä ymmärrä sitä enkä halua kuulla sitä! Olen kyllästynyt tähän saakelin ”dejligt, hyggeligt”! –sosialiseeraamiseen. Ihanaa, Hellerup, ihanaa!
Olen kyllästynyt siihen, etten ole luovien ihmisten, perheen, ystävien, oppilaiden verkossa vaan täällä näitten kanssa. Minä haluan yhteyksiä, mielekästä tekemistä toisten kanssa! Minä haluan aktiivista, dynaamista työtä ja luomista enkä tätä sontaa, jossa minun pitää koko ajan vahtia itseäni sosiaalisesti. Minä haluan pois täältä! Blää!
Olen kyllästynyt laulun opiskelemiseen, kun se ei paska vieköön toimi yhtään! En halua treenata, en tietää mitään teoriaa, en mennä mihinkään koulutukseen tai laulutunnille! Laalaalaalaa, ei kiinnosta!
Olen kyllästynyt tähän tietokoneeseen, joka on ainoa seuralaiseni. Suutelen sinua, rakas läppärini! Kiss my ass!
Väyväyväy! Paska paska paska!
P.S. Jokaisen kannattaisi kokeilla tätä, kun alkaa keittää! Olen tämän jälkeen paljon paremmalla tuulella. Eihän tälle voi kuin nauraa!
maanantai 11. toukokuuta 2009
Tanskan vappu
Tanskassa vappu on melko mitätön juhla. Useimmilla on ihan normaali työpäivä, joillain puolipäivä. Täällä Köpiksessä ihmiset kokoontuvat yhteen suureen puistoon kuuntelemaan poliitikkojen puheita ja, mikä tärkeämpää, juomaan kaljaa. Se toki muistetaan, että päivä on työväen päivä.
Minä vietin omaa vapunaattoani suuntaamalla pienelle merenneidolle, jossa Kööpenhaminan Suomi-seura järjesti kokoontumisen. Taisin huikata asuntolan tätille meneväni pienelle puistoneidolle, mutta eipä haitannut.
Aurinko paistoi mahtavasti. Matkalla juna-asemalle ostin kiskalta jätskin ja nautin siitä ja mustarastaista. Sitten tapasin suomalais-tanskalaisperheen isän, jonka kanssa tehtiin diili, että minä puhun tanskaa ja hän suomea. Hyvin toimi.
Pienellä merenneidolla oli kuutisenkymmentä suomalaisvapun juhlijaa. Tarjolla oli munkkeja, suomalaista siideriä ja olutta. Kuulemma merenneitoa on joskus lakitettu Mantan tapaan, mutta takavuosina saadun äänekkään kritiikin takia seura päätti jättää sen väliin. Liian pyhä on tanskalaisten ikioman kaunottaren pää mokomille suomalaiskotkotuksille.
Suomalaiset kunnostautuivat hoilaamalla kunnon karaoketyyliin Baarikärpästä ja Juodaan viinaa. Meno oli kuitenkin aika maltillista. Siinä yksi x-hippi kävi tilittämässä, miten hän muutti aikanaan pois Helsingistä, koska sai siellä pitkätukkaisena turpaan koko ajan. Tukholmassa oli liikaa suomalaisia ja Oslossa liian paha talvi, joten tie toi Köpikseen. Siis joskus 60-luvun lopulla.
Minun ja vapaalle päässeen perheenäidin ilta jatkui – satumaista kyllä – kuivan siiderin merkeissä. Sitä sai fantastisesta Dubliner-pubista, joka on Strögetillä, ihan Kungens Nytorvetin kulmassa. Jossain vaiheessa livemusiikki alkoi ja oli aika Whiskey in the jar –meininkiä. Toisessa mielentilassa olisi voinut upota, mutta se olisi vaatinut tiukempaa humalaa ja tanssipoppoota.
Vapunpäivänä musiikinhistorian opettajamme Fritz, vanha hippi ainakin aikanaan vasemmalle painottunut, soitteli innoissaan kantaaottavia lauluja. Minulla tuli ikävä vanhoja vinyyleitä, Victor Haraa ja toveri Viljasta. Vapun kunniaksi kuuntelin Punaisen langan tunnelmointia. Musiikinopiskelijoilla oli yläkerran tupakkahuoneessa iltapäiväbileet, joissa hyydähdin totaalisesti. Yhtäkkiä olikin päällä sitkeä tanskan puhumisen moodi, jota oli työlästä rikkoa. Sain hernerokan paksuisesta tupakansavusta päänsäryn ja vetäydyin lepäilemään ja räytymään. Oli ikävä Suomea ja sen ihmisiä. Avasin sitten portit luovuuteen ja Arasin tarinaani ja kirja eteni taas.
Minä vietin omaa vapunaattoani suuntaamalla pienelle merenneidolle, jossa Kööpenhaminan Suomi-seura järjesti kokoontumisen. Taisin huikata asuntolan tätille meneväni pienelle puistoneidolle, mutta eipä haitannut.
Aurinko paistoi mahtavasti. Matkalla juna-asemalle ostin kiskalta jätskin ja nautin siitä ja mustarastaista. Sitten tapasin suomalais-tanskalaisperheen isän, jonka kanssa tehtiin diili, että minä puhun tanskaa ja hän suomea. Hyvin toimi.
Pienellä merenneidolla oli kuutisenkymmentä suomalaisvapun juhlijaa. Tarjolla oli munkkeja, suomalaista siideriä ja olutta. Kuulemma merenneitoa on joskus lakitettu Mantan tapaan, mutta takavuosina saadun äänekkään kritiikin takia seura päätti jättää sen väliin. Liian pyhä on tanskalaisten ikioman kaunottaren pää mokomille suomalaiskotkotuksille.
Suomalaiset kunnostautuivat hoilaamalla kunnon karaoketyyliin Baarikärpästä ja Juodaan viinaa. Meno oli kuitenkin aika maltillista. Siinä yksi x-hippi kävi tilittämässä, miten hän muutti aikanaan pois Helsingistä, koska sai siellä pitkätukkaisena turpaan koko ajan. Tukholmassa oli liikaa suomalaisia ja Oslossa liian paha talvi, joten tie toi Köpikseen. Siis joskus 60-luvun lopulla.
Minun ja vapaalle päässeen perheenäidin ilta jatkui – satumaista kyllä – kuivan siiderin merkeissä. Sitä sai fantastisesta Dubliner-pubista, joka on Strögetillä, ihan Kungens Nytorvetin kulmassa. Jossain vaiheessa livemusiikki alkoi ja oli aika Whiskey in the jar –meininkiä. Toisessa mielentilassa olisi voinut upota, mutta se olisi vaatinut tiukempaa humalaa ja tanssipoppoota.
Vapunpäivänä musiikinhistorian opettajamme Fritz, vanha hippi ainakin aikanaan vasemmalle painottunut, soitteli innoissaan kantaaottavia lauluja. Minulla tuli ikävä vanhoja vinyyleitä, Victor Haraa ja toveri Viljasta. Vapun kunniaksi kuuntelin Punaisen langan tunnelmointia. Musiikinopiskelijoilla oli yläkerran tupakkahuoneessa iltapäiväbileet, joissa hyydähdin totaalisesti. Yhtäkkiä olikin päällä sitkeä tanskan puhumisen moodi, jota oli työlästä rikkoa. Sain hernerokan paksuisesta tupakansavusta päänsäryn ja vetäydyin lepäilemään ja räytymään. Oli ikävä Suomea ja sen ihmisiä. Avasin sitten portit luovuuteen ja Arasin tarinaani ja kirja eteni taas.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)