Metsänväen juhlat

Pelaan moniosaisessa Neonhämärä-larpissa, joka yleensä on kaupunkipeli, mutta tällä kertaa hahmoni Millan polku vei metsään. (Neonhämäräläiset voivat jättää lukematta, jos eivät halua salaisuuksia.) Sain kokea hetken satua ilmielävänä, tuntea sen nahoissani. Elämys oli niin upea, että haluan jakaa sen teidän kanssanne.

Keskikesällä väki, siis luonnon erilaiset haltiat on aktiivisimmillaan. Sellainenkin väki, joka yleensä ei ota näkyvää muotoa voi näyttäytyä. Siksi Virva halusi mennä Haltialaan, Paloheinään katsomaan, löytyisikö sieltä väkeä, joka olisi halukas hoitelemaan tiettyjä asioita. Virva otti Millan mukaan, koska Millan olisi hyvä harjoitella tuntemaan erilaista väkeä ja Aanun, koska Aanu on Virvalla töissä.

Taksimatkalla kuunneltiin radiosta Victorian ja Danielin häitä. Se tuntui hassulta. Kohta he astuisivat ihan toiseen maailmaan, josta suurimmalla osalla ihmisistä ei enää ole aavistustakaan.

He kävelivät Paloheinän ulkoilumajalta tuoksuvaan, elävään metsään. Ei vielä satanutkaan. Käveltiin muutama kilometri, kunnes tultiin tienristeykseen ja päätettiin jäädä odottamaan siihen. Hetken päässä metsässä kahisi ja rapisi. Kuulemma näytti siltä kuin mätäs tai pensas olisi liikkunut. Päätettiin seurata sitä.

Koska Virva oli tulen väkeä, hän alkoi neuvotella tämän metsän väen olennon kanssa. Vähän matkan kulkemisen jälkeen se sanoi: ”Käykää peremmälle” ja viittoi heitä poikkeamaan polulta. Virva neuvotteli tiukasti, että heidän kaikkien kolmen oli päästävä takaisin ja totesi, että sekä Aanu että Milla olivat hänen omiaan: Aanu oli hänen palvelijansa ja Milla puoliksi tulen väkeä. Lopulta Virva suostui.”Näin sitten joudutaan yleensä metsänpeittoon”, Virva varoitti vakavasti. ”Poiketaan polulta metsän väen kutsusta. Näin ei yleensä ikinä tehdä.”

Kohta edessä oli telttakatos, jonka alla juhlapöytä notkui herkkuja. Niitä ahmi ihmisnainen, joka haltioituneen uneksuvasti ilmoitti nimekseen Emilia ja kehotti heitä liittymään juhliin. Virva sanoi heti, että metsänväen ruokaa ei saa syödä.

Mutta heille tuli muuta ihmeteltävää, kun joka puolelta ilmestyi outoja olentoja. Millalle kerrottiin jälkeenpäin, että osa näytti eläinten hengiltä, osa puumaisilta. Yksi näytti sieneltä ja yksi, jota Virva sanoi Kalmoksi, oksensi suustaan verta.

Milla kuuli joka puolelta vihellyksiä, sipinää, naukaisuja. Kohta metsänväki oli heidän ympärillään. Ne töykkivät ja nykivät Millaa, huiskivat ja kutittelivat häntä pitkillä oksilla. Kohta Milla sai käteensä pienen kakkusen, jonka hän vain murensi maahan. Metsän väki oli sinnikästä. Hänen käteensä ja suuhunsa tyrkytettiin viinirypäleitä, pikareita, leipää... Kaiken Milla pudotteli maahan: ”Metsälle metsän hyviksi, maalle maan hyviksi.” Ei Milla tiennyt, oliko sanoista apua, mutta hän arveli sen olevan kohtelias tapa kieltäytyä.

Joskus väki oli hurjaakin. Ne kuiskailivat ja huokailivat ja yrittivät kiskoa heitä metsään. Kerran Milla tunsi kynnet kädessään. Kerran kaksi olentoa kietoi kätensä hänen ympärilleen lähtien työntämään häntä pöydän luota metsään. ”Ei sovi tulen väkeen tällä lailla kajota!” Milla tulistui. Eniten väki oli kiinnostunut Aanusta, mutta kerta toisensa jälkeen Virva sanoi tiukasti Aanun olevan hänen omaisuuttaan, tulen omaisuutta ja väki tyytyi siihen.

Kaiken keskellä Milla yritti jututtaa lumottua Emiliaa. Hänellä ei ollut aikomustakaan lähteä näistä ihanista juhlista. Hän oli syönyt metsänväen ruokaa eikä mikään voinut häntä auttaa. Virva sanoi, että jos he yrittäisivät viedä hänet väkisin pois, he saisivat koko metsänväen kimppuunsa, mikä oli ihan oikeinkin, koska mikä oikeus toisella väellä oli ottaa toisen omaa. Tämä väen logiikka kylmäsi Millaa joskus. Miten he voisivat jättää tämän naisen tänne metsänpeittoon? Löydettäisiinkö hänen ruumiinsa täältä joskus syksyllä tai sadan vuoden päästä? Mutta mikä siinä auttoi.

Entä miten he itse pääsisivät pois? Aanu sanoi, että pitäisi uhrata jotain. No tietysti, Milla voisi laulaa uhriksi. Ja niin Milla lauloi: ”Metsän tyttö, mielineito, yön tyttö hämärän neito. Kehreä punainen lanka, vedä se jokien poikki, polulta poikkeamatta, ilman tieltä eksymättä.” Väki hiljentyi kuuntelemaan hänen ympärilleen ja silitteli ja töykki häntä hellästi. Kun hän lopetti, hän tunsi, miten hänen käteensä sujautettiin pihkainen kuusenkäpy. Se tuntui oikealta lahjalta. ”Kiitos!” Milla sanoi vilpittömästi. ”Kiitos, kiitos”, väki kuiskaili kuin maistellen ihastuneena tätä sanaa. Sitten se alkoi väistyä, hiippailla kohti metsää. He olivat vapaat lähtemään.

He kulkivat sateisia polkuja takaisin ulkoilumajalle ja taksiin. Victorian häät jatkuivat edelleen. Juhlansa kullakin.

Elämän välkehtivä ketju

Helmikuussa kirjoitin siitä, miten työpöytä tuntui olevan täynnä mitä monipuolisimpia asioita enkä tiennyt, mihin keskittyä. Näin jälkeenpäin huomaan, että kaiken ytimessä on ollut vanha epätietoisuus siitä, mitä oikeastaan haluan. Jossain vaiheessa tajusin, että se, mihin olen kouluttautunut tai missä olen hyvä ei välttämättä ole synkassa sen kanssa, mitä ihan ytimessä haluan. Ei niin, että en haluaisi tehdä juttuja. Kaiken taidon, kyvyn, lahjakkuuden ja opitun tuolla puolella, siellä ihan sisällä olin vain jotenkin tyhjilläni ja hämmentynyt. Ja koin syyllisyyttä siitä ristiriidasta. Että eikö ole kiittämätöntä ja hemmoteltua olla haluamatta kaikkea sitä, johon minulle on kasautunut lahjoja?

Tanskassa viime keväänä se kiteytyi: jos kaikki tämä riisuttaisiin minusta, mitä jäisi jäljelle? Ja kun tämä kysymys lepatti levottomana, kaikki minun tekemiseni heijasteli samaa levottomuutta ja asettumattomuutta. Yritin ratkaista omaa olemustani sillä, mitä tekemisiä minun pitäisi valita. Ja tiesin, ettei se niin mene.

Aikamoinen muutos on ottamassa tilaa. Tai olen antanut sille tilaa. Hiljentymällä, antamalla itselleni huomiota säännöllisesti ja sinnikkäästi. Kun olen läsnä kehossani ja itsessäni, kaikkien kysymyksenasettelujen tuolla puolella tunnen itseni täydeksi ja eläväksi. Elämä kohisee ja kihisee minussa, saa kehoni liikkumaan, mieleni inspiroitumaan ja sieluni tuntemaan huikeaa iloa. Havahduin viime viikolla siihen, että tämä syvä, tyytymätön haluaminen on hävinnyt johonkin. Mitä haluaisin, kun olen syvältä sisältä niin tyytyväinen nyt.

Nykyään parkkeeraan yhä useammin aamuisin istumaan ja kuuntelemaan itseäni. Saan silloin yhteyden tähän voimaan ja iloon, joka on riippumatonta mistään tekemisistäni tai ulkoisista olosuhteista. Ja kun mieleni väkisinkin menee pöyhimään tulevan päivän esityslistaa, usein käy niin, että alan hahmottaa tietyt asiat vetoavampina, selkeämpinä ja toisilla ei tunnu olevan niin väliä. Jostain nousee mahtavia ideoita tai muistan, mikä edessä olevassa työssä tosiaan inspiroi minua. Kaikki tekeminen ikään kuin virkistyy saatuaan vettä.

Huomaan sisäisen kuvastoni muuttuneen. Ennen olin menossa johonkin, raivaamassa reittiä johonkin, laajentamassa ympyröitä. Nyt minä seuraan elämän välkehtivää ketjua, joka paljastaa itseään lenkki lenkiltä. Eteen tulevien asioiden impulssit voivat lähteä minusta tai muista. Pääasia, että seuraan sisäisen kompassin kautta, minkä juttujen on juuri nyt hyvä ajelehtia tähän eteen.

Se myös rauhoittaa innokasta mieltäni, joka haluaisi maistaa joka mansikkaa ja kurkata jokaisesta ovesta nyt heti. Olen takavuosina lastannut kärryni ihan liian täyteen sen takia. Nyt tuntuu, että tarvitsee huolehtia vain siitä, mikä juuri nyt on nousemassa esiin, koska kyllä sieltä sitä ketjua soljuu ja tärkeät jutut ovat siinä ketjussa omalla paikallaan, omalla ajallaan ilman minun mieleni hosumistakin. Siksi en ole pätkääkään huolissani työllisyystilanteestani, vaikka en tiedä sen tulevaisuudesta juuri mitään. Päinvastoin, on ihanaa olla tietämättä liikaa! Ja on ihanaa, että tulevaisuudessa on tyhjää tilaa asioiden ilmestyä.

Huomenna juhlin esikoiskirjaani Sokkotreffit elämän kanssa. Median houkutteleminen paikalle näin verkon ulkopuolelta on aikamoisen mahdotonta. Ennen ehkä olisin lähtenyt tähän tuotteistamis-markkinointikilpailuun ja siis tuskaillut, miten en pysty siihen, vaikka tosiaan pitäisi. Nyt en tunne senkään suhteen sen suurempaa haluamista. Kerron tästä kirjasta niille, jotka tulevat mieleen, markkinoin niin paljon ja kauan kuin hyvältä tuntuu ja se päätyy niille, joille päätyy. Mitä helkkarin väliä sillä on, kuinka paljon sitä myyn? Jos en aseta sille asialle odotuksia, ha, no, olen niistä vapaa! Itsensä kirja on jo nyt maksanut takaisin, joten miksi stressata?

Niin moni asia aukeaa ihanaan laajuuteen, kun puran yhteiskunnan asettamia mittareita: Hyvillä tyypeillä on kiire. Pro laulunopettaja opettaa ammattilaisia ja on arvostettu ”piireissä”. Kirjan tai levyn laadukkuus ja arvo mitataan sen myynnillä. Hyvät muusikot tekevät paljon isoja tai tärkeitä keikkoja. Eikö kuulosta kamalalta! Mutta kaikkien näiden kanssa olen painiskellut. Ja nyt, kun en enää aseta itseäni näiden mittarien asteikolle: Mikä vapaus! Mikä ilo kaikesta siitä, mitä ilmaisen! Mikä upea elämä!