perjantai 16. syyskuuta 2011

Syksyn runsas sato

Istun tässä ja ihmettelen, miten erilaisia syksyt voivat olla. Viime syksy oli tyhjän tilan ja hiljaisuuden syksy. Tämä syksy on jo nyt ollut runsauden ja kontaktien syksy. Pelkästään työhön on mahtunut uskomaton kirjo kokemuksia.

Syysrupeama alkoi retkellä Kolille. Tarukki, meidän kolmen naisen tarinankehruuryhmä on tekemässä musiikkia Kirsti Hassisen multimediaesitykseen, joka esittelee kuvatarinoin Suomen maatiaiseläimiä. Kuljimme mikki kourassa huhuilemassa maatiaislehmiä, jotka ihmeen kaupalla vastasivat ikiaikaiseen karjankutsuun. Syötimme lampaita, juoksutimme koiria ja improvisoimme vanhasssa navetassa erilaisilla kelloilla. Täyttä elämää ja luomista!

Elämä jatkui basistivajaan Nirep nirunin Art goes kapakka –keikalla Cafe Pirittassa. Vaikka festivaalijärjestelyjä ei voi kehua, paikka oli täynnä ihmisiä ja nurin perin kääntämisen hyväntuulisuus levisi taas.

Syvällekäyvin keikkakokemus aikoihin oli nuoren naisen hautajaiset, joissa olin laulamassa. En tuntenut häntä tai hänen omaisiaan, mutta tunsin yhteisen, syvän, järkyttyneen surun, joka täytti kirkon ääriään myöten. Suru oli niin väkevä, että se olisi pyyhkäissyt minutkin virtaansa ja kuristanut minut hiljaiseksi. Hain oman tilani ja vakauteni takaisin maan voimalla ja sillä tietoisuudella, että minä olin tullut antamaan näille ihmisille palvelusta ja lahjaa, en suremaan heidän suruaan. Lause, jolla oli konkreettinen valta pitää minut auki ja vahvana oli: Minä annan itseni rakkauden käyttöön.

Opetusmaisemassa toteutuvat nyt kurssit, joiden ideoista olen ollut aivan innoissani jo keväästä asti: Kolmen tyylin koulussa pieni, urhea ryhmäni opiskelee tänä syksynä tangon, heavyn ja jonkun maailmanmusiikin haaran salaisuuksia. Kaikki joutuvat jossain vaiheessa aivan vieraalle maaperälle, ja jo nyt on koettu uskalluksen iloa ja hulvatonta heittäytymistä. Kurssin parhaat palat kuullaan loppukonsertissa joulukuun alussa.

Äänen ja itsen jäljillä –kurssi avaa ymmärrystäni äänestä ja meidän kokonaisuudestamme huikeammin kuin ikinä osasin uneksia. Ryhmä aloitti kertomalla elämänsä tarinaa laulujen ja kuvien kautta. Oli niin hyvä kuunnella rauhassa jokaisen sointia, joka piirtyi esiin elämän laulujen myötä. Olemme hakeneet kokemusta omasta kehosta ja sitä kautta ydinolemuksesta äänen ja kosketuksen avulla. Olemme leikkineet, improvisoineet, ylittäneet rajoja ja kuunnelleet hiljaisuutta. Ja vielä matka jatkuu.

Tampere on avannut taas uusia ovia. Olen työskennellyt Ahaa-teatterin näyttelijöiden kanssa. Eilen ensi-iltansa saanut Ella ja kaverit juhlatuulella sisältää kourallisen vetäviä lauluja. Tämä on taas ihan omanlaistaan täsmätyötä: minun tehtäväni on ollut tarjota käytettäviä ratkaisuja, joista on apua juuri nyt, ei joskus kahden vuoden päästä, jos harjoittelet sikana. Kaikki laululliset ratkaisut eivät ole sellaisia, mutta apuja löytyy silti paljon. Ja on tässä liipattu työnohjaustakin, puhuttu itsetunnosta, kommunikoinnista ja erilaisten tarpeiden kohtaamisesta.

Tampereella on myös alkanut kaksikin laulukurssia, joilla ei ole sen kummempia määritelmiä. Näissä kursseissa on valloittavaa se, miten erilaisten kulmien kanssa saman ryhmän jäsenet työskentelevät. Yksi tarvitsee keholleen selkeät ohjeet, kun taas toisen täytyy etsiä sama asia irti päästämisen ja tapahtumisen kautta. Sibelius, country ja pop muhivat sulassa sovussa. Kattilan pohjalle kertyy mehukas kastike, johon tekee mieli kastaa leivänpaloja.

Kun luen tämän, mitä juuri kirjoitin, en voi kuin haukkoa henkeäni. Tapahtuuko tämä ihan totta minulle? Onko tämä todella minun työtäni? Tunnen itseni niin etuoikeutetuksi. Eikä ole kysymys vain upeasta työstä. Olen iloinen kaikesta siitä tietoiseksi tulemisesta ja itsensä löytämisestä, jota olen saanut todistaa ja auttaa eteenpäin. Kiitos syksyn sadosta, elämä!

keskiviikko 31. elokuuta 2011

Sovussa sateen kanssa

Tänä aamuna lenkillä Kessun kanssa havahduin huomaamaan, miten vastustin sadetta. Se ei ollut enää mitään keijumaista kesätihkua, joka tekee olon kevyen onnelliseksi. Se oli kiistattoman kylmää ja kastelevaa syyssadetta, joka iski ensimmäistä kertaa näpit jäähän.

”öyh!” sanoi pieni ajatus. ”Mä en halua olla täällä. Kakkaispa Kessu nyt äkkiä, mä haluan heti pois täältä. Inhottavaa!” Ja kehoni vastasi heti ajatukseen. Se käpertyi vatsani voimakeskuksen ympärille ja kyyristi hartioita. Ihan samalla tavalla kuin tulipalopakkasilla. Se keskittyi tuntemaan olonsa inhottavaksi. Se yritti kaikin voimin hylkiä päälleen tippuvia sadepisaroita.

Siinä kohtaa havahduin tietoiseksi ajatuksistani ja kehostani. Ja ennen kuin ehdin ajatuksen tasolla perustella tai analysoida asiaa tai ottaa siihen kantaa, kehoni reagoi salamannopeasti pelkästään minun tietoisuuteni muutokseen. Ilman mielen eri käskyjä se suoristui ja rentoutui. Kiristävä, tympeä tunne vatsasta hävisi. Iho ei vastustellut sadepisaroiden kosketusta ja valumista. Hengitin syvään.

Vasta sitten hitaat ajatukset ehtivät mukaan: Oho, miten olotilani vaikutti kehoon. Kylläpä sateesta nuriseminen olikin nurinkurista. Sillä tosiasiat olivat sellaiset, että olin vasta menossa puistoon päin ja että sade kastelisi minua, halusinpa minä sitä tai en. Voisin valita joko pahentavani tilannetta vastustamalla sitä tai parantavani sitä hyväksymällä sen.

Mutta valinta oli tapahtunut jo sinä sekuntina, kun tulin nurinastani tietoiseksi. Tietysti se varmaankin auttoi, että ajatukseni tukivat sateisen tilanteeni hyväksyntää. Mutta vasta tätä kirjoittaessani tajusin, miten olennaisin valinta tehtiin jossain ihan muualla kuin kömpelöiden ajatusteni tasolla.

En nauttinut sateesta sen enempää kuin aiemminkaan. Mutta olotilani muutoksesta minä nautin ihmeisen hyvilläni. Tunsin tyytyväisyyttä siitä huomiosta, että nämä jutut eivät enää ole minulle pelkkiä Eckhart Tollen kirjojen viisauksia vaan tietoisuutta, joka auttaa minua arkielämässä.
Ja kuuntelin mykistyneenä oivallusta ajatusten takana asuvan tietoisuuden voimasta ja nopeudesta. Kiitin sadetta, kun se oli lavastanut minulle näin upean tietoisuuden näyttämön.

perjantai 5. elokuuta 2011

Me ollaan vammaisia kaikki

Joensuussa järjestetään parhaillaan vammaistaidetta esittelevä festivaali Parafest. Festivaali on Joensuun ensimmäinen, muttei vammaistaiteen: onhan Crossover –festivaali toiminut Helsingissä jo muutamia vuosia. Parafest on saanut kuuluvuutta ainakin radiossa, ja tämä julkisuus herättää minussa muutamia kysymyksiä.

Aiemmin tällä viikolla radiossa joltakulta järjestäjältä kysyttiin, mitä eroa on vammaistaiteella ja vammaisten esittämällä taiteella – vai onko? Hän ei osannut vastata siihen yhtään mitään. Jäin kysymään, mikä tämän festivaalin pointti on. Näyttää, että vammaisetkin tekevät taidetta? Esitellä vammaisia käsittelevää taidetta?

Tämä ”vammaisetkin laulavat ja tanssivat” –asetelma vaivaannuttaa minua. Kenen intresseistä se nousee? Valitettavan usein median huomio kääntyy hymistelyksi, jonka takana on ääneenlausumattomia ajatuksia: On hienoa, että vammaisparat ylipäätään tekevät taidetta. Saavathan he siitä iloa elämään. Mahtavaa, että he tekevät taidetta vammasta huolimatta. Myönnetään, saattaa se joskus ollakin mahtavaa eikä niin itsestäänselvää. Mutta liian usein nämä asenteet vääristävät taiteellisen sisällön ja ilmaisun vastaanottoa:

Vammaiselta kuvataiteilijalta ehkä siedetään surkeampia maalauksia kuin muilta, mutta tietenkään sitä ei voi sanoa ääneen, vaan täytyy kehua kaikki maasta taivaaseen. Teatterin lavalla yleisö keskittyy jännittämään, putoaako sokea näyttelijä lavalta ja missaa itse esityksen. Pyörätuolikirjailijan teosta luetaan hänen vammansa läpi, vaikkei hän kirjoittaisi siitä sanaakaan. Kuitenkin minä ja monet vammaistaiteilijat haluamme välittää tiettyä sisältöä ja ilmaisua itsessään. Jos se taide ei satu käsittelemään vammaisuutta, saamme jauhaa ylläolevia virsiä olan takaa, jotta media suostuu puhumaan taiteestamme, ei vammaisuudesta. Miksi sitten haluaisin mennä ”vammaiset soittaa ja laulaa” –festareille?

Toinen hämmentävä kommentti tuli tänään festivaalin johtajan suusta YLEN:n Päivän peilissä: Kaikkihan me olemme vammaisia jollain tavalla. Tämä on tautisen yleinen lausuma ei-vammaisten suusta ja se hämmentää minua aina vain. Mitä se tarkoittaa? Sitäkö, että kenenkään on turha kokea ylemmyydentunnetta omasta tilastaan? Vai pitäisikö minulle tulla tuosta parempi fiilis, sellainen vuotavan pelastusveneen talkooäyskäröinnin yhteishenki, kun kerta ”me ollaan vammaisia kaikki, kun oikein silmin katsotaan, me ollaan vammaisia elämän – ihan jokainen!”

Ehkäpä tämä kommentti hämmentää siksi, että se tosiaan tuntuu asettavan meidät samalle viivalle. Siis me kaikkiko joudumme pyytämään apua kyljen kääntämisessä, ostosten tekemisessä, postin lukemisessa tai puhumisessa? On tosiasia, että ylin pokerimestari jakaa meille erilaiset kortit ja erivahvuiset mahdollisuudet voittaa fyysisen elämän pelissä. Mitä sitä hymistelemään. Uskon paljon syvempään, metafyysiseen tasavertaisuuteen, joka on ihan oma tarinansa. Tässä sanon vain, että mielestäni hyvin suurella osalla meistä on tärkein valta kaikista, valta määrätä siitä, miten elämän eri kokemukset itseen vaikuttavat.

Jos vammaisfestarit tuovat esille kaikkea tätä, olkoot ne siunatut. Kun vain vielä saisimme median kuuntelemaan meitä ja välittämään sen, mistä me haluamme puhua eikä jauhamaan omia käsityksiään siitä, mikä vammaisissa taiteilijoissa on julkisuuden arvoista.

Jään pyörittelemään näitä ristiriitaisia ajatuksiani. Mitäänen kiveen kirjoita enkä kirkon seinään naulaa. Enemmänkin kutsun keskustelemaan ja kääntelemään käsityksiä uusiin asentoihin. Se kutsu koskee minuakin.

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Urakka on ohi!

Viikko sitten palasin Kööpenhaminasta valtuutettuna Complete vocal tecnique –opettajana. Kolmen vuoden tie on ollut hurja. Koulutuksen vaatimustaso on ollut alusta asti hyvin korkea. Sen ylläpitäminen on meidän oppilaiden vastuulla, eikä se ole ollut helppoa. Oikeastaan melkein liian vaikeaa. Mutta nyt se on täytetty!

Suurimmat opetukset liittyvät elämään itseensä. On ollut aikamoista seikkailua selvitä asioista sokkona. Tanskasta on tullut minun ikioma extreme-harjoitusleirini: Joskus tuttu reitti on vaihtunut tietyöksi. Kerran elokuisena myrsky-yönä juna hyytyi kesken matkan väärälle asemalle eikä taksikeskukseen päässyt lainkaan. Kerran tulin koko Tanskaan väärään aikaan ihan kamalan viikon päätteeksi, ja kun päivän jälkeen pääsin hotellihuoneeseen, romahdin täysin enkä jaksanut liikahtaa mihinkään. Mutta pahinkin kokemus meni ohi kuin trombi, ja olen yhä täällä, hengissä ja iloisena. Se on tavattoman arvokas havainto.

Laulajana olen joutunut ponnistelemaan alusta asti tosi paljon. Olen oppinut kannustavan asenteen välttämättömyydestä erittäin konkreettisella tavalla: jos en rakasta itseäni, kurojalihakset iskevät ääneni jumiin. Yksinkertaista! Nyt valmistuessani moni asia on vieläkin kesken. Cvt-opettajana meidän pitää pystyä demonstroimaan aikamoinen kirjo äänenmuodostustapoja, ja joukossa on vielä juttuja, joissa demonstraationi ovat vähän huteria. Mutta tiedän osaavani enemmän kuin tarpeeksi, jotta pystyn opastamaan oppilaat perille.

Opettaminen on se suurin syy siihen, miksi tämä koulutus on kannattanut. Nimenomaan siitä olen saanut erittäin hyvää palautetta koko matkan ajalta. Olen saanut kultaisen työkalupakillisen välineitä, jotka ovat sulautuneet eläväksi osaksi opetustani. Ja minuun on vaikuttanut järisyttävästi se, miten rohkaisevasti instituutin opettajat ovat kohdelleet minua testi- ja arviointitilanteissa. Koko ajan minun puolellani, koko ajan minua kannustaen ja rauhoittaen he ovat ohjanneet minua tekemään parhaani, ja sitten olemme yhdessä todenneet, mitä minun pitää vielä harjoitella. Tämä koulu elää arvojaan todeksi.

Minua elähdyttää sekin arvotus, että meidän laulajien ei pitäisi kilpailla keskenämme vaan auttaa toisiamme kaikin tavoin. Se näkyy koulun hengessä. Ryhmissä saattaa olla omien maidensa kuuluisuuksia, mutta kukaan ei korosta itseään tai uraansa. Kaikkien saavutuksista iloitaan ja kaikille tarjotaan rohkaisua epäuskon hetkinä.

Valmistujaisissa koulun isoin huone oli tupaten täynnä ihmisiä: meitä valmistuvia oli vajaat 50, ja sitten vielä opettajat ja omaiset. Sellaista energiatiivistymää olen harvoin kokenut: Kolmen vuoden työn päätepiste, räjähtävä riemu, pitkien jäähyväisten alku, yhteinen ylpeys ja ikävä. Joka ikinen sai räjähtävät aplodit. Jokainen oli ollut tiiviisti osa omaa ryhmäänsä, näyttänyt onnistumisen ja turhautumisen paljaat hetket. Minun kohdallani Cathrine Sadolin sanoi: ”The one who has done extraordinary job!” Tanssahdellessani hakemaan diplomiani huutomyrskyssä sanoin hiljaa mielessäni, että kyllä, niin olenkin ja olen siitä itkettävän, paisuvan ylpeä.

Seuraavan päivän iltana odotti upea valmistujaiskonsertti, neljä tuntia musiikkia! Jokainen valmistuja lauloi haluamansa laulun. Tyylien kirjo kulki oopperasta arabialaiseen jazziin, poppiin, gospeliin, kansanmusiikkiin, ties vaikka mihin – ja olihan siellä minun nirep nirun laulunikin. Lyhyempien kurssien konsertteja joskus vaivaava huutaminen oli täysin poissa; kaikki lauloivat sydämensä halusta ominta omaansa. Pitkä ilta piti otteessaan loppuun asti. Ja kannustus oli jälleen kerran huikeaa.

Monet laulajat ja valitettavasti myös laulunopettajat ovat siinä uskossa, että CVT tekee metodina laulajista keskenään samankuuloisia. Olisivatpa kaikki olleet todistamassa tätä konserttia! Olen vankasti sitä mieltä, että tämä samankuuloisuus ei liity CVT:hen tai mihinkään muuhun metodiin vaan oppimisen vaiheeseen. On luonnollista imitoida ja etsiä keskiarvoja, kun asia on vielä uutta. Kun asian ydin on painunut lihasmuistiin, sitten taas lähdetään seikkailemaan kohti omaa ilmaisua. On hyvän opettajan tehtävä töniä oppilasta etsimään omaa ääntään. Siitähän CVT:kin lähtee: Mitä sinä haluat? Mikä sinulle kuulostaa hyvältä?

Tuntuu uskomattomalta, että kolmen vuoden rutistus on ohi. Se ei suinkaan rajoitu kuusi kertaa vuodessa olleisiin neljän päivän opetusjaksoihin. Suurin työ on tehty itsekseen kotona ja se on koko ajan vaatinut kapasiteettia. Nyt tunnen, miten valtavasti voimaa vapautuu johonkin uuteen, vielä tuntemattomaan, ja se täyttää minut kuplivalla ilolla.

Äänellinen tutkimusmatkani jatkuu. CVT on antanut minulle tietynlaisen kehikon, äidinkielen, mutta uskontoa siitä ei tule. Niin kuin Cathrine valmistujaispuheessaan viisaasti totesi: Ollaan avoimia joka suuntaan, koska ikinä ei voi tietää, mistä nousee seuraava suuri oivallus. Tuntuu tosi hyvältä kokea rehellistä kunnioitusta ja uteliaisuutta muita lähestymistapoja kohtaan. Minua kiinnostaa tavattomasti, mikä on saanut ihmiset päätymään tiettyihin oivalluksiin. Joe, Seth, Roy, hiiohoi, täältä tullaan!

Olen niin onnellinen. Olen niin ylpeä itsestäni. Ja olen oppinut niin paljon elämänviisautta. Kiitos minä, Elämä ja Complete vocal institute!

torstai 5. toukokuuta 2011

Tahdonvoiman virrankuohuissa

Laskettelen koskea kahden koulutuksen ristivirrassa. Toinen on tulossa hengästyttävään päätökseensä, toinen on huikaisevassa alussa. Yhdessä ne paisuttavat elämänvirtaa messuamaan yhtä sanaa: tahdonvoima.

Päättyvä koulutus on Complete vocal technique. Kesäkuussa minusta pitäisi tulla valtuutettu CVT-opettaja. Koko koulutuksen ajan olen painiskellut sellaisten äänen alueiden kanssa, joita minulle ei aiemmissa kouluissa ole opetettu ja jotka minun pitäisi CVT-opettajana hallita. Olen kirjoittanut täällä ennenkin siitä, miten valtavan vaikealta on tuntunut hypätä sen kynnyksen yli uudelle tasolle.

Alkava koulutus kantaa mentaalisen valmennuksen nimeä. Siinä on kysymys läsnäolon ja tietoisena olemisen elämisestä arjessa, ajatusten, sanojen ja tekojen synkkaamisesta. Minulle tämä koulutus avautuu siitä havainnosta, että toisaalla minulla on hyvin syvä, elävä ja konkreettinen kokemus tietoisuudesta ja rakkaudesta ja toisaalla arki, joka ei ole tämän kokemuksen kanssa synkassa. Sitoutumalla koulutukseen olen ilmaissut hyvin vahvasti tahtoni saattaa arkielämäni synkkaan sen kanssa, jonka tiedän tosimmaksi, korkeimmaksi ja syvimmäksi elämässäni.

Alkavan koulutuksen kautta olen nähnyt, miten paljon elämässäni on lähes tiedostamattomia toimintamalleja ja käsityksiä itsestäni. Nämä ajatusmallit ovat keränneet tuekseen paljon tunnetta, joka vakuuttaa, että näin tämän on mentävä. Esimerkiksi, että minulla ei ole tarpeeksi tahdonvoimaa sysätä itseäni seuraavalle tasolle. Tämä käsitys agitoi uskomattoman taitavasti pienuuden ja heikkouden tunteet palvelemaan itseään.

Tänä keväänä olen löytänyt aivan uutta tahdonvoimaa. Olen monessa asiassa tullut pisteeseen, jossa päättäväisesti sanon: ”Nyt en enää katsele tätä. Nyt tämä asia yksinkertaisesti muuttuu, minä muutan sen.” Laulaminen kuuluu näihin asioihin. Olen harjoitellut enemmän kuin ikinä koskaan elämässäni.

Se on ollut tosi hurjaa. Se, että pakotan itseni viettämään päivittäin niin paljon aikaa sellaisen asian äärellä, jota en osaa enkä hallitse. Joudun aina ja aina uudestaan kohtaamaan itseni suhteessa osaamattomuuteen, kysymään mitä minä olen sillä hetkellä, kun en osaa. Miten kohtelen itseäni? Rakastanko itseäni aidosti ja käytännössä niinä hetkinä? Kannustanko itseäni, annanko voimaa uuteen yritykseen vai jaanko raippoja?

Tähän on löytynyt ihan käytännöllinen näkökulma. Turhautuminen ja ruoskaniskut ovat niin väsyttäviä, etten ikinä pystyisi treenaamaan niin paljon, jos pysyisin siinä tunnetilassa. On pakko opetella itsensä hyväksyminen osaamattomana ja epäonnistuvana, on pakko opetella heittämään turhautumisen tunteet elämänmereen saman tien kun ne putkahtavat ilmoille. Muuten se ei vaan käytännössä toimi, en jaksa sitä enkä silloin jatka sitä. Uskon, että tästä syystä en ole pystynyt treenaamaan näin intensiivisesti aikaisemmin; olen omalla tunnekuormallani tehnyt siitä aivan liian raskasta suuressa mittakaavassa.

Minulla on näistä jutuista huomenna laulutesti, ja nöyrästi on todettava, etten tunne olevani vahvoilla siinä, mitä minun pitäisi osata. Kun avaan suuni, on iso todennäköisyys, että en pysty tuottamaan sitä asiaa, mitä pitäisi. Kun tulin hotellille, vanha tunnemylly meinasi ottaa täysvallan: Mitä jos mokaan ja ne sanovat, etten valmistu? Mitä jos vaan en pysty siihen? Se on ihan realistisesti mahdollista.

Sitten pysähdyin. Toinen ääni, lohikäärmeeni ääni, otti puheenvuoron: Muista, kuka sinä olet. Sinä olet paljon suurempi, vahvempi, kokeneempi ja viisaampi kuin tuo. Ja sinussa vieläpä on kyky laulaa se, mitä pitää. Tiedät sen ja saavutat sen, kun keskityt siihen. Ole nyt valppaana ja ota vastuu siitä, mitä vahvistat. Sillä sen, mitä eniten ajattelet, sen sinä luot. Elä nyt todeksi se, minkä tunnet suurimmaksi.

Minä kuulen kannustuksen ja niin minä päätän elää. Päätän käyttää mieleni kaukosäädintä ja neutraalin tyynesti painaa stop-nappulaa aina, kun tämä myrkytysleffa käynnistyy. Sen sijaan voisin hyvin katsella niitä otoksia, joissa olen onnistunut ja tunnen varmuuden siitä, että osaan tämän. Päätän pitää itseäni hyvällä tuulella tämän illan ja aamun, helliä ja kannustaa kehoani. Vähän niin kuin Eeva Kilpi siinä runossa, joka päättyy: ”Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun!”

torstai 3. maaliskuuta 2011

Politiikan perverssi kieli

vaalien lähestyessä minua puhuttelee vahvasti kysymys siitä, miten me kohtelemme toisiamme yhteisten asioiden äärellä. Asia kiteytyi, kun olin ottamassa osaa Celia Näkövammaisten kirjaston yksityistämistä koskevaan keskusteluun. Pari selvitysmiestä on päätynyt ehdottamaan sellaista ja asia haluttaisiin kirjata seuraavaan hallitusohjelmaan. Meille se tarkoittaisi aikamoista romahdusta, niin laajasta palvelusta on kysymys.

Kirjaston johtokunta on ilmoittanut, ettei se ota tässä vaiheessa kantaa asiaan. Kummallinen ilmoitus. Olin jo aikeissa kirjoittaa kipakasti näkövammaisten sähköpostialueelle, että jaahas, keitähän johtokunta nuoleskelee, kun he eivät katso tarpeelliseksi ottaa kantaa koko laitosta järisyttävään kysymykseen. Normaali, tarkkaan tähdätty ivanuoli poliittisessa, älykkäässä keskustelussa, vai mitä?

Entä jos joku johtokunnan jäsenistä olisi mieheni? Sanoisinko minä hänelle, että taidat vaan nuolla pomoasi, senkin tossukka? Miksi sitten olisin valmis heittelemään ilkeän älykkäitä kommentteja toisista ihmisistä vain siksi, etten satu tuntemaan heitä? Olenko minä oikeasti niin tyhmä, että annan etäisyyden tehdä toisesta ihmisestä viholliseni?

Mutta juuri tällehän koko poliittinen keskustelumme perustuu. ”Vastakkainasettelun aika on alkanut!” julistaa politiikkaradion puffi joka päivä. Se ei tarkoita erilaisten näkökantojen asiallista vertailua. Se tarkoittaa toisen heikkojen paikkojen etsimistä, virheiden osoittamista ja tekojen saattamista huonoon valoon, jotta oma aura loistaisi kirkkaampana. Te ette yrittäneetkään tehdä mitään, aina vain te annoitte asian olla, ajattelettekohan te yhtään muita, huomaa, ettei teidän puolueessanne ole perehdytty tähän.

Jos tämä siirrettäisiin parisuhteeseen, se olisi nalkuttamista. ”Sinä et taaskaan ole tehnyt yhtään mitään, aina vain sinä annat tämän olla, ajatteletko yhtään minua?” Ja tietysti asiaan kuuluu se ivallinen, ylemmyydentuntoinen, syyttävä äänensävy. Kuulostaa mahtavalta avioliitolta, vai mitä!

Paitsi että tämä on häiriintynyttä käyttäytymistä, se on myös jumalattoman tehotonta. Ajatellaan nyt vaikka tätä johtokuntaesimerkkiä. Toivomushan olisi, että johtokunta ottaisi rohkeasti kantaa kestävän tulevaisuuden puolesta. Silläkö se sitten saavutetaan, että ammutaan arkaan paikkaan? Eikö johtokunta kaipaisi pikemminkin rohkaisua, järkeviä perusteluja, helppoa tietä rakentaa yhteistyötä yhteisen asian puolesta?

En oikeastaan aja tällä takaa konsensusta. Puhun siitä tavasta, jolla me kohtelemme toisiamme ristiriitatilanteissa, kun toisten kannat eroavat omistamme. Olemmeko me silloin oikeasti etsimässä mahdollisimman toimivia yhteisratkaisuja vai pönkittämässä omaa loistoamme, ampumassa toisia alas ja pakottamassa toisia tahtoomme?

Tämä poliittisen kielen ja kanssakäymisen perverssiys iskee tietoisuuteeni voimalla. Koko politiikka tuntuu yhä vastenmielisemmältä. Todellinen yhteisyys ja arvostaminen tuntuvat olevan aivan toiselta planeetalta. Miten sellaiset arvot voisivat selvitä politiikan kentällä hengissä? Koko käytöksemme tuntuu niin masentavan alkukantaiselta, kun sitä tosissaan pysähtyy tarkastelemaan. Se, että tämä on aivan normaalia tekee asiasta vielä kammottavamman.

Poliitikkoa minusta ei tule, mutta ihan varmasti tulen hoitamaan yhteisiä asioita. Siksi tämän mielenhäiriön tunnistaminen ei ole ollut turhaa. Minä voin valita, jauhanko samoja, vanhoja toimintamalleja vai alanko toteuttaa tietoisia, toista ihmistä todellisesti arvostavia toimintamalleja. Minä voin valita, että pyrin kaikin keinoin kuuntelemaan ja sisäistämään toisen ihmisen kannan ja osoittamaan sen hänelle riippumatta siitä, olenko siitä lainkaan samaa mieltä. Minä voin valita, etten kirjoita toista ihmistä vähätteleviä sivulauseita. Minä voin valita.

lauantai 26. helmikuuta 2011

Unelmien työviikko

Minulla on ollut pitkästä aikaa tasapainoinen, hersyvän monipuolinen työviikko, oikein unelmien oppikirjaesimerkki. Ensinnäkin kaiken väärin päin kääntävä nirep niruN on taas aktiivinen. Meillä on aprillipäivän keikka Kanneltalossa ja treenit ovat alkaneet. Olen ehtinyt unohtaa, miten riemastuttavan pähkähullua koko touhu on. Treenit ajavat meidät kaikki hilpeään perstilaan, joka on täynnä leikkiä, sutkauksia ja musiikillisia nyrjäytyksiä. Vastustamatonta!

Oppilaiden kirjo on ollut kiintoisa. Joku hahmottelee äänenkäyttönsä aakkosia järjestykseen. Se on minulle aina yhtä inspiroivaa, koska ollaan oivaltamisen ihmeen ytimessä: Minä hallitsen ääntäni, minä löydän siihen voimaa ja vapautta. Ehkä vuosikymmenien jälkeen. Eikä siihen menekään vuosia vaan voin löytää seuraavan askeleen tässä ja nyt. Olkoonkin, että se askel vaatii toistoja, että siitä tulee pysyvä osa minua. Se on silti löytynyt, nyt!

Sitten ovestani käveli haaste: klassinen laulaja. Glumps, sanoi minun poppariegoni. Minä en ole klassinen eikä minusta sellaista tule. Sitten ryhdistäydyin ja päätin uskaltaa luottaa työkalupakkiini, korviini ja intuitiooni. Mikään niistä ei pettänyt.

Työkalupakki oli tällä kertaa Complete vocal technique enkä voi muuta kuin ylistää sitä: se antoi minulle ja laulajalle eväät, joista minulla ei muuten olisi ollut hajuakaan. Ei se tee minusta klassisen tyylin asiantuntijaa lainkaan, mutta se on avannut minulle ymmärryksen äänestä, joka toimii aivan samalla tavalla kaikille, klasareille tai räppäreille. Se vieläpä kertoo selkeästi, mitkä tekniset asiat klassisessa ihanteessa ovat tärkeitä. Olin äimistyneen ihastuksissani siitä, että se tosiaan oikeasti toimii näin hyvin ja pystyin todella auttamaan laulajaa, jonka tyyliä en itse laula.

Olen iloinen, että taas yksi Neljän kurssi on aloittanut, tällä kertaa laulajille, joilla on jo jonkin verran kokemusta laulamisesta. Neljä laulajaa, neljä iltaa, aluksi yhteinen sessio tekniikasta ja sitten jokaisen omat sessiot, joihin ryhmä osallistuu kuuntelemalla aktiivisesti ja kokeilemalla harjoiteltavaa asiaa, kinkkisiä fraaseja jne. Pidän tästä pienen ryhmän keskittymisestä, tsempistä ja vinkeistä toisille. Odotan jo seuraavaa kertaa!

Ja tänään vietimme kolmen ääniseikkailijan kanssa päivää äänen ja itsen jäljillä. Herkistimme kehoa tuntemaan eri vokaalien resonanssia. Lähetimme äänen kaikuluotaimesta erilaisia ääniä kehon ja mielen maisemaan: kauniita, rumia, kovia, hiljaisia, matalia, korkeita, ja tunnustelimme, millaisia kaikuja ne meissä herättävät. Jokaisella oli yksilöllinen mahdollisuus tutkia omaa tilaansa ja olemistaan äänen kautta. Näillä yksilöretkillä tutkimme oman äänen vuorovaikutusta toiseen, oman ilmaisun löytymistä kehosta ja ikuisen arvostelijamme siirtämistä pois itsemme tieltä. Kaikki tämä nousi läsnäolevasta tilanteesta, etenimme tietämättä, mitä seuraavan mutkan takana on, nuuhkien, äänen jälkiä seuraten.

Suorastaan pökerryttävän monipuolinen viikko! Luomisen ja hassuttelun iloa, hyvää musiikkia, täsmällistä laulutekniikan käyttöä, intuitiivista läsnäolemista äänessä – kaikkea tätä yhdessä viikossa! Tämän unelman perään lähdin kaksi vuotta sitten Tanskaan. Elämällä oli siitä matkasta toiset tuumat ja minun piti vähäksi aikaa luovuttaa unelmastani. Nyt se on hiipinyt osaksi todellisuuttani pikku hiljaa. Henkeäsalpaavaa havahtua huomaamaan, että unelmoimani työ on todellisuutta.

maanantai 14. helmikuuta 2011

Naamakirjan kirot

Ystävänpäivä saa minut pohtimaan ääneen Facebook-kaveruutta. En pohdi lämpimikseni, vaikka ulkona onkin hornamaisen kylmä. Kerään rohkeutta puhuakseni asiasta niin rehellisesti kuin uskallan, koska tähän asti olen teeskennellyt eikä se tunnu oikealta.

Minä käytän Facebookia eri lailla kuin ehkä ihmiset yleensä. Minua ei kiinnosta jauhaa joutavia. Usein haluan jakaa merkityksellisiä hetkiä, oivalluksia ja vaikeita kysymyksiä, jotka nousevat tässä hetkessä pintaan. Ja ongelma siinä on se, että minulla on FB-kavereina sellaisiakin ihmisiä, joita en oikeasti tunne muuta kuin moi-tasolla. En ole heidän kanssaan tekemisissä oikeassa elämässä. Ehkä olen ollut joskus kauan sitten, mutta silloinkin sillä hengailutasolla. Ja sittenkö jaan intiimejä asioitani tämän sekalaisen seurakunnan edessä? (Kumma kyllä, on myös sellaisia FB-kavereita, joiden kanssa olen ollut yhtä vähän tekemisissä, mutta muutamankin hetken keskustelu on ollut merkityksellinen.)

Ja kun luen kavereiden tilapäivityksiä, saattaa käydä niin, että suurin osa lukemastani on kevyttä päivän puuhien raportointia ihmisiltä, joihin minulla on se moi-tason yhteys? Sitten en jaksa lukea sitä kovin pitkästi ja niiden läheisten ihmisten päivitykset hukkuvat tulvaan ja jäävät lukematta.

Periaatteessa Facebookilla on tähän ratkaisunsa. Piilota statuksesi kavereilta, joiden et halua näkevän niitä. Ja piilota ne kaverit, joiden statuksia et halua lukea. No, ensinnäkin kumpikin toimenpide tuntuu sokkona liian vaivalloiselta. Ja mikä tärkeintä: Jos minun pitää piilottaa itseni joltakulta tai joku itseltäni, mitä hiton järkeä koko FB-kaveruudessa oikeasti on? Eikö juuri se ole suuren luokan teeskentelyä ja kivakiva-kulissien rakentamista?

Mutkun mutkun: Luulenpa, että aika monikin vetää herneitä nenään, jos heidät poistetaan FB-kaverilistalta. Riippumatta siitä, että molemmat tietävät, että moi-tasolla ollaan. Kaikkihan ovat kaikkien kanssa kavereita Facebookissa, joten mitä sinulla nyt on minua vastaan? Jos nyt rupean poistelemaan ihmisiä, niin eikö se tunnu jonkin sortin puhdistukselta? Ei siinä taida auttaa, vaikka kuinka arvostaisin näitä ihmisiä mielessäni tai sydämessäni enkä ajattele puhdistelevani mitään.

No niin. Minulla on siis kolme vaihtoehtoa: Joko jatkan niin kuin ennenkin enkä välitä siitä, ketkä kaikki lukevat elämääni. Tämä tuntuu epämukavalta ja koen pettäväni itseäni. Tai en enää jaa Facebookia ihmisten kanssa, joita en tunne. Luultavasti muutama raivostuu. Tai jaan Facebookissa hölynpölyä, jonka voin jakaa kaikille. Ei kiinnosta.

Tiedän kyllä, mitä teen tästä eteenpäin: Nyt minulla on julkinen sivu, Riikka Hänninen Laululähde, jolla jaan ilolla ja lämmöllä kaiken sen, minkä haluan kaikille jakaa. Kenen tahansa on helppo klikata ja tykätä siitä sivusta.

Mutta se ei poista tätä nykyistä ongelmaa. Olenko siis kiltti itselleni vai muille? Pitääkö minun käyttäytyä Facebook-etiketin saneleman roolin mukaan, ja jos en käyttäydy, minkä hinnan olen valmis siitä maksamaan? Hitto vie, en minä halua tylyttää kenellekään, mutta jonkun tyhmän koodiston mukaan teen niin, jos teen sen, mikä itselleni on oikeinta.

Luultavasti hyvin moni on käynyt tämän saman keskustelun itsensä kanssa. On siis käynyt niin, että väline on luonut sosiaalisen koodiston, joka on alkanut hallita käyttäjiään. Miksi me suostumme palvelemaan tätä keisaria uusissa vaatteissaan? Olemmeko me sosiaalisesti näin heikoilla ja hukassa? No hard feelings, tuhat kaveria, hyvin menee.