Joensuussa järjestetään parhaillaan vammaistaidetta esittelevä festivaali Parafest. Festivaali on Joensuun ensimmäinen, muttei vammaistaiteen: onhan Crossover –festivaali toiminut Helsingissä jo muutamia vuosia. Parafest on saanut kuuluvuutta ainakin radiossa, ja tämä julkisuus herättää minussa muutamia kysymyksiä.
Aiemmin tällä viikolla radiossa joltakulta järjestäjältä kysyttiin, mitä eroa on vammaistaiteella ja vammaisten esittämällä taiteella – vai onko? Hän ei osannut vastata siihen yhtään mitään. Jäin kysymään, mikä tämän festivaalin pointti on. Näyttää, että vammaisetkin tekevät taidetta? Esitellä vammaisia käsittelevää taidetta?
Tämä ”vammaisetkin laulavat ja tanssivat” –asetelma vaivaannuttaa minua. Kenen intresseistä se nousee? Valitettavan usein median huomio kääntyy hymistelyksi, jonka takana on ääneenlausumattomia ajatuksia: On hienoa, että vammaisparat ylipäätään tekevät taidetta. Saavathan he siitä iloa elämään. Mahtavaa, että he tekevät taidetta vammasta huolimatta. Myönnetään, saattaa se joskus ollakin mahtavaa eikä niin itsestäänselvää. Mutta liian usein nämä asenteet vääristävät taiteellisen sisällön ja ilmaisun vastaanottoa:
Vammaiselta kuvataiteilijalta ehkä siedetään surkeampia maalauksia kuin muilta, mutta tietenkään sitä ei voi sanoa ääneen, vaan täytyy kehua kaikki maasta taivaaseen. Teatterin lavalla yleisö keskittyy jännittämään, putoaako sokea näyttelijä lavalta ja missaa itse esityksen. Pyörätuolikirjailijan teosta luetaan hänen vammansa läpi, vaikkei hän kirjoittaisi siitä sanaakaan. Kuitenkin minä ja monet vammaistaiteilijat haluamme välittää tiettyä sisältöä ja ilmaisua itsessään. Jos se taide ei satu käsittelemään vammaisuutta, saamme jauhaa ylläolevia virsiä olan takaa, jotta media suostuu puhumaan taiteestamme, ei vammaisuudesta. Miksi sitten haluaisin mennä ”vammaiset soittaa ja laulaa” –festareille?
Toinen hämmentävä kommentti tuli tänään festivaalin johtajan suusta YLEN:n Päivän peilissä: Kaikkihan me olemme vammaisia jollain tavalla. Tämä on tautisen yleinen lausuma ei-vammaisten suusta ja se hämmentää minua aina vain. Mitä se tarkoittaa? Sitäkö, että kenenkään on turha kokea ylemmyydentunnetta omasta tilastaan? Vai pitäisikö minulle tulla tuosta parempi fiilis, sellainen vuotavan pelastusveneen talkooäyskäröinnin yhteishenki, kun kerta ”me ollaan vammaisia kaikki, kun oikein silmin katsotaan, me ollaan vammaisia elämän – ihan jokainen!”
Ehkäpä tämä kommentti hämmentää siksi, että se tosiaan tuntuu asettavan meidät samalle viivalle. Siis me kaikkiko joudumme pyytämään apua kyljen kääntämisessä, ostosten tekemisessä, postin lukemisessa tai puhumisessa? On tosiasia, että ylin pokerimestari jakaa meille erilaiset kortit ja erivahvuiset mahdollisuudet voittaa fyysisen elämän pelissä. Mitä sitä hymistelemään. Uskon paljon syvempään, metafyysiseen tasavertaisuuteen, joka on ihan oma tarinansa. Tässä sanon vain, että mielestäni hyvin suurella osalla meistä on tärkein valta kaikista, valta määrätä siitä, miten elämän eri kokemukset itseen vaikuttavat.
Jos vammaisfestarit tuovat esille kaikkea tätä, olkoot ne siunatut. Kun vain vielä saisimme median kuuntelemaan meitä ja välittämään sen, mistä me haluamme puhua eikä jauhamaan omia käsityksiään siitä, mikä vammaisissa taiteilijoissa on julkisuuden arvoista.
Jään pyörittelemään näitä ristiriitaisia ajatuksiani. Mitäänen kiveen kirjoita enkä kirkon seinään naulaa. Enemmänkin kutsun keskustelemaan ja kääntelemään käsityksiä uusiin asentoihin. Se kutsu koskee minuakin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Hyviä kommentteja! Välillä ajattelen, että on hienoa, että ihmiset vammoineen alkavat saada näkyvyyttä muutenkin kuin vammastaan kertoen, esim. taiteen ja urheilun kautta. Toisaalta he pysyvät edelleen erillään vammaisetuliitteellä ja ei-vammaisten tietämättömyydellä. Uskon kuitenkin, että tämä on alku parempaan. Onhan meillä vielä 2000-luvulla naispappejakin ja maahanmuuttajabussikuskeja...toivottavasti ei enää parin kymmenen vuoden päästä.
Tuosta kaikkien vammaisuudesta: sillä ei välttämättä ole tarkoitus vähätellä kenenkään vaikeuksia, vaan kritisoida sitä, miten tiukat yhteiskuntamme normit ovat. Tulee olla fyysisesti ja psyykkisesti täydellinen ja menestynyt, jottei saa mitään leimaa itseensä. Todellisuudessa leiman voi saada kuka tahansa ja kuka tahansa voi kokea olevansa ihannekansalaisesta poikkeava. Henkisyys ja yhteisöllisyys taas ovat olleet unohduksissa, vaikka niiden kautta olisi helpointa tavoitella "täydellisyyttä" ja mikä tärkeintä löytää yhteistä ja yhteyksiä kaikkien kanssa. Nyt näistä entisistä normeista on tullut trendejä. Aikuinen ihminen oppii hitaasti. -Aino- (OpenID ei toiminut.)
Suosin enemmän versiota "Kukaan meistä ei ole normaali".
Itse olisin ehkä voinut tulla tuolle festarille mutku siel ei ollu Stevie Wonderia.
Yön aikana tajusin, mihin tuo "me ollaan vammaisia kaikki" -ajattelu tähtää. Se tähtää siihen, että saadaan kaikki pysäköidä supermarkettien inva-paikoille, jottei tarvi kävellä niin paljon.
Niin joo ja nostaa Kelasta mukavia etuuksia (on siinäkin mahtava sana!)
Ne Kelan etuudethan on tulonsiirtoja. :)
Minä olin Parafesteillä esiintymässä ja jo kun sinne esiintymään kutsun sain, mietin, mitä nämä festarit oikeasti haluavat suurelle yleisölle näyttää. Pohdin juuri noita samoja kysymyksiä, joita sinä tässä kirjoituksessasi olet pohtinut.
Jos vammainen tekee taidetta, helpointa ja yksinkertaisinta kaikkien - vastaanottajien, kriitikoiden jne - kannalta taitaa olla se, että taide itsessään käsittelee vammaisuutta ja on jotenkin yhteiskunnallisesti aktiivista, sillä on jokin sanoma. Silloin ei tarvitse taiteen vastaanottajien taikka kriitikoiden miettiä, voivatko he katsoa taidetta sen tekijän vamman kautta vai eivät, sillä silloin vammaisuus on yhtälailla osa taideteosta kuin sen takana seisovaa henkilöäkin. Jos taas vammainen tekee taidetta, jolla ei ole mitään tekemistä vammaistaiteen kanssa - se ei käsittele vammaisuutta missään muodossaan - tulee enemmänkin näitä ristiriitoja siitä, millä tavoin vammaisen tekemään taiteeseen tulisi suhtautua. Tasavertaiseksi taiteentekijäksi vammaisena on vaikea päästä: joko teoksia ylistetään tarpeettomasti tai vaihtoehtoisesti täytyy olla mielettömän lahjakas, lahjakkaampi kuin vammattomat, jotta saa itsensä näkyviin.
Osittain olen kokenut asian taikapuolella helpommaksi kuin vaikka kirjoittajien joukossa. Taikureita ylipäänsä on Suomessa vähän, maailmallakin se on pienehkö taiteen muoto verrattuna musiikkiin tai kirjallisuuteen. Suomessa harrastajia on siinä muutaman sadan paikkeilla ja minä olen ainut näkövammainen. Valtavirrasta poikkeava olen myös sukupuoleni takia.
Aluksi halusin ja yritin olla vain taikuri, ilman mitään sokea- tai vammaisetuliitteitä. Sitten, kun muutenkin tietoisuus ja kokemus esiintyvänä taiteilijana toimisesta lisääntyi, tajusin, etten voi irrottaa sokeutta persoonasta ni kun menen lavalle. Olen lähtökohtaisesti sokea taikuri, ja loppujen lopuksi se on minulle voimavara. Koska sokeus kuuluu minuun ja identiteettiini normaalisti, kuuluu se siihen myös lavala. Ihan käytännön syistäkin taikuudessa olen ymmärtänyt sen toimivammaksi lähtökohdaksi, sillä yksinkertaisesti en voi tehdä kaikkia sellaisia juttuja, joita näkevät taikurit tekevät. On myös asioita, jotka eivät toimi sokealla niin uskottavina sekä yllättävän paljon temppuja ja juttuja, joista tulee uskottavampia, kun ne tekee sokea.
Voin siis periaatteessa sanoa tekeväni vammaistaidetta.
Lähetä kommentti