Kiitos ihanista tsemppausviesteistä! Koen kaiken teidän tukenne tosi tärkeäksi! On elämän väistämätön laki, että uusi suunta löytyy, jos sille vain pysyy avoimena. Niin on nytkin käymässä. Tämä on tiivistelmä siitä, mitä eilen kirjoitin mahtavalle laululistalleni.
Minun on täytynyt ajatella uusiksi tavoitteitani ja motiivejani. Minä ajattelin, että haluan löytää perusteellisen tiedon siitä, miten asiat laulussa ovat, että haluan eroon arvailuista ja kaivautua ytimeen. Ajattelin, että eri näkökulmat ovat vain asian eri puolia ja että jos katson niitä yhdistävästä ajatuksesta käsin, ne tasapainottavat toisiaan.
Alkoi näyttää yhä enemmän siltä, että laulamisen fysiologisesta totuudesta ollaan oikeasti eri mieltä. Taistelin sitä vastaan, koska se näytti romuttavan unelmani. Se vastustus aiheutti paljon kipuilua, jota sitten istuin itkemässä sunnuntaiyönä.
Tulin väistämättömään päätelmään, että teorian kannalta olen umpikujassa. On kuin ympärilleni olisi varta vasten järjestetty tasavahvoja, rautaisia ammattilaisia. Joka puolella on kokeneita, asioihin hyvin tarkasti perehtyneitä, pitkään opettaneita ihmisiä, jotka kuitenkin ovat päätyneet eri linjoille ja ovat vakuuttuneet olevansa faktojen äärellä. En voi alkaa tehdä mitään tieteellisiä tutkimuksia siitä, miten ne lihakset oikeasti toimivat. En voi käyttää aikaani niin paljon lukemiseen, että tosissani kaivaisin jotain esille. En nyt. Tunnustin olevani mahdottoman yhtälön edessä, jota en voi ratkaista teoreettisella väittelyllä. Tunnustin yrittäväni tietä, joka nousee pystyyn. Kun hyväksyin sen, jokin uusi alkoi avautua väistämättä.
Kolme päivää sisälläni oli hiljaista myrskyn jälkeen. Ainoa asia, minkä tiesin oli, ettei minulla ollut minkäänlaista käsitystä tai intuitiota siitä, mitä tekisin koko laulamiskuvioni kanssa. Hyväksyin hiljaisesti, että olin kulkenut innoittavan intuition perässä ja päätynyt eksyksiin ja aika turvalleni. Antauduin tunnetasolla sille, että tie eteenpäin oli täysin piilossa.
Eilen illalla ja koko yön aikana uusi suunta avautui. Aamulla se oli kypsynyt oivallukseksi. Jos kerran on niin, että nämä toisistaan poikkeavat käsitykset pystyvät horjuttamaan minut pois tasapainosta, en voi etsiä juuri nyt vastauksia niistä. Minun on nostettava oman kehoni kokemus ykköseksi ja vähän aikaa pirut välitettävä siitä, miten väärin tai oikein se on minkäkin teorian tai edes rautaisen, kokeneen opettajan käytännön käsitysten kannalta. Minun on käännyttävä sisäänpäin ja luotettava siihen, että keho tietää.
Tässä uudessa näkökulmassa eri opetusten merkitys muuttuu. Ne ovat kuin niitä sieniä, joista Liisa haukkasi Ihmemaassa. Ai, tästä tuli tällainen olo, kiinnostavaa!
Tämä tuntuu todella oikealta kehossa asti. Yhtäkkiä on tilaa hengittää. Yhtäkkiä olen vapauttanut itseni jostakin. Ehkä siitä kahlitsevasta halusta hallita sekä cvt että Lisbethin metodi, jotenkin saada ne molemmat. Olen ollut liian kiinnittynyt päämäärään, liian innokas saamaan sen ja siksi pelokas menettämään sen.
Tuntuu, että nyt se matka vasta alkaa. Olen vapaa kokeilemaan mitä tahansa, muiden tai itseni keksimää. Olen täysin vapaa kaikista muista paitsi kehoni rajoista. Olen oma valtiattareni! On kuin olisin saanut itseni takaisin!
torstai 26. helmikuuta 2009
sunnuntai 22. helmikuuta 2009
Umpikujassa
Nyt jos olen rehellinen, sanon, että pahin skenaarioni tästä kahden laulutavan yhtäaikaisesta opiskelusta on toteutunut. En tiedä, mikä on totta. En tiedä, mikä toimii. En tiedä, mitä polkua seurata. Unelmani siitä, että voisin löytää jotain sieltä, jotain täältä tuntuu aivan mahdottomalta, koska ohjeet terveestä äänenkäytöstä ovat niin vastakkaisia.
Otetaan esimerkiksi hengittäminen ja ilman käyttäminen laulamisessa. Tässä muutamia vastakkaisia näkemyksiä:
Tuki on uloshengityksen pidättelyä. vs. Huolehdi laulaessa siitä, että ilma virtaa tarpeeksi ulos. (tämä ero tuntuu siis ihan käytännössä)
Sisäänhengittäminen on tärkeää, vedä pitkään ja syvään henkeä. vs. Jätä sisäänhengittämisen säätely keholle. Ajattele sitä kuin vapautuksena.
Vatsalihakset ovat uloshengityslihaksia. Jos käytät niitä aktiivisesti, työnnät välillisesti ilmaa ulos. vs. Jos käytät vatsalihaksia aktiivisesti, autat kehoa pidättelemään ilmaa.
Miksi en tiedä, mikä on totta? Koska kaikki vetoavat anatomiaan ja fysiologiaan, tehtyihin tutkimuksiin ja laulunopetuksensa pitkään historiaan. Miksi en tiedä, mikä toimii? Koska olen kokeillut sekaisin vasenta ja oikeaa ja koska tunnekuorma asiassa alkaa olla niin suuri, että kehokin reagoi siihen. Ja koska sekä cvt että Lisbeth sanovat, että ”tämä tuntuu vähän oudolta aluksi, mutta se johtuu vain siitä, että keho tekee jotain uutta ja totuttelee siihen”. Siksi olen sekaisin siitä, mikä on kehon ”väärin”-signaali, mikä on vain ”Apua! Uutta!” –signaali.
Minulla on tasan kolme vaihtoehtoa:
Pistää hanskat tiskiin.
Ottaa jollain konstilla selvää, mistä tässä oikeasti on kysymys.
Opiskella edelleen kaikkea sekaisin teoriassa ja käytännössä.
Kaikki vaihtoehdot kammottavat minua.
Ja kun oikeasti mietin, että mitä jos laittaisinkin hanskat tiskiin, se nosti esiin kokonaisen identiteettipohdinnan siitä, kuka olen, mistä olemiseni riippuu, miten paljon määräydyn siitä, mitä teen. Opiskella laulua ja ääntä on ollut suuri unelmani. Ehkä liiankin suuri? Olenko halunnut sen täyttävän jonkin paikan, jota se ei voi täyttää? Jotain sellaista järkkyy, jolle olen perustanut aika paljon.
Eilen yöllä hipsin Kessun kanssa pissalle, seisoin autiossa ala-aulassa, itkin ja itkin. Olen yrittänyt tsempata itseäni, että kyllä tämä tästä ja eteenpäin vaan. Nyt myönsin, että joka puolella näyttää olevan seiniä, että en tiedä mistään mitään, ettei minulla ole aavistustakaan, mitä pitäisi tehdä tai edes, mitä haluaisin. Yölllä se tuntui kauhealta. Nyt se tuntuu jotenkin vapauttavalta. On vapauttavaa tunnustaa täysillä, missä koen meneväni.
Nyt voi tapahtua mitä vaan. Tämä toteamus sisältää koko tunteiden kirjon pelosta ja ahdistuksesta innostukseen.
Otetaan esimerkiksi hengittäminen ja ilman käyttäminen laulamisessa. Tässä muutamia vastakkaisia näkemyksiä:
Tuki on uloshengityksen pidättelyä. vs. Huolehdi laulaessa siitä, että ilma virtaa tarpeeksi ulos. (tämä ero tuntuu siis ihan käytännössä)
Sisäänhengittäminen on tärkeää, vedä pitkään ja syvään henkeä. vs. Jätä sisäänhengittämisen säätely keholle. Ajattele sitä kuin vapautuksena.
Vatsalihakset ovat uloshengityslihaksia. Jos käytät niitä aktiivisesti, työnnät välillisesti ilmaa ulos. vs. Jos käytät vatsalihaksia aktiivisesti, autat kehoa pidättelemään ilmaa.
Miksi en tiedä, mikä on totta? Koska kaikki vetoavat anatomiaan ja fysiologiaan, tehtyihin tutkimuksiin ja laulunopetuksensa pitkään historiaan. Miksi en tiedä, mikä toimii? Koska olen kokeillut sekaisin vasenta ja oikeaa ja koska tunnekuorma asiassa alkaa olla niin suuri, että kehokin reagoi siihen. Ja koska sekä cvt että Lisbeth sanovat, että ”tämä tuntuu vähän oudolta aluksi, mutta se johtuu vain siitä, että keho tekee jotain uutta ja totuttelee siihen”. Siksi olen sekaisin siitä, mikä on kehon ”väärin”-signaali, mikä on vain ”Apua! Uutta!” –signaali.
Minulla on tasan kolme vaihtoehtoa:
Pistää hanskat tiskiin.
Ottaa jollain konstilla selvää, mistä tässä oikeasti on kysymys.
Opiskella edelleen kaikkea sekaisin teoriassa ja käytännössä.
Kaikki vaihtoehdot kammottavat minua.
Ja kun oikeasti mietin, että mitä jos laittaisinkin hanskat tiskiin, se nosti esiin kokonaisen identiteettipohdinnan siitä, kuka olen, mistä olemiseni riippuu, miten paljon määräydyn siitä, mitä teen. Opiskella laulua ja ääntä on ollut suuri unelmani. Ehkä liiankin suuri? Olenko halunnut sen täyttävän jonkin paikan, jota se ei voi täyttää? Jotain sellaista järkkyy, jolle olen perustanut aika paljon.
Eilen yöllä hipsin Kessun kanssa pissalle, seisoin autiossa ala-aulassa, itkin ja itkin. Olen yrittänyt tsempata itseäni, että kyllä tämä tästä ja eteenpäin vaan. Nyt myönsin, että joka puolella näyttää olevan seiniä, että en tiedä mistään mitään, ettei minulla ole aavistustakaan, mitä pitäisi tehdä tai edes, mitä haluaisin. Yölllä se tuntui kauhealta. Nyt se tuntuu jotenkin vapauttavalta. On vapauttavaa tunnustaa täysillä, missä koen meneväni.
Nyt voi tapahtua mitä vaan. Tämä toteamus sisältää koko tunteiden kirjon pelosta ja ahdistuksesta innostukseen.
lauantai 21. helmikuuta 2009
Kielimuurilla
Maanantaina olin seuraamassa sen koiria pelkäävän kurditytön tunteja. Solfaopettajan kanssa suunniteltiin meille treenisessiota, jossa hän lukee ääneen pistenuotteja ja minä kerron, menikö oikein vai ei. Hän oli tosi epäluuloinen ja peloissaan, koska tilanne, jossa hänen pitäisi ehkä puhua englantia tuntui aivan hirmu vaikealta. Selitimme, ettei hänen edes tarvitse puhua englantia, kun minä puhun tanskaa.
Sitten laulutunnilla kävikin niin, että Lisbethin piti lähteä johonkin pois ja hahaa – jäimme kaksistaan! Olin innoissani, nyt tai ei koskaan! Aloin sölköttää tanskaa ja eiköhän vain hän vastannut tanskaksi ja jopa vähän englanniksi, vaikka sen piti olla kieli, jota hän ei osannut yhtään. Hän kysyi kelloa ja minä vastasin sujuvasti tanskaksi, että se on 14.85. Hän purskahti valtavaan nauruun. Jännä ilmiö. Hän nauroi valtoimenaan minun virheelleni, mutta oli itse niin peloissaan puhua vierasta kieltä. Minä nauroin hänen kanssaan. Halusin sanoa, että sitä voi nauraa itselleen menettämättä kasvojaan.
Tiistaina rytmiikan tunnille ei tullut kukaan paitsi yksi mies, joka oli vähän kuin kuntoutuksessa sokeuduttuaan. Vasta kun hän oli puhunut pitkät pätkät englantia, hän tunnusti, ettei ole oikeastaan koskaan puhunut sitä, mitä nyt on katsellut telkkaria. Rohkeaa!
Keskiviikkona söin lounasta musiikkilinjalaisten kanssa. Kukaan ei kertaakaan sanonut minulle oma-aloitteisesti mitään tai yrittänyt käydä yleistä keskustelua englanniksi. Tunsin palaavani kymmenen vuoden takaiseen painajaiseen: olen ulkona ryhmästä, johon haluaisin, mutta en tiedä, mitä tehdä, mitä sanoa, miten käynnistää keskustelu. Kamala tunne! Sitä luulee kasvavansa ja oppivansa, tulevansa paljonkin paremmaksi, vahvemmaksi, avoimemmaksi. Ja yks kaks joku tilanne suistaa maan jalkojen alta ja sitä löytää itsensä samasta haudasta kuin aina ennenkin. Se on pirun raskasta ja vaikeaa hyväksyä! Okei, tiedän, ei se ole koko totuus ja kyllä, olen kasvanut, mutta kyllä tämä elämä pitää nöyränä.
Kumma, miten elämä vaihtelee. Eilen päivällisellä en jaksanut kuunnella yhtään tanskaa, söin ja vetäydyin nopeasti. Ja yhtäkkiä tänään oli niin kodikas päivällinen! Ruokana oli valtavia pihvileipiä, jotka tuskin mahtuivat lautaselle ja sen lisäksi uskomattoman paljon hörhöjä: kapriksia, perunasipulisalaattia, piparjuurta, punajuuria ja kurkkuja. Koko se höskä nauratti ihmisiä ja kaikki olivat hyvällä tuulella. Ennen englantia puhumattomat uskaltautuivat yrittämään. Minä puhuin englantia ja tanskaa sekaisin ja ihmiset riemuitsivat tanskastani. Lempiasuntolatätini oli mainiossa vireessä, vitsaili kaikkea ja käänsi juttuja molempiin suuntiin. Puhuttiin erilaisista juhlista. Tanskassa on huomenna juhla, jossa lapsilla on kai naamiaiset ja he hajottavat sellaista karkeilla tms. täytettyä kissaa ja se, joka lyö viimeisen iskun on kingi. Vähän sekavaa, mutta tätä kai tehdään muissakin maissa, olen kuullut siitä. Puhuttiin juhannuksesta ja vapusta ja kaikesta. Så hyggeligt!
Sitten laulutunnilla kävikin niin, että Lisbethin piti lähteä johonkin pois ja hahaa – jäimme kaksistaan! Olin innoissani, nyt tai ei koskaan! Aloin sölköttää tanskaa ja eiköhän vain hän vastannut tanskaksi ja jopa vähän englanniksi, vaikka sen piti olla kieli, jota hän ei osannut yhtään. Hän kysyi kelloa ja minä vastasin sujuvasti tanskaksi, että se on 14.85. Hän purskahti valtavaan nauruun. Jännä ilmiö. Hän nauroi valtoimenaan minun virheelleni, mutta oli itse niin peloissaan puhua vierasta kieltä. Minä nauroin hänen kanssaan. Halusin sanoa, että sitä voi nauraa itselleen menettämättä kasvojaan.
Tiistaina rytmiikan tunnille ei tullut kukaan paitsi yksi mies, joka oli vähän kuin kuntoutuksessa sokeuduttuaan. Vasta kun hän oli puhunut pitkät pätkät englantia, hän tunnusti, ettei ole oikeastaan koskaan puhunut sitä, mitä nyt on katsellut telkkaria. Rohkeaa!
Keskiviikkona söin lounasta musiikkilinjalaisten kanssa. Kukaan ei kertaakaan sanonut minulle oma-aloitteisesti mitään tai yrittänyt käydä yleistä keskustelua englanniksi. Tunsin palaavani kymmenen vuoden takaiseen painajaiseen: olen ulkona ryhmästä, johon haluaisin, mutta en tiedä, mitä tehdä, mitä sanoa, miten käynnistää keskustelu. Kamala tunne! Sitä luulee kasvavansa ja oppivansa, tulevansa paljonkin paremmaksi, vahvemmaksi, avoimemmaksi. Ja yks kaks joku tilanne suistaa maan jalkojen alta ja sitä löytää itsensä samasta haudasta kuin aina ennenkin. Se on pirun raskasta ja vaikeaa hyväksyä! Okei, tiedän, ei se ole koko totuus ja kyllä, olen kasvanut, mutta kyllä tämä elämä pitää nöyränä.
Kumma, miten elämä vaihtelee. Eilen päivällisellä en jaksanut kuunnella yhtään tanskaa, söin ja vetäydyin nopeasti. Ja yhtäkkiä tänään oli niin kodikas päivällinen! Ruokana oli valtavia pihvileipiä, jotka tuskin mahtuivat lautaselle ja sen lisäksi uskomattoman paljon hörhöjä: kapriksia, perunasipulisalaattia, piparjuurta, punajuuria ja kurkkuja. Koko se höskä nauratti ihmisiä ja kaikki olivat hyvällä tuulella. Ennen englantia puhumattomat uskaltautuivat yrittämään. Minä puhuin englantia ja tanskaa sekaisin ja ihmiset riemuitsivat tanskastani. Lempiasuntolatätini oli mainiossa vireessä, vitsaili kaikkea ja käänsi juttuja molempiin suuntiin. Puhuttiin erilaisista juhlista. Tanskassa on huomenna juhla, jossa lapsilla on kai naamiaiset ja he hajottavat sellaista karkeilla tms. täytettyä kissaa ja se, joka lyö viimeisen iskun on kingi. Vähän sekavaa, mutta tätä kai tehdään muissakin maissa, olen kuullut siitä. Puhuttiin juhannuksesta ja vapusta ja kaikesta. Så hyggeligt!
torstai 19. helmikuuta 2009
Pianomeditaatiota
Eilen kokeilin, miltä tuntuu soittaa pianoa äärimmäisen läsnäolevana, tunnustellen musiikkia enemmän kehon kautta kuin kulttuurisen musiikkisuodattimen läpi. Se oli jännittävää ja yllättävää! (Anteeksi kaikki ei-muusikot tämä musiikkitermistö. Lukekaa silti, kyllä minä puhun tässä ihan elämästä.)
Beethoven, Kuutamosonaatti, Adagio. Ihanaa, kun soinnut kestävät niin kauan, että ne ehtii aistia. Tässä selviää tonaalisuuden luonne: musiikin teho perustuu lineaariseen kronologisuuteen, siihen, että välidominantti vaatii purkautumisen dominantille, joka vaatii purkautumisen toonikalle. Tai että on mitä tahansa kadensseja. Sointu saa merkityksensä tulevan, ei läsnäolevan hetken perusteella.
Tuntuu yhtäkkiä, ettei se ole kiinnostavaa. Tai että se vetää minua pois tästä hetkestä, odottamaan purkausta. Vähän ajan päästä koen sen toisin: tämä tonaalisuus on niin sisäistettyä, että purkausta odottava dominantti herättää minussa tunnereaktion. Voin pysähtyä ja nauttia siitä hetkestä, kun musiikki ajautuu purkautumisen reunalle ja siitä hetkestä, kun aalto taittuu lepoon. Voin nauttia musiikin draamasta juuri siinä hetkessä eikä tarvitse odottaa pelkästään loppuhuipentumaa.
Selim Palmgren, Maj natt. Tämä on enemmän impressionistista, enemmän irti vanhasta kunnon tehokehikosta. Tässä on peräkkäin tosi voimakkaita, värikkäitä sointuja, synkkää ja valoisaa, selkeän kirkasta ja oudosti värittynyttä. Ihanaa! Mutta miksi on niin kiire? Soinnut kestävät vain pari sekuntia. Keho ei ehdi tuntea, millaisen kaiun mikäkin sointu herättää. Soitan tätä hitaasti, makustellen joka sointua, imeskellen joka makua. Kiinnostavaa, miten toiset soinnut tuntuvat kehossa, toiset ovat yhdentekeviä. Puhdas C-duuri ei herättänyt mitään.
Beethoven, G-duurisonaatti, jonka viitteitä en mitenkään muista. Tässä tapahtuu nopeampia asioita. Sormet pitävät jossain kohtaa siitä, että saa tehdä asioita nopeasti. Kun keskityn tuntemaan sormien liikkeitä, korukuviot sujuvat tosi kepeästi. Sen sijaan sekvenssinä etenevät terssijuoksutukset ovat epäkiinnostavia.
Stevie Wonder, I wish. Nyt tuli laulukin mukaan. Aikanaan käytiin tätä vapaasäestyksen tunnilla ja opettaja puhui siitä, että koko keho eläisi mukana rytmissä. Voi kaboom, kun tämä svengaa, kun vaan antaa sen vallata koko kehon! Laulukin toimii erityisen hyvin ja juttu on enemmän kokonaisuus, ei laulun ja pianon yhdistelmä!
Äänenkäytön teoriassa puhuttiin lihasmuistista ja tunteista. Yritettiin soittaa pianolla jotain täysin tunteettomasti, liikuttaen vain sormia. Kukaan ei saanut yleisöltä nollaa tunneskaalalla, vaikka yritys oli hyvä. En minäkään.
Eilen illalla katsoin Velho ja leijona –elokuvaa Youtubesta. Mietin sitä taistelumusaa kuunnellessani, että tämä se vasta on läsnäolemattomuuden huippu. Tapahtumien oma läsnäolo ja vaikutus peitetään musiikilla, jonka on laskelmoitu herättävän tunnereaktioita. Joskus se kyllä toimi kuten silloin, kun – ainakin käsitin sen niin – Aslan oli kivipaadella valmiina teloitettavaksi ja Valkoisen Velhon joukot alkoivat rummuttaa. Mutta sellainen yleinen taistelusäestys, joka on tavallaan irrallaan toiminnasta tukkii tunteiden ja toiminnan dynamiikan.
No kylläpä sitä nyt kirjotetaan niin viksuja! Myähästyt just kohta junasta, ku oot niin rooroota siinä!
Beethoven, Kuutamosonaatti, Adagio. Ihanaa, kun soinnut kestävät niin kauan, että ne ehtii aistia. Tässä selviää tonaalisuuden luonne: musiikin teho perustuu lineaariseen kronologisuuteen, siihen, että välidominantti vaatii purkautumisen dominantille, joka vaatii purkautumisen toonikalle. Tai että on mitä tahansa kadensseja. Sointu saa merkityksensä tulevan, ei läsnäolevan hetken perusteella.
Tuntuu yhtäkkiä, ettei se ole kiinnostavaa. Tai että se vetää minua pois tästä hetkestä, odottamaan purkausta. Vähän ajan päästä koen sen toisin: tämä tonaalisuus on niin sisäistettyä, että purkausta odottava dominantti herättää minussa tunnereaktion. Voin pysähtyä ja nauttia siitä hetkestä, kun musiikki ajautuu purkautumisen reunalle ja siitä hetkestä, kun aalto taittuu lepoon. Voin nauttia musiikin draamasta juuri siinä hetkessä eikä tarvitse odottaa pelkästään loppuhuipentumaa.
Selim Palmgren, Maj natt. Tämä on enemmän impressionistista, enemmän irti vanhasta kunnon tehokehikosta. Tässä on peräkkäin tosi voimakkaita, värikkäitä sointuja, synkkää ja valoisaa, selkeän kirkasta ja oudosti värittynyttä. Ihanaa! Mutta miksi on niin kiire? Soinnut kestävät vain pari sekuntia. Keho ei ehdi tuntea, millaisen kaiun mikäkin sointu herättää. Soitan tätä hitaasti, makustellen joka sointua, imeskellen joka makua. Kiinnostavaa, miten toiset soinnut tuntuvat kehossa, toiset ovat yhdentekeviä. Puhdas C-duuri ei herättänyt mitään.
Beethoven, G-duurisonaatti, jonka viitteitä en mitenkään muista. Tässä tapahtuu nopeampia asioita. Sormet pitävät jossain kohtaa siitä, että saa tehdä asioita nopeasti. Kun keskityn tuntemaan sormien liikkeitä, korukuviot sujuvat tosi kepeästi. Sen sijaan sekvenssinä etenevät terssijuoksutukset ovat epäkiinnostavia.
Stevie Wonder, I wish. Nyt tuli laulukin mukaan. Aikanaan käytiin tätä vapaasäestyksen tunnilla ja opettaja puhui siitä, että koko keho eläisi mukana rytmissä. Voi kaboom, kun tämä svengaa, kun vaan antaa sen vallata koko kehon! Laulukin toimii erityisen hyvin ja juttu on enemmän kokonaisuus, ei laulun ja pianon yhdistelmä!
Äänenkäytön teoriassa puhuttiin lihasmuistista ja tunteista. Yritettiin soittaa pianolla jotain täysin tunteettomasti, liikuttaen vain sormia. Kukaan ei saanut yleisöltä nollaa tunneskaalalla, vaikka yritys oli hyvä. En minäkään.
Eilen illalla katsoin Velho ja leijona –elokuvaa Youtubesta. Mietin sitä taistelumusaa kuunnellessani, että tämä se vasta on läsnäolemattomuuden huippu. Tapahtumien oma läsnäolo ja vaikutus peitetään musiikilla, jonka on laskelmoitu herättävän tunnereaktioita. Joskus se kyllä toimi kuten silloin, kun – ainakin käsitin sen niin – Aslan oli kivipaadella valmiina teloitettavaksi ja Valkoisen Velhon joukot alkoivat rummuttaa. Mutta sellainen yleinen taistelusäestys, joka on tavallaan irrallaan toiminnasta tukkii tunteiden ja toiminnan dynamiikan.
No kylläpä sitä nyt kirjotetaan niin viksuja! Myähästyt just kohta junasta, ku oot niin rooroota siinä!
keskiviikko 18. helmikuuta 2009
Läsnäolon voima
Olen lukenut uudestaan Eckhart Tollen Läsnäolon voimaa. Sen ydinviesti on tämä:On selvää, että ihminen ei toimi niin kuin pitäisi. Jokin on vialla, jokin on häiriintynyttä, sairastunutta. Meitä hallitsevat tahattomat ajatuskuviot ja niihin liittyvät kielteiset emootiot, jotka varastoituvat kehoon, jossa on jo ennestään mennyttä moskaa. Me emme käytä mieltämme vaan mieli käyttää meitä. Emme pysty lopettamaan ajattelua, ääntä päämme sisällä. Haikailemme menneen perään tai syytämme menneisyyden tapahtumia siitä, että nyt on paha olla ja toivomme, että tuleva valmistuminen, työpaikka, kevät, loma, parisuhde, eläke, pelastaa meidät. Elämme kaikkea muuta paitsi tätä hetkeä. Koemme vähintäänkin tyytymättömyyden pohjavireen niin normaalina, ettemme edes havahdu siihen. Sidomme identiteettimme työhön, koulutukseen, ulkonäköön, ikään, vaikka väistämättä nämä kaikki katoavat.
Kuitenkin joku jää jäljelle, vaikka menettäisimme sen, mihin sidomme identiteettimme. Meissä on jokin sanoilla tavoittamaton ydin, jota ei voi käsittää mielellä. Se on se oleminen, joka pitää elämää koossa, hiljaisuus, joka on kaikkien äänien alla, tyhjä tila, joka mahdollistaa muodon ihan atomitasollakin. Se on se sanaton, ajatukseton hetki, joka välähtää esiin, kun katsot tähtitaivasta, elät kesäyön tyynintä hetkeä ja kuuntelet satakieltä. On pieni hetki, jona mieli pysähtyy. Sitten, joskus sekuntien päästä se aloittaa: ”Olipa kaunista! En ole koskaan kokenut mitään tällaista...” Mutta yhdessä välähdyksessä ei ollut ajatuksia. Oli vain jokin nimetön tyyneys, rauha, ääretön tila.
Tolle johdattaa lukijaa mielen hallinnasta tietoisuuteen, joka on tässä nimettömässä olemisen tilassa. Avain on elää tässä hetkessä. Tarkkailen, mitä minussa ja ympäristössä tapahtuu. Olen valppaasti läsnä joka aistimuksessa, pienimmässäkin ajatuksessa, kehon tuntemuksessa. Kuuntelen päässä höpöttävää ääntä, kuuntelen vain, en analysoi tai tuomitse. Vain se yksinkertainen asia, että se, mikä minä koen olevani onkin enemmänkin loputtoman ajatusäänen tarkkailija eikä ääni itse luo aivan uutta tilaa.
Tolle puhuu paljon kehon tuntemisesta sisältäpäin. Keskityn vaikka jalkaterään, tunnen, että se on olemassa ja elää. Se voi tuntua lämpönä, kihelmöintinä, poreiluna tai vain tihentyneenä olemassaolona. Keskityn kehon osiin vuorotellen ja laajennan aistimuksen koko kehon kattavaksi kentäksi. Yhtäkkiä läsnä on selittämätön aistimus hyvin voimakkaasta olemassaolosta. Koen, siis olen olemassa. Kokemusta on vaikea ilmaista sanoilla. Se on huikaisevaa iloa olemassaolon tunteesta, jotakin ääretöntä, joka tuntuu rajallisen kehon sisällä, jotakin vakaata, lämmintä, ikuisesti olevaa. Ei tarvita 12-portaista mielenhallintaohjelmaa, ei uskontunnustuksia, ei mitään ajatuksia, jotka täytyy hyväksyä. Se on oikeasti noin yksinkertaista. En pysty tavoittamaan sitä koko ajan, mutta eikö se vain kerro läsnäololihasten harjaantumattomuudesta.
Hieno on sekin toteamus, että meillä on kertakaikkiaan aina vain tämä hetki käytössä, ei muuta. Voimme toimia vain nyt. Mutta miten paljon me pyöritämmekään elokuvia siitä, miten asiat tapahtuvat tulevaisuudessa ja niiden tueksi niitä leffoja, jotka tapahtuivat menneisyydessä. Murehdimme tekemättömiä töitä, odotamme viikonloppua tai vain jotakuta, joka on myöhässä. Tämä hetki muuttuu joksikin, joka johtaa tulevaisuuteen – siis mihin ihmeeseen? Eikö se ”tulevaisuus” ole aikanaan tämä hetki, jonka taas hukkaamme, koska mielemme on tulevaisuudessa? Hukkaamme sen ainoan ajan, jolla voisimme tehdä jotain. Hullua! Kuinka voimme elää näin sujuvasti tällaista typeryyttä todeksi?
Kuitenkin joku jää jäljelle, vaikka menettäisimme sen, mihin sidomme identiteettimme. Meissä on jokin sanoilla tavoittamaton ydin, jota ei voi käsittää mielellä. Se on se oleminen, joka pitää elämää koossa, hiljaisuus, joka on kaikkien äänien alla, tyhjä tila, joka mahdollistaa muodon ihan atomitasollakin. Se on se sanaton, ajatukseton hetki, joka välähtää esiin, kun katsot tähtitaivasta, elät kesäyön tyynintä hetkeä ja kuuntelet satakieltä. On pieni hetki, jona mieli pysähtyy. Sitten, joskus sekuntien päästä se aloittaa: ”Olipa kaunista! En ole koskaan kokenut mitään tällaista...” Mutta yhdessä välähdyksessä ei ollut ajatuksia. Oli vain jokin nimetön tyyneys, rauha, ääretön tila.
Tolle johdattaa lukijaa mielen hallinnasta tietoisuuteen, joka on tässä nimettömässä olemisen tilassa. Avain on elää tässä hetkessä. Tarkkailen, mitä minussa ja ympäristössä tapahtuu. Olen valppaasti läsnä joka aistimuksessa, pienimmässäkin ajatuksessa, kehon tuntemuksessa. Kuuntelen päässä höpöttävää ääntä, kuuntelen vain, en analysoi tai tuomitse. Vain se yksinkertainen asia, että se, mikä minä koen olevani onkin enemmänkin loputtoman ajatusäänen tarkkailija eikä ääni itse luo aivan uutta tilaa.
Tolle puhuu paljon kehon tuntemisesta sisältäpäin. Keskityn vaikka jalkaterään, tunnen, että se on olemassa ja elää. Se voi tuntua lämpönä, kihelmöintinä, poreiluna tai vain tihentyneenä olemassaolona. Keskityn kehon osiin vuorotellen ja laajennan aistimuksen koko kehon kattavaksi kentäksi. Yhtäkkiä läsnä on selittämätön aistimus hyvin voimakkaasta olemassaolosta. Koen, siis olen olemassa. Kokemusta on vaikea ilmaista sanoilla. Se on huikaisevaa iloa olemassaolon tunteesta, jotakin ääretöntä, joka tuntuu rajallisen kehon sisällä, jotakin vakaata, lämmintä, ikuisesti olevaa. Ei tarvita 12-portaista mielenhallintaohjelmaa, ei uskontunnustuksia, ei mitään ajatuksia, jotka täytyy hyväksyä. Se on oikeasti noin yksinkertaista. En pysty tavoittamaan sitä koko ajan, mutta eikö se vain kerro läsnäololihasten harjaantumattomuudesta.
Hieno on sekin toteamus, että meillä on kertakaikkiaan aina vain tämä hetki käytössä, ei muuta. Voimme toimia vain nyt. Mutta miten paljon me pyöritämmekään elokuvia siitä, miten asiat tapahtuvat tulevaisuudessa ja niiden tueksi niitä leffoja, jotka tapahtuivat menneisyydessä. Murehdimme tekemättömiä töitä, odotamme viikonloppua tai vain jotakuta, joka on myöhässä. Tämä hetki muuttuu joksikin, joka johtaa tulevaisuuteen – siis mihin ihmeeseen? Eikö se ”tulevaisuus” ole aikanaan tämä hetki, jonka taas hukkaamme, koska mielemme on tulevaisuudessa? Hukkaamme sen ainoan ajan, jolla voisimme tehdä jotain. Hullua! Kuinka voimme elää näin sujuvasti tällaista typeryyttä todeksi?
tiistai 10. helmikuuta 2009
Lomatunnelmia
Luin juuri omaa blogiani ja ajattelin, että onpa minulla saakelin kiinnostava elämä! Skål!
Täällä on talviloma. Asuntolassa on käytännössä minä ja työntekijä. Yksi Jonas lähti pakoon sitä, että täällä ei ole tullut eilen eikä tänään vettä remontin takia. Minua se nyt ei niin haittaa. Vesi sentään menee viemäristä alas. Mökillä ei tapahdu edes sitä eikä se tunnu niin vaikealta sielläkään.
Viime perjantaina angstailin yksinäisyystunnelmissa. Kaipasin perhettä, ystäviä, oppilaita, ylipäätään suomenkielisiä ihmisiä tai ylipäätään joitain, joiden seurassa olisi ollut helposti kivaa eikä mitään hehheh -small talkia. Aikani ryvettyäni totesin, että nyt en sellaista saa ja parempi vaan keskittää energia toisin. Sukelsin opiskelemaan laulujuttuja. Niitä olenkin opiskellut ahkerasti.
Yllätttäen myös kirjallinen inspiraatio on saapunut kaupunkiin. Kaikista virran mutkista huolimatta pidän aina vain kiinni siitä, että yhtenä päivänä julkaisen ihan oikean kirjan, fantasiakirjan, joka kertoo nuoren Malenan matkasta vieraaseen kaupunkiin, naiseuteen ja avoimiin kysymyksiin. Juttu on jo siis niin pitkällä, että voin sanoa olevani vakavissani.
Kirjan loppuratkaisu piileksii jossain. Viime keväänä päädyin ratkaisuun, jossa kaikkien dramaattisten paljastusten jälkeen kaikki kerääntyivät perhepäivälliselle ja maassa vallitsi rauha ja ihmisten kesken hyvä tahto ja jumalatkin tulivat kuulluiksi. Mutta se oli liian lällyä. Nyt kun sitten purin sen, toinen polku tuntuu vievän aina vain kauheampiin ongelmiin ilman että voin estää sitä. Jos luulin, että tilanne oli jo ennestään kärjistynyt, niin se oli vasta alkua. Luulin, että tässä oli vain kysymys päähenkilön sisäisestä maailmasta, ehkä hänen elämästään tai kuolemastaan ja tärkeimmästä ihmissuhteesta. Nyt alkaa rakoilla kaiken maailman perhesiteet ja kaupungin poliittinen valtatilanne.
Kessu on saanut luxusta elämäänsä: se syö nykyään ulkona! Aivan huippujuttu, jonka ihanan avulias koiraihminen asuntolasta neuvoi. Mene ulos sopivaan paikkaan ja levitä koiran ruoka pitkin lääniä. Sitten vain odottelet, kun koira etsii ruokansa. Ennen Kessu käytti syömiseen ehkä minuutin. Nyt menee kymmenen minuuttia. Kessu joutuu tekemään työtä ruokansa eteen niin kuin tapahtuisi luonnossakin, energiaa kuluu (sitähän on ollut liikaa huoleksi asti) ja minä nautin ulkoilmasta. Odotan niitä kevätaamuja ja iltoja, kun voin istahtaa puutarhan penkille nauttimaan lintujen laulusta ja Kessu sen kun laiduntaa!
On tuntunut hyvältä olla yksikseen, antaa ajatuksille, tunteille ja keholle ihan rauhassa aikaa. Viikon lopulla nään Complete vocal technique –tyyppejä. Sekin tuntuu kivalta. Mikäs tässä!
Täällä on talviloma. Asuntolassa on käytännössä minä ja työntekijä. Yksi Jonas lähti pakoon sitä, että täällä ei ole tullut eilen eikä tänään vettä remontin takia. Minua se nyt ei niin haittaa. Vesi sentään menee viemäristä alas. Mökillä ei tapahdu edes sitä eikä se tunnu niin vaikealta sielläkään.
Viime perjantaina angstailin yksinäisyystunnelmissa. Kaipasin perhettä, ystäviä, oppilaita, ylipäätään suomenkielisiä ihmisiä tai ylipäätään joitain, joiden seurassa olisi ollut helposti kivaa eikä mitään hehheh -small talkia. Aikani ryvettyäni totesin, että nyt en sellaista saa ja parempi vaan keskittää energia toisin. Sukelsin opiskelemaan laulujuttuja. Niitä olenkin opiskellut ahkerasti.
Yllätttäen myös kirjallinen inspiraatio on saapunut kaupunkiin. Kaikista virran mutkista huolimatta pidän aina vain kiinni siitä, että yhtenä päivänä julkaisen ihan oikean kirjan, fantasiakirjan, joka kertoo nuoren Malenan matkasta vieraaseen kaupunkiin, naiseuteen ja avoimiin kysymyksiin. Juttu on jo siis niin pitkällä, että voin sanoa olevani vakavissani.
Kirjan loppuratkaisu piileksii jossain. Viime keväänä päädyin ratkaisuun, jossa kaikkien dramaattisten paljastusten jälkeen kaikki kerääntyivät perhepäivälliselle ja maassa vallitsi rauha ja ihmisten kesken hyvä tahto ja jumalatkin tulivat kuulluiksi. Mutta se oli liian lällyä. Nyt kun sitten purin sen, toinen polku tuntuu vievän aina vain kauheampiin ongelmiin ilman että voin estää sitä. Jos luulin, että tilanne oli jo ennestään kärjistynyt, niin se oli vasta alkua. Luulin, että tässä oli vain kysymys päähenkilön sisäisestä maailmasta, ehkä hänen elämästään tai kuolemastaan ja tärkeimmästä ihmissuhteesta. Nyt alkaa rakoilla kaiken maailman perhesiteet ja kaupungin poliittinen valtatilanne.
Kessu on saanut luxusta elämäänsä: se syö nykyään ulkona! Aivan huippujuttu, jonka ihanan avulias koiraihminen asuntolasta neuvoi. Mene ulos sopivaan paikkaan ja levitä koiran ruoka pitkin lääniä. Sitten vain odottelet, kun koira etsii ruokansa. Ennen Kessu käytti syömiseen ehkä minuutin. Nyt menee kymmenen minuuttia. Kessu joutuu tekemään työtä ruokansa eteen niin kuin tapahtuisi luonnossakin, energiaa kuluu (sitähän on ollut liikaa huoleksi asti) ja minä nautin ulkoilmasta. Odotan niitä kevätaamuja ja iltoja, kun voin istahtaa puutarhan penkille nauttimaan lintujen laulusta ja Kessu sen kun laiduntaa!
On tuntunut hyvältä olla yksikseen, antaa ajatuksille, tunteille ja keholle ihan rauhassa aikaa. Viikon lopulla nään Complete vocal technique –tyyppejä. Sekin tuntuu kivalta. Mikäs tässä!
keskiviikko 4. helmikuuta 2009
Miten jätät kommentin?
Anteeksi kaikki, joilla on ollut vaikeuksia jättää kommentti. Se on johtunut siitä, etteivät asetukseni ole olleet oikein. Nyt pitäisi olla. Kokeilkaa! Rakastan sitä, kun jätätte terveisiä! Siis näin:
- Klikkaa sitä linkkiä, jossa lukee, että vaikka ”1 kommenttia”.
- Kirjoita kommenttisi ”Jätä kommentti” –kohtaan.
- Valitse henkilöllisyydeksi Nimi/URL-osoite ja kirjoita nimesi siihen, missä sitä kysytään. URL-osoitteesta ei tarvitse välittää, nimi vaan siihen Nimi-kohtaan. Tai jos haluat pysyä piilossa, valitse Anonyymi. Siinä tapauksessa et kyllä jätä mitään törkeyksiä! :)
- Klikkaa Julkaise kommentti –nappia. Jos se onnistui, sivu ilmoittaa sen.
- Ja jos tänne alkaa tulla roskakommentteja, otan takaisin käyttöön sen, että pitää kirjoittaa kuvassa näkyvät numerot asianne vahvistukseksi. Sitten vaan kirjoitatte niin kuin käsketään. Mutta kokeillaan nyt ilman sitä.
P.S. Jos tiedät, mikä oman OpenID:si URL on, tottakai voit käyttää sitä. Jos äskeinen oli hebreaa, älä siis koske OpenID-vaihtoehtoon. Sama koskee sitä Blogger-vaihtaria.
- Klikkaa sitä linkkiä, jossa lukee, että vaikka ”1 kommenttia”.
- Kirjoita kommenttisi ”Jätä kommentti” –kohtaan.
- Valitse henkilöllisyydeksi Nimi/URL-osoite ja kirjoita nimesi siihen, missä sitä kysytään. URL-osoitteesta ei tarvitse välittää, nimi vaan siihen Nimi-kohtaan. Tai jos haluat pysyä piilossa, valitse Anonyymi. Siinä tapauksessa et kyllä jätä mitään törkeyksiä! :)
- Klikkaa Julkaise kommentti –nappia. Jos se onnistui, sivu ilmoittaa sen.
- Ja jos tänne alkaa tulla roskakommentteja, otan takaisin käyttöön sen, että pitää kirjoittaa kuvassa näkyvät numerot asianne vahvistukseksi. Sitten vaan kirjoitatte niin kuin käsketään. Mutta kokeillaan nyt ilman sitä.
P.S. Jos tiedät, mikä oman OpenID:si URL on, tottakai voit käyttää sitä. Jos äskeinen oli hebreaa, älä siis koske OpenID-vaihtoehtoon. Sama koskee sitä Blogger-vaihtaria.
tiistai 3. helmikuuta 2009
Täysi tiistai
Istun purkamaan päivää paperille. Näin pitkäkö tästä tuli? Näinkö monenlaisten tunteiden ja tapahtumien läpi kuljen yhdessä päivässä? Ei ihme, että illalla väsyttää.
Herään kerrankin virkistyneenä. Yleensä yöt ovat olleet jotenkin huonoja. On joko liian kuuma tai kylmä, tyynyt ovat muhkuraisia ja pää liian täynnä ajatuksia. Mutta nyt oli hyvä yö. Teen rauhassa Lisbethin kehonavausjuttuja. Tuntuu hyvältä. Lopulta meinaan myöhästyä aamupalalta.
Aamupala on seitsemästä puoli yhdeksään. Yleensä hiippailen sinne yöpaidassa, kotihousuissa ja lammastossuissa. Se on jotenkin lempeää. Aamupalaan kuuluu (ranskan)leipää, juustoa, voita, marmeladia, muroja, jugurttia, mehua, teetä ja kahvia. Ei vihanneksia tai hedelmiä. On jo alkanut tympiä, mutta syön kiltisti. Kessu jää syömään omaansa huoneeseen. Sitten kurkistus ulos. Kessu käy aamupissalla opaskoirille varatussa sisäpihapläntissä.
Kun palaan takaisin, tiedän, että maailma on kohdallaan: tänäkin aamuna joku soittaa asuntolan päivähuoneen pianolla ”Oi sä rakas Augustin”, kuin pyörimään jäänyt levy. Aina samat, turvalliset soinnut vasemmassa kädessä, aina G-duuri turvallisesti pieleen. Kuinka kauan hän on jo soittanut sitä ennen minun tuloani? Soittaako hän sitä kesäkuussakin vai onko ohjelmisto laajentunut?
Puoli yhdeksältä alkaa villi osuuteni rytmiikan opettajan ei-ihan-sijaisena. Odottelen 15 minuuttia ekaa tyyppiä. Se ei tule. Painelen tekemään muita hommia. Palaan ja odottelen 15 min toista tyyppiä. Sekään ei tule. Treenailen. Kolmas tyyppi tulee.
Hän sanoo, että on itse asiassa aika hyvä rytmiikassa eikä koe treeniä mielekkääksi. En ehdi väittää vastaan, kun keskustelu kolahtaa niin syville tasoille, että päätän antaa sen mennä. Hieno, syvä keskustelu. Meissä on niin paljon samaa. Se, että on seurannut vain kykyjään ja sitä, missä on hyvä eikä ole pitkiin aikoihin kysynyt itseltään, mitä minun sydämeni haluaa. Jos kaikki kykyni ja osaamiseni heitettäisiin pois, mitä jää jäljelle? Kuka on se minä, joka jää jäljelle? Hän sanoi myös: ”Joku moitti minua siitä, etten kirjoita onnellisia lauluja. No, se ei ole realistista. Minä kirjoitan omasta kokemuksesta. Ja minä näen aika paljon surua ja tuskaa tässä maailmassa.” Minä, joka tunnen sisimmässäni elämän valon, tajusin, etten voi väittää vastaan. Ettei hänen totuutensa sillä muutu. Kai se sekin jotain oli, etten mennyt siihen mukaan. Ja kas kummaa, sepä olin minä, joka myrkytin improvisoidun voimaballadimme. Siinä oli kaikkea, että avaa siipesi ja lennä, kaikki on hyvin.
Minä: ”And if you feel like falling...”
Hän: “Just give me your hand...”
Minä: “Let’s fall together!”
Argh! Ajattelin, että onko pakko päästää kaikkea suustaan. Mutta ehkä hänellekin teki hyvää nauraa sille.
Lounaalla on kanaa ja maissia. Kana on melkein pelkkää luuta ja nahkaa. Salaatti on röd-jotain, voisiko se olla jotain ihmeen retiisiä, joka on maustettu ehkä pippurilla ja on tosi pahaa. Porkkanaraaste takaisin, please! Usein lounaat ovat kevyitä: pizzanpala, ohutta keittoa, pikkuannos lasagnea. Aina sillä ei tunnu pärjäävän. Otan päiväevääksi munavoileivän. Joskus otan välipalaksi hedelmää asuntolan avoimesta kulhosta.
Liikkumistaidossa mennään junalla Nörreportin asemalle ja kävellään jo kodikkaaksi tulleella Köbmagergadella. Olen asunut siellä Complete vocal technique –koulutuksien aikana.
Takaisin tullessa pitää aina kysyä joltakulta, että otan oikean junan. Koska Hellerup voisi sekaantua tosi samankuuloiseen nimeen, pitää kysyä junan määränpääasemaa. En muista illalla muuta oikeaa määränpäätä kuin Holde. Pitää myös kytätä tai kysyä, kummalla puolella tulolaituri on. Aikaa ei ole paljon. Tämä on vähän hermostuttavaa Suomessakin, kun kysyttäessä ihmiset eivät aina vastaa. Täällä minun pitää vielävetää se virsi, että snakker du engelsk. Ehkä nopeampaa on opetella sekin fraasi tanskaksi ja vielä ymmärtää vastauksetkin.
Hengähdän vähän ja menen sitten viikoittaiseen keskusteluun Lisbethin kanssa. Siinä käydään läpi, miten tämä vapaaehtoisjakso sujuu, käytännön ja henkisiä kysymyksiä. Odotan. Tämähän on jo tuttua juttua. Vartin päästä Lisbeth tulee. Siinä vaiheessa olen jo kiehumispisteessä. Lisbeth sanoo sanoneensa eilen, että pidetään tapaaminen, jos Figen on tänäänkin sairaana, muuten ei. Figen ei sitten ollut sairaana. Minä sanon hänen sanoneen, että Figen on varmaankin vielä sairaana, joten pidetään tapaaminen. Lisbeth sanoo, että jos aion olla roolimallina, niin en saisi ottaa juttuja niin henkilökohtaisesti, ts. vetää hernettä nenään, kun tämähän oli vain väärinkäsitys. Että joskus vaan shit happens. Ooohm. Harkitsiko hän ikinä, että hänen päänsä on niin täynnä kaikkea ja että hän tekee koko ajan niin montaa asiaa yhtä aikaa, että joskus hän ei sano ääneen, mitä hän ajattelee?
Menen rauhoittumaan ja syömään munavoileipää. Onhan se totta, että raskastahan se on vetää herneet nenään joka asiasta. Sitten menen Lisbethin ääniteoriatunnille. Se on ryhmätunti. Odotan. Vartin. Yhtä ainoaa sielua ei ole paikalla. Shit happened again! Lasken, että olen tänään odottanut yhteensä tunnin. Mutta jostain syystä en enää hermostu. Kävelen vain Lisbethin toimistolle, josta hän onkin juuri tulossa pitämään tuntia. Nyt on viisainta se Hämäläisen Martti-vainaan filosofia, että: ”Minäen sano mittään, en, minäen sano mittään!”
Tunti on hauska ja kaikkea muuta kuin kuiva. Matkitaan äänihuulten yli- ja alitoimintaa. Vitsaillaan ja nauretaan. Myöhemmin Lisbeth kertoo, että lukukauden alussa ryhmä ei puhua pukahtanut, kun hän esitti kysymyksiä. Hän on siis tehnyt valtavan työn. Voi olisipa minulla ollut tällaista rentoa, koko ajan käytännössä kiinni olevaa opetusta jo kauan sitten!
Sitten käydään se viikkokeskustelu. Sitten lähden Kessun kanssa järvelle. Se onkin jo ihan kyllästynyt huoneeseen ja tänään on tuntunut, että se on hidastellut kotiovella, kun ollaan käyty jollain pikkureissulla. Nyt se ponkaisee matkaan. Sillä on niin kovat menohalut, että pistän polulla oikein juoksuksi. Kunto ei sitä kauan kestä. En suin surminaan uskaltaisi päästää sitä vapaaksi, joten istutan sen polulle, menen itse kauemmas ja kutsun sen luokse. Tässähän tulee treenattua tottistakin!
Päivälliseksi on lohta, perunoita, tomaatti-sipulisalaattia, tsatsikia ja – tietysti – porkkanaraastetta. Päivällinen on raskain ateria. Usein joku pihvi. Ehdin vielä käydä kioskilla ostamassa tiistaikarkkini ennen Lisbethin laulutuntia.
Olen päivästä väsynyt ja vähän huonotuulinenkin. Kurkussakin kipristelee sairauden alku. Ehdin ottaa muutaman minuutin köllötykset ja jostain virtaa upeaa valoa ja voimaa. Ja laulutunnilla olen kaikelle altis, keskityn imemään tietoa kehoon ja mieleen. Olen kiitollinen siitä, että ristiriita tuntuu väistyneen ja voin vain kokeilla ja kysyä. Ehkä tämä on niin kuin biisin tekemisessä: että varsinaisessa prosessissa kontrolli pois ja jyvät erotellaan akanoista jälkikäteen. Lisbeth on turvallinen opettaja, joka tervehtii uteliaita kysymyksiäni ilolla ja huolehtii siitä, että keho on aina mukana selityksissä. Se tuntuu oikealta.
Haen kupin teetä olohuoneesta. En nyt jaksa sosialiseerata. Mutustelen Daimia ja kirjoitan tätä, kun jostain pöllähtää Mikolan Jarin skype-tervehdys. Saan ensiluokkaista atk-neuvontaa ja pari aputiedostoakin skypeitse. Ihmeellistä!
Kun käydään Kessun kanssa iltapissalla, vastaan hyökyy tiistain erikoinen: paikallinen amatööriorkesteri harjoittelee pissapaikan lasiseinän takana juhlasalissa. Carmen, Toreadorin marssi. Kun pääsen kotiin, laitan levyn soimaan mp3:na. Olen siirtänyt sen vinyyliltä itselleni vanhempien varastosta. Yhtäkkiä olen vanhempien luona, perjantai-illassa, viikon paineet hellittävät, juodaan viiniä, vanhat levyt, äiti tanssii ja hyräilee ja vetää isän filosofian suosta mukaan tanssiin... Käytävällä imuri huristaa ohi. Ne siivoavat täällä iltaöisin. Missä minä oikein olen?
Herään kerrankin virkistyneenä. Yleensä yöt ovat olleet jotenkin huonoja. On joko liian kuuma tai kylmä, tyynyt ovat muhkuraisia ja pää liian täynnä ajatuksia. Mutta nyt oli hyvä yö. Teen rauhassa Lisbethin kehonavausjuttuja. Tuntuu hyvältä. Lopulta meinaan myöhästyä aamupalalta.
Aamupala on seitsemästä puoli yhdeksään. Yleensä hiippailen sinne yöpaidassa, kotihousuissa ja lammastossuissa. Se on jotenkin lempeää. Aamupalaan kuuluu (ranskan)leipää, juustoa, voita, marmeladia, muroja, jugurttia, mehua, teetä ja kahvia. Ei vihanneksia tai hedelmiä. On jo alkanut tympiä, mutta syön kiltisti. Kessu jää syömään omaansa huoneeseen. Sitten kurkistus ulos. Kessu käy aamupissalla opaskoirille varatussa sisäpihapläntissä.
Kun palaan takaisin, tiedän, että maailma on kohdallaan: tänäkin aamuna joku soittaa asuntolan päivähuoneen pianolla ”Oi sä rakas Augustin”, kuin pyörimään jäänyt levy. Aina samat, turvalliset soinnut vasemmassa kädessä, aina G-duuri turvallisesti pieleen. Kuinka kauan hän on jo soittanut sitä ennen minun tuloani? Soittaako hän sitä kesäkuussakin vai onko ohjelmisto laajentunut?
Puoli yhdeksältä alkaa villi osuuteni rytmiikan opettajan ei-ihan-sijaisena. Odottelen 15 minuuttia ekaa tyyppiä. Se ei tule. Painelen tekemään muita hommia. Palaan ja odottelen 15 min toista tyyppiä. Sekään ei tule. Treenailen. Kolmas tyyppi tulee.
Hän sanoo, että on itse asiassa aika hyvä rytmiikassa eikä koe treeniä mielekkääksi. En ehdi väittää vastaan, kun keskustelu kolahtaa niin syville tasoille, että päätän antaa sen mennä. Hieno, syvä keskustelu. Meissä on niin paljon samaa. Se, että on seurannut vain kykyjään ja sitä, missä on hyvä eikä ole pitkiin aikoihin kysynyt itseltään, mitä minun sydämeni haluaa. Jos kaikki kykyni ja osaamiseni heitettäisiin pois, mitä jää jäljelle? Kuka on se minä, joka jää jäljelle? Hän sanoi myös: ”Joku moitti minua siitä, etten kirjoita onnellisia lauluja. No, se ei ole realistista. Minä kirjoitan omasta kokemuksesta. Ja minä näen aika paljon surua ja tuskaa tässä maailmassa.” Minä, joka tunnen sisimmässäni elämän valon, tajusin, etten voi väittää vastaan. Ettei hänen totuutensa sillä muutu. Kai se sekin jotain oli, etten mennyt siihen mukaan. Ja kas kummaa, sepä olin minä, joka myrkytin improvisoidun voimaballadimme. Siinä oli kaikkea, että avaa siipesi ja lennä, kaikki on hyvin.
Minä: ”And if you feel like falling...”
Hän: “Just give me your hand...”
Minä: “Let’s fall together!”
Argh! Ajattelin, että onko pakko päästää kaikkea suustaan. Mutta ehkä hänellekin teki hyvää nauraa sille.
Lounaalla on kanaa ja maissia. Kana on melkein pelkkää luuta ja nahkaa. Salaatti on röd-jotain, voisiko se olla jotain ihmeen retiisiä, joka on maustettu ehkä pippurilla ja on tosi pahaa. Porkkanaraaste takaisin, please! Usein lounaat ovat kevyitä: pizzanpala, ohutta keittoa, pikkuannos lasagnea. Aina sillä ei tunnu pärjäävän. Otan päiväevääksi munavoileivän. Joskus otan välipalaksi hedelmää asuntolan avoimesta kulhosta.
Liikkumistaidossa mennään junalla Nörreportin asemalle ja kävellään jo kodikkaaksi tulleella Köbmagergadella. Olen asunut siellä Complete vocal technique –koulutuksien aikana.
Takaisin tullessa pitää aina kysyä joltakulta, että otan oikean junan. Koska Hellerup voisi sekaantua tosi samankuuloiseen nimeen, pitää kysyä junan määränpääasemaa. En muista illalla muuta oikeaa määränpäätä kuin Holde. Pitää myös kytätä tai kysyä, kummalla puolella tulolaituri on. Aikaa ei ole paljon. Tämä on vähän hermostuttavaa Suomessakin, kun kysyttäessä ihmiset eivät aina vastaa. Täällä minun pitää vielävetää se virsi, että snakker du engelsk. Ehkä nopeampaa on opetella sekin fraasi tanskaksi ja vielä ymmärtää vastauksetkin.
Hengähdän vähän ja menen sitten viikoittaiseen keskusteluun Lisbethin kanssa. Siinä käydään läpi, miten tämä vapaaehtoisjakso sujuu, käytännön ja henkisiä kysymyksiä. Odotan. Tämähän on jo tuttua juttua. Vartin päästä Lisbeth tulee. Siinä vaiheessa olen jo kiehumispisteessä. Lisbeth sanoo sanoneensa eilen, että pidetään tapaaminen, jos Figen on tänäänkin sairaana, muuten ei. Figen ei sitten ollut sairaana. Minä sanon hänen sanoneen, että Figen on varmaankin vielä sairaana, joten pidetään tapaaminen. Lisbeth sanoo, että jos aion olla roolimallina, niin en saisi ottaa juttuja niin henkilökohtaisesti, ts. vetää hernettä nenään, kun tämähän oli vain väärinkäsitys. Että joskus vaan shit happens. Ooohm. Harkitsiko hän ikinä, että hänen päänsä on niin täynnä kaikkea ja että hän tekee koko ajan niin montaa asiaa yhtä aikaa, että joskus hän ei sano ääneen, mitä hän ajattelee?
Menen rauhoittumaan ja syömään munavoileipää. Onhan se totta, että raskastahan se on vetää herneet nenään joka asiasta. Sitten menen Lisbethin ääniteoriatunnille. Se on ryhmätunti. Odotan. Vartin. Yhtä ainoaa sielua ei ole paikalla. Shit happened again! Lasken, että olen tänään odottanut yhteensä tunnin. Mutta jostain syystä en enää hermostu. Kävelen vain Lisbethin toimistolle, josta hän onkin juuri tulossa pitämään tuntia. Nyt on viisainta se Hämäläisen Martti-vainaan filosofia, että: ”Minäen sano mittään, en, minäen sano mittään!”
Tunti on hauska ja kaikkea muuta kuin kuiva. Matkitaan äänihuulten yli- ja alitoimintaa. Vitsaillaan ja nauretaan. Myöhemmin Lisbeth kertoo, että lukukauden alussa ryhmä ei puhua pukahtanut, kun hän esitti kysymyksiä. Hän on siis tehnyt valtavan työn. Voi olisipa minulla ollut tällaista rentoa, koko ajan käytännössä kiinni olevaa opetusta jo kauan sitten!
Sitten käydään se viikkokeskustelu. Sitten lähden Kessun kanssa järvelle. Se onkin jo ihan kyllästynyt huoneeseen ja tänään on tuntunut, että se on hidastellut kotiovella, kun ollaan käyty jollain pikkureissulla. Nyt se ponkaisee matkaan. Sillä on niin kovat menohalut, että pistän polulla oikein juoksuksi. Kunto ei sitä kauan kestä. En suin surminaan uskaltaisi päästää sitä vapaaksi, joten istutan sen polulle, menen itse kauemmas ja kutsun sen luokse. Tässähän tulee treenattua tottistakin!
Päivälliseksi on lohta, perunoita, tomaatti-sipulisalaattia, tsatsikia ja – tietysti – porkkanaraastetta. Päivällinen on raskain ateria. Usein joku pihvi. Ehdin vielä käydä kioskilla ostamassa tiistaikarkkini ennen Lisbethin laulutuntia.
Olen päivästä väsynyt ja vähän huonotuulinenkin. Kurkussakin kipristelee sairauden alku. Ehdin ottaa muutaman minuutin köllötykset ja jostain virtaa upeaa valoa ja voimaa. Ja laulutunnilla olen kaikelle altis, keskityn imemään tietoa kehoon ja mieleen. Olen kiitollinen siitä, että ristiriita tuntuu väistyneen ja voin vain kokeilla ja kysyä. Ehkä tämä on niin kuin biisin tekemisessä: että varsinaisessa prosessissa kontrolli pois ja jyvät erotellaan akanoista jälkikäteen. Lisbeth on turvallinen opettaja, joka tervehtii uteliaita kysymyksiäni ilolla ja huolehtii siitä, että keho on aina mukana selityksissä. Se tuntuu oikealta.
Haen kupin teetä olohuoneesta. En nyt jaksa sosialiseerata. Mutustelen Daimia ja kirjoitan tätä, kun jostain pöllähtää Mikolan Jarin skype-tervehdys. Saan ensiluokkaista atk-neuvontaa ja pari aputiedostoakin skypeitse. Ihmeellistä!
Kun käydään Kessun kanssa iltapissalla, vastaan hyökyy tiistain erikoinen: paikallinen amatööriorkesteri harjoittelee pissapaikan lasiseinän takana juhlasalissa. Carmen, Toreadorin marssi. Kun pääsen kotiin, laitan levyn soimaan mp3:na. Olen siirtänyt sen vinyyliltä itselleni vanhempien varastosta. Yhtäkkiä olen vanhempien luona, perjantai-illassa, viikon paineet hellittävät, juodaan viiniä, vanhat levyt, äiti tanssii ja hyräilee ja vetää isän filosofian suosta mukaan tanssiin... Käytävällä imuri huristaa ohi. Ne siivoavat täällä iltaöisin. Missä minä oikein olen?
sunnuntai 1. helmikuuta 2009
Kessu karussa
Sen piti olla sellainen mukava, aidattu puutarha-alue, jossa koirat voivat hyvin juosta vapaana. Niin se minulle neuvottiin. Ja olihan se. Aluksi. Vähän matkan päässä puutarha luikerteli moniksi osiksi ja polku johti mutkiteltuaan suoraan yhdelle kadulle. Minä selvittelin sen kaiken, kun minulla oli liikaakin aikaa tutkia aluetta. Sitä ennen päästin Kessun irti riemuissani siitä, että nyt se saa vihdoinkin juosta. Ja sehän juoksi! Nopeasti ja kauas.
Ei auttanut perkele, ei Sören. Eipä edes vittukaan. Ei liioin ruokaan vetoaminen tai karjankutsuhuudot. Ainoa, mihin ne saattoivat auttaa oli maineeni kehittyminen Hellerupin yläluokan keskuudessa. Odotin. Ja odotin. Ja kutsuin. Ja palelin. Sitten menin sanomaan asuntolatätille, että tulisi katsomaan. Tiesin kyllä, ettei kessu lähitienoilla ollut. Alkoi pimetä. Ramppasin puutarhan ja asuntolan väliä, vuorotellen palelin, vuorotellen lämmittelin. ”Et tunnu olevan kovin huolissasi”, hän sanoi. Vastasin, ettei se auta mitään. Oikeasti sisälläni myllersi raivo, huoli, turhautuminen, pettymys. Pakotin tunteet tyynesti johonkin sivuun.
Parin tunnin päästä päätettiin soittaa poliisille. Joku labradori oli löytynyt 45 minuutin ajomatkan päästä. Ei kai sentään? No ei. Helsingörin piirissä Kessua ei ollut, mutta sitten piti soittaa Köpiksen piiriin jne. Joskus tämän maan byrokratia lyö minut ällikällä! Jätin tädin soittelemaan ja laskeuduin varmaan kymmenennen kerran portaita takaovelle. En kestä tätä enää! mietin. En kestä laskeutua näitä portaita pelko mahanpohjassa, avata ovea ja todeta, ettei siellä ole mitään. Kohta en enää pysty olemaan tyyni.
Se olikin viimeinen kerta. Kessu oli löytynyt ja otettu talteen. Poliisit toisivat sen kotiin. Siinä kohtaa meinasin purskahtaa itkuun, mutta – jostain tottumuksesta – ajattelin, että ei kun nyt vielä skarppaan, kunnes Kessu on tullut ja että en romahda tuntemattomien edessä. Typerää, vaikkakin inhimillistä. Vähän ajan päästä Kessu tuli, mutta en minä sitten enää ollut itkutilassa. Jäin miettimään, mihin se kaikki tukahdutettu tunne-energia varastoituu ja mitä se aiheuttaa. Olisi pitänyt itkeä siinä paikassa, heti ja miettimättä.
Kessu haisi kessulle ja päästyämme huoneeseen se ilmaisi heti, että pitäisi päästä ulos. Kiireellä se juoksi vissisti aidattuun opaskoirien pissapaikkaan ja päästi mahtavat ripulit. Ilta ja yö kuluikin sitten sitä vahtiessa ja Tanskan Euroviisufinaalia katsellessa. Olin aikonut mennä katsomaan finaalia cvt-tuttujen kanssa.
Ai mitä, elämä rakas? Tuntuuko sinusta, ettei minulla ole ollut tarpeeksi vuoristorataa? Tuntuuko sinusta, etten ole ansainnut rauhallista, joutilasta viikonloppua?
Ei auttanut perkele, ei Sören. Eipä edes vittukaan. Ei liioin ruokaan vetoaminen tai karjankutsuhuudot. Ainoa, mihin ne saattoivat auttaa oli maineeni kehittyminen Hellerupin yläluokan keskuudessa. Odotin. Ja odotin. Ja kutsuin. Ja palelin. Sitten menin sanomaan asuntolatätille, että tulisi katsomaan. Tiesin kyllä, ettei kessu lähitienoilla ollut. Alkoi pimetä. Ramppasin puutarhan ja asuntolan väliä, vuorotellen palelin, vuorotellen lämmittelin. ”Et tunnu olevan kovin huolissasi”, hän sanoi. Vastasin, ettei se auta mitään. Oikeasti sisälläni myllersi raivo, huoli, turhautuminen, pettymys. Pakotin tunteet tyynesti johonkin sivuun.
Parin tunnin päästä päätettiin soittaa poliisille. Joku labradori oli löytynyt 45 minuutin ajomatkan päästä. Ei kai sentään? No ei. Helsingörin piirissä Kessua ei ollut, mutta sitten piti soittaa Köpiksen piiriin jne. Joskus tämän maan byrokratia lyö minut ällikällä! Jätin tädin soittelemaan ja laskeuduin varmaan kymmenennen kerran portaita takaovelle. En kestä tätä enää! mietin. En kestä laskeutua näitä portaita pelko mahanpohjassa, avata ovea ja todeta, ettei siellä ole mitään. Kohta en enää pysty olemaan tyyni.
Se olikin viimeinen kerta. Kessu oli löytynyt ja otettu talteen. Poliisit toisivat sen kotiin. Siinä kohtaa meinasin purskahtaa itkuun, mutta – jostain tottumuksesta – ajattelin, että ei kun nyt vielä skarppaan, kunnes Kessu on tullut ja että en romahda tuntemattomien edessä. Typerää, vaikkakin inhimillistä. Vähän ajan päästä Kessu tuli, mutta en minä sitten enää ollut itkutilassa. Jäin miettimään, mihin se kaikki tukahdutettu tunne-energia varastoituu ja mitä se aiheuttaa. Olisi pitänyt itkeä siinä paikassa, heti ja miettimättä.
Kessu haisi kessulle ja päästyämme huoneeseen se ilmaisi heti, että pitäisi päästä ulos. Kiireellä se juoksi vissisti aidattuun opaskoirien pissapaikkaan ja päästi mahtavat ripulit. Ilta ja yö kuluikin sitten sitä vahtiessa ja Tanskan Euroviisufinaalia katsellessa. Olin aikonut mennä katsomaan finaalia cvt-tuttujen kanssa.
Ai mitä, elämä rakas? Tuntuuko sinusta, ettei minulla ole ollut tarpeeksi vuoristorataa? Tuntuuko sinusta, etten ole ansainnut rauhallista, joutilasta viikonloppua?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)