sunnuntai 1. helmikuuta 2009

Kessu karussa

Sen piti olla sellainen mukava, aidattu puutarha-alue, jossa koirat voivat hyvin juosta vapaana. Niin se minulle neuvottiin. Ja olihan se. Aluksi. Vähän matkan päässä puutarha luikerteli moniksi osiksi ja polku johti mutkiteltuaan suoraan yhdelle kadulle. Minä selvittelin sen kaiken, kun minulla oli liikaakin aikaa tutkia aluetta. Sitä ennen päästin Kessun irti riemuissani siitä, että nyt se saa vihdoinkin juosta. Ja sehän juoksi! Nopeasti ja kauas.

Ei auttanut perkele, ei Sören. Eipä edes vittukaan. Ei liioin ruokaan vetoaminen tai karjankutsuhuudot. Ainoa, mihin ne saattoivat auttaa oli maineeni kehittyminen Hellerupin yläluokan keskuudessa. Odotin. Ja odotin. Ja kutsuin. Ja palelin. Sitten menin sanomaan asuntolatätille, että tulisi katsomaan. Tiesin kyllä, ettei kessu lähitienoilla ollut. Alkoi pimetä. Ramppasin puutarhan ja asuntolan väliä, vuorotellen palelin, vuorotellen lämmittelin. ”Et tunnu olevan kovin huolissasi”, hän sanoi. Vastasin, ettei se auta mitään. Oikeasti sisälläni myllersi raivo, huoli, turhautuminen, pettymys. Pakotin tunteet tyynesti johonkin sivuun.

Parin tunnin päästä päätettiin soittaa poliisille. Joku labradori oli löytynyt 45 minuutin ajomatkan päästä. Ei kai sentään? No ei. Helsingörin piirissä Kessua ei ollut, mutta sitten piti soittaa Köpiksen piiriin jne. Joskus tämän maan byrokratia lyö minut ällikällä! Jätin tädin soittelemaan ja laskeuduin varmaan kymmenennen kerran portaita takaovelle. En kestä tätä enää! mietin. En kestä laskeutua näitä portaita pelko mahanpohjassa, avata ovea ja todeta, ettei siellä ole mitään. Kohta en enää pysty olemaan tyyni.

Se olikin viimeinen kerta. Kessu oli löytynyt ja otettu talteen. Poliisit toisivat sen kotiin. Siinä kohtaa meinasin purskahtaa itkuun, mutta – jostain tottumuksesta – ajattelin, että ei kun nyt vielä skarppaan, kunnes Kessu on tullut ja että en romahda tuntemattomien edessä. Typerää, vaikkakin inhimillistä. Vähän ajan päästä Kessu tuli, mutta en minä sitten enää ollut itkutilassa. Jäin miettimään, mihin se kaikki tukahdutettu tunne-energia varastoituu ja mitä se aiheuttaa. Olisi pitänyt itkeä siinä paikassa, heti ja miettimättä.

Kessu haisi kessulle ja päästyämme huoneeseen se ilmaisi heti, että pitäisi päästä ulos. Kiireellä se juoksi vissisti aidattuun opaskoirien pissapaikkaan ja päästi mahtavat ripulit. Ilta ja yö kuluikin sitten sitä vahtiessa ja Tanskan Euroviisufinaalia katsellessa. Olin aikonut mennä katsomaan finaalia cvt-tuttujen kanssa.

Ai mitä, elämä rakas? Tuntuuko sinusta, ettei minulla ole ollut tarpeeksi vuoristorataa? Tuntuuko sinusta, etten ole ansainnut rauhallista, joutilasta viikonloppua?

2 kommenttia:

tyttism kirjoitti...

Voi ei, koiran karkulaisuus on kurjinta ikinä! Olenkin joskus miettinyt, että ovatko nuo opaskoiruudet todella niin rautahermoisia etteivät vietit vie, mutta eivät mitä ilmeisimminkään ole. Onneksi löytyi!

Riikka kirjoitti...

Sekin vaihtelee niin paljon. Jotkut koirat ovat luonteeltaan sellaisia, että pysyvät tosi pienellä alueella vapaana ollessaan ja tsekkaavat koko ajan, missä se emäntä tai isäntä menee. Toisilla on sitten villiviettiä enemmän veressä. Se on joskus tosi hämmentävää siksi, että valjaissa ja kotioloissa Kessu on maailman nöyrin ja miellyttämishaluisin koira. Ehkä sillä vaan on se oma Mister Hydensä.

On myös kyselty, miten lennot meni. Hyvin meni. Kessu ei edes niitä lentsikan ulkoportaita paljoa säikkynyt. Vähän piti nousussa ja laskussa kummastella, muttei paljoa. Onneksi ei ollut vieruspaikalla ketään, muuten olis kyllä tullut ahdasta.