Täysi tiistai

Istun purkamaan päivää paperille. Näin pitkäkö tästä tuli? Näinkö monenlaisten tunteiden ja tapahtumien läpi kuljen yhdessä päivässä? Ei ihme, että illalla väsyttää.

Herään kerrankin virkistyneenä. Yleensä yöt ovat olleet jotenkin huonoja. On joko liian kuuma tai kylmä, tyynyt ovat muhkuraisia ja pää liian täynnä ajatuksia. Mutta nyt oli hyvä yö. Teen rauhassa Lisbethin kehonavausjuttuja. Tuntuu hyvältä. Lopulta meinaan myöhästyä aamupalalta.

Aamupala on seitsemästä puoli yhdeksään. Yleensä hiippailen sinne yöpaidassa, kotihousuissa ja lammastossuissa. Se on jotenkin lempeää. Aamupalaan kuuluu (ranskan)leipää, juustoa, voita, marmeladia, muroja, jugurttia, mehua, teetä ja kahvia. Ei vihanneksia tai hedelmiä. On jo alkanut tympiä, mutta syön kiltisti. Kessu jää syömään omaansa huoneeseen. Sitten kurkistus ulos. Kessu käy aamupissalla opaskoirille varatussa sisäpihapläntissä.

Kun palaan takaisin, tiedän, että maailma on kohdallaan: tänäkin aamuna joku soittaa asuntolan päivähuoneen pianolla ”Oi sä rakas Augustin”, kuin pyörimään jäänyt levy. Aina samat, turvalliset soinnut vasemmassa kädessä, aina G-duuri turvallisesti pieleen. Kuinka kauan hän on jo soittanut sitä ennen minun tuloani? Soittaako hän sitä kesäkuussakin vai onko ohjelmisto laajentunut?

Puoli yhdeksältä alkaa villi osuuteni rytmiikan opettajan ei-ihan-sijaisena. Odottelen 15 minuuttia ekaa tyyppiä. Se ei tule. Painelen tekemään muita hommia. Palaan ja odottelen 15 min toista tyyppiä. Sekään ei tule. Treenailen. Kolmas tyyppi tulee.

Hän sanoo, että on itse asiassa aika hyvä rytmiikassa eikä koe treeniä mielekkääksi. En ehdi väittää vastaan, kun keskustelu kolahtaa niin syville tasoille, että päätän antaa sen mennä. Hieno, syvä keskustelu. Meissä on niin paljon samaa. Se, että on seurannut vain kykyjään ja sitä, missä on hyvä eikä ole pitkiin aikoihin kysynyt itseltään, mitä minun sydämeni haluaa. Jos kaikki kykyni ja osaamiseni heitettäisiin pois, mitä jää jäljelle? Kuka on se minä, joka jää jäljelle? Hän sanoi myös: ”Joku moitti minua siitä, etten kirjoita onnellisia lauluja. No, se ei ole realistista. Minä kirjoitan omasta kokemuksesta. Ja minä näen aika paljon surua ja tuskaa tässä maailmassa.” Minä, joka tunnen sisimmässäni elämän valon, tajusin, etten voi väittää vastaan. Ettei hänen totuutensa sillä muutu. Kai se sekin jotain oli, etten mennyt siihen mukaan. Ja kas kummaa, sepä olin minä, joka myrkytin improvisoidun voimaballadimme. Siinä oli kaikkea, että avaa siipesi ja lennä, kaikki on hyvin.
Minä: ”And if you feel like falling...”
Hän: “Just give me your hand...”
Minä: “Let’s fall together!”
Argh! Ajattelin, että onko pakko päästää kaikkea suustaan. Mutta ehkä hänellekin teki hyvää nauraa sille.

Lounaalla on kanaa ja maissia. Kana on melkein pelkkää luuta ja nahkaa. Salaatti on röd-jotain, voisiko se olla jotain ihmeen retiisiä, joka on maustettu ehkä pippurilla ja on tosi pahaa. Porkkanaraaste takaisin, please! Usein lounaat ovat kevyitä: pizzanpala, ohutta keittoa, pikkuannos lasagnea. Aina sillä ei tunnu pärjäävän. Otan päiväevääksi munavoileivän. Joskus otan välipalaksi hedelmää asuntolan avoimesta kulhosta.

Liikkumistaidossa mennään junalla Nörreportin asemalle ja kävellään jo kodikkaaksi tulleella Köbmagergadella. Olen asunut siellä Complete vocal technique –koulutuksien aikana.
Takaisin tullessa pitää aina kysyä joltakulta, että otan oikean junan. Koska Hellerup voisi sekaantua tosi samankuuloiseen nimeen, pitää kysyä junan määränpääasemaa. En muista illalla muuta oikeaa määränpäätä kuin Holde. Pitää myös kytätä tai kysyä, kummalla puolella tulolaituri on. Aikaa ei ole paljon. Tämä on vähän hermostuttavaa Suomessakin, kun kysyttäessä ihmiset eivät aina vastaa. Täällä minun pitää vielävetää se virsi, että snakker du engelsk. Ehkä nopeampaa on opetella sekin fraasi tanskaksi ja vielä ymmärtää vastauksetkin.

Hengähdän vähän ja menen sitten viikoittaiseen keskusteluun Lisbethin kanssa. Siinä käydään läpi, miten tämä vapaaehtoisjakso sujuu, käytännön ja henkisiä kysymyksiä. Odotan. Tämähän on jo tuttua juttua. Vartin päästä Lisbeth tulee. Siinä vaiheessa olen jo kiehumispisteessä. Lisbeth sanoo sanoneensa eilen, että pidetään tapaaminen, jos Figen on tänäänkin sairaana, muuten ei. Figen ei sitten ollut sairaana. Minä sanon hänen sanoneen, että Figen on varmaankin vielä sairaana, joten pidetään tapaaminen. Lisbeth sanoo, että jos aion olla roolimallina, niin en saisi ottaa juttuja niin henkilökohtaisesti, ts. vetää hernettä nenään, kun tämähän oli vain väärinkäsitys. Että joskus vaan shit happens. Ooohm. Harkitsiko hän ikinä, että hänen päänsä on niin täynnä kaikkea ja että hän tekee koko ajan niin montaa asiaa yhtä aikaa, että joskus hän ei sano ääneen, mitä hän ajattelee?

Menen rauhoittumaan ja syömään munavoileipää. Onhan se totta, että raskastahan se on vetää herneet nenään joka asiasta. Sitten menen Lisbethin ääniteoriatunnille. Se on ryhmätunti. Odotan. Vartin. Yhtä ainoaa sielua ei ole paikalla. Shit happened again! Lasken, että olen tänään odottanut yhteensä tunnin. Mutta jostain syystä en enää hermostu. Kävelen vain Lisbethin toimistolle, josta hän onkin juuri tulossa pitämään tuntia. Nyt on viisainta se Hämäläisen Martti-vainaan filosofia, että: ”Minäen sano mittään, en, minäen sano mittään!”

Tunti on hauska ja kaikkea muuta kuin kuiva. Matkitaan äänihuulten yli- ja alitoimintaa. Vitsaillaan ja nauretaan. Myöhemmin Lisbeth kertoo, että lukukauden alussa ryhmä ei puhua pukahtanut, kun hän esitti kysymyksiä. Hän on siis tehnyt valtavan työn. Voi olisipa minulla ollut tällaista rentoa, koko ajan käytännössä kiinni olevaa opetusta jo kauan sitten!

Sitten käydään se viikkokeskustelu. Sitten lähden Kessun kanssa järvelle. Se onkin jo ihan kyllästynyt huoneeseen ja tänään on tuntunut, että se on hidastellut kotiovella, kun ollaan käyty jollain pikkureissulla. Nyt se ponkaisee matkaan. Sillä on niin kovat menohalut, että pistän polulla oikein juoksuksi. Kunto ei sitä kauan kestä. En suin surminaan uskaltaisi päästää sitä vapaaksi, joten istutan sen polulle, menen itse kauemmas ja kutsun sen luokse. Tässähän tulee treenattua tottistakin!

Päivälliseksi on lohta, perunoita, tomaatti-sipulisalaattia, tsatsikia ja – tietysti – porkkanaraastetta. Päivällinen on raskain ateria. Usein joku pihvi. Ehdin vielä käydä kioskilla ostamassa tiistaikarkkini ennen Lisbethin laulutuntia.

Olen päivästä väsynyt ja vähän huonotuulinenkin. Kurkussakin kipristelee sairauden alku. Ehdin ottaa muutaman minuutin köllötykset ja jostain virtaa upeaa valoa ja voimaa. Ja laulutunnilla olen kaikelle altis, keskityn imemään tietoa kehoon ja mieleen. Olen kiitollinen siitä, että ristiriita tuntuu väistyneen ja voin vain kokeilla ja kysyä. Ehkä tämä on niin kuin biisin tekemisessä: että varsinaisessa prosessissa kontrolli pois ja jyvät erotellaan akanoista jälkikäteen. Lisbeth on turvallinen opettaja, joka tervehtii uteliaita kysymyksiäni ilolla ja huolehtii siitä, että keho on aina mukana selityksissä. Se tuntuu oikealta.

Haen kupin teetä olohuoneesta. En nyt jaksa sosialiseerata. Mutustelen Daimia ja kirjoitan tätä, kun jostain pöllähtää Mikolan Jarin skype-tervehdys. Saan ensiluokkaista atk-neuvontaa ja pari aputiedostoakin skypeitse. Ihmeellistä!

Kun käydään Kessun kanssa iltapissalla, vastaan hyökyy tiistain erikoinen: paikallinen amatööriorkesteri harjoittelee pissapaikan lasiseinän takana juhlasalissa. Carmen, Toreadorin marssi. Kun pääsen kotiin, laitan levyn soimaan mp3:na. Olen siirtänyt sen vinyyliltä itselleni vanhempien varastosta. Yhtäkkiä olen vanhempien luona, perjantai-illassa, viikon paineet hellittävät, juodaan viiniä, vanhat levyt, äiti tanssii ja hyräilee ja vetää isän filosofian suosta mukaan tanssiin... Käytävällä imuri huristaa ohi. Ne siivoavat täällä iltaöisin. Missä minä oikein olen?