Pianomeditaatiota

Eilen kokeilin, miltä tuntuu soittaa pianoa äärimmäisen läsnäolevana, tunnustellen musiikkia enemmän kehon kautta kuin kulttuurisen musiikkisuodattimen läpi. Se oli jännittävää ja yllättävää! (Anteeksi kaikki ei-muusikot tämä musiikkitermistö. Lukekaa silti, kyllä minä puhun tässä ihan elämästä.)

Beethoven, Kuutamosonaatti, Adagio. Ihanaa, kun soinnut kestävät niin kauan, että ne ehtii aistia. Tässä selviää tonaalisuuden luonne: musiikin teho perustuu lineaariseen kronologisuuteen, siihen, että välidominantti vaatii purkautumisen dominantille, joka vaatii purkautumisen toonikalle. Tai että on mitä tahansa kadensseja. Sointu saa merkityksensä tulevan, ei läsnäolevan hetken perusteella.

Tuntuu yhtäkkiä, ettei se ole kiinnostavaa. Tai että se vetää minua pois tästä hetkestä, odottamaan purkausta. Vähän ajan päästä koen sen toisin: tämä tonaalisuus on niin sisäistettyä, että purkausta odottava dominantti herättää minussa tunnereaktion. Voin pysähtyä ja nauttia siitä hetkestä, kun musiikki ajautuu purkautumisen reunalle ja siitä hetkestä, kun aalto taittuu lepoon. Voin nauttia musiikin draamasta juuri siinä hetkessä eikä tarvitse odottaa pelkästään loppuhuipentumaa.

Selim Palmgren, Maj natt. Tämä on enemmän impressionistista, enemmän irti vanhasta kunnon tehokehikosta. Tässä on peräkkäin tosi voimakkaita, värikkäitä sointuja, synkkää ja valoisaa, selkeän kirkasta ja oudosti värittynyttä. Ihanaa! Mutta miksi on niin kiire? Soinnut kestävät vain pari sekuntia. Keho ei ehdi tuntea, millaisen kaiun mikäkin sointu herättää. Soitan tätä hitaasti, makustellen joka sointua, imeskellen joka makua. Kiinnostavaa, miten toiset soinnut tuntuvat kehossa, toiset ovat yhdentekeviä. Puhdas C-duuri ei herättänyt mitään.

Beethoven, G-duurisonaatti, jonka viitteitä en mitenkään muista. Tässä tapahtuu nopeampia asioita. Sormet pitävät jossain kohtaa siitä, että saa tehdä asioita nopeasti. Kun keskityn tuntemaan sormien liikkeitä, korukuviot sujuvat tosi kepeästi. Sen sijaan sekvenssinä etenevät terssijuoksutukset ovat epäkiinnostavia.

Stevie Wonder, I wish. Nyt tuli laulukin mukaan. Aikanaan käytiin tätä vapaasäestyksen tunnilla ja opettaja puhui siitä, että koko keho eläisi mukana rytmissä. Voi kaboom, kun tämä svengaa, kun vaan antaa sen vallata koko kehon! Laulukin toimii erityisen hyvin ja juttu on enemmän kokonaisuus, ei laulun ja pianon yhdistelmä!

Äänenkäytön teoriassa puhuttiin lihasmuistista ja tunteista. Yritettiin soittaa pianolla jotain täysin tunteettomasti, liikuttaen vain sormia. Kukaan ei saanut yleisöltä nollaa tunneskaalalla, vaikka yritys oli hyvä. En minäkään.

Eilen illalla katsoin Velho ja leijona –elokuvaa Youtubesta. Mietin sitä taistelumusaa kuunnellessani, että tämä se vasta on läsnäolemattomuuden huippu. Tapahtumien oma läsnäolo ja vaikutus peitetään musiikilla, jonka on laskelmoitu herättävän tunnereaktioita. Joskus se kyllä toimi kuten silloin, kun – ainakin käsitin sen niin – Aslan oli kivipaadella valmiina teloitettavaksi ja Valkoisen Velhon joukot alkoivat rummuttaa. Mutta sellainen yleinen taistelusäestys, joka on tavallaan irrallaan toiminnasta tukkii tunteiden ja toiminnan dynamiikan.

No kylläpä sitä nyt kirjotetaan niin viksuja! Myähästyt just kohta junasta, ku oot niin rooroota siinä!