Läsnäolon voima

Olen lukenut uudestaan Eckhart Tollen Läsnäolon voimaa. Sen ydinviesti on tämä:On selvää, että ihminen ei toimi niin kuin pitäisi. Jokin on vialla, jokin on häiriintynyttä, sairastunutta. Meitä hallitsevat tahattomat ajatuskuviot ja niihin liittyvät kielteiset emootiot, jotka varastoituvat kehoon, jossa on jo ennestään mennyttä moskaa. Me emme käytä mieltämme vaan mieli käyttää meitä. Emme pysty lopettamaan ajattelua, ääntä päämme sisällä. Haikailemme menneen perään tai syytämme menneisyyden tapahtumia siitä, että nyt on paha olla ja toivomme, että tuleva valmistuminen, työpaikka, kevät, loma, parisuhde, eläke, pelastaa meidät. Elämme kaikkea muuta paitsi tätä hetkeä. Koemme vähintäänkin tyytymättömyyden pohjavireen niin normaalina, ettemme edes havahdu siihen. Sidomme identiteettimme työhön, koulutukseen, ulkonäköön, ikään, vaikka väistämättä nämä kaikki katoavat.

Kuitenkin joku jää jäljelle, vaikka menettäisimme sen, mihin sidomme identiteettimme. Meissä on jokin sanoilla tavoittamaton ydin, jota ei voi käsittää mielellä. Se on se oleminen, joka pitää elämää koossa, hiljaisuus, joka on kaikkien äänien alla, tyhjä tila, joka mahdollistaa muodon ihan atomitasollakin. Se on se sanaton, ajatukseton hetki, joka välähtää esiin, kun katsot tähtitaivasta, elät kesäyön tyynintä hetkeä ja kuuntelet satakieltä. On pieni hetki, jona mieli pysähtyy. Sitten, joskus sekuntien päästä se aloittaa: ”Olipa kaunista! En ole koskaan kokenut mitään tällaista...” Mutta yhdessä välähdyksessä ei ollut ajatuksia. Oli vain jokin nimetön tyyneys, rauha, ääretön tila.

Tolle johdattaa lukijaa mielen hallinnasta tietoisuuteen, joka on tässä nimettömässä olemisen tilassa. Avain on elää tässä hetkessä. Tarkkailen, mitä minussa ja ympäristössä tapahtuu. Olen valppaasti läsnä joka aistimuksessa, pienimmässäkin ajatuksessa, kehon tuntemuksessa. Kuuntelen päässä höpöttävää ääntä, kuuntelen vain, en analysoi tai tuomitse. Vain se yksinkertainen asia, että se, mikä minä koen olevani onkin enemmänkin loputtoman ajatusäänen tarkkailija eikä ääni itse luo aivan uutta tilaa.

Tolle puhuu paljon kehon tuntemisesta sisältäpäin. Keskityn vaikka jalkaterään, tunnen, että se on olemassa ja elää. Se voi tuntua lämpönä, kihelmöintinä, poreiluna tai vain tihentyneenä olemassaolona. Keskityn kehon osiin vuorotellen ja laajennan aistimuksen koko kehon kattavaksi kentäksi. Yhtäkkiä läsnä on selittämätön aistimus hyvin voimakkaasta olemassaolosta. Koen, siis olen olemassa. Kokemusta on vaikea ilmaista sanoilla. Se on huikaisevaa iloa olemassaolon tunteesta, jotakin ääretöntä, joka tuntuu rajallisen kehon sisällä, jotakin vakaata, lämmintä, ikuisesti olevaa. Ei tarvita 12-portaista mielenhallintaohjelmaa, ei uskontunnustuksia, ei mitään ajatuksia, jotka täytyy hyväksyä. Se on oikeasti noin yksinkertaista. En pysty tavoittamaan sitä koko ajan, mutta eikö se vain kerro läsnäololihasten harjaantumattomuudesta.

Hieno on sekin toteamus, että meillä on kertakaikkiaan aina vain tämä hetki käytössä, ei muuta. Voimme toimia vain nyt. Mutta miten paljon me pyöritämmekään elokuvia siitä, miten asiat tapahtuvat tulevaisuudessa ja niiden tueksi niitä leffoja, jotka tapahtuivat menneisyydessä. Murehdimme tekemättömiä töitä, odotamme viikonloppua tai vain jotakuta, joka on myöhässä. Tämä hetki muuttuu joksikin, joka johtaa tulevaisuuteen – siis mihin ihmeeseen? Eikö se ”tulevaisuus” ole aikanaan tämä hetki, jonka taas hukkaamme, koska mielemme on tulevaisuudessa? Hukkaamme sen ainoan ajan, jolla voisimme tehdä jotain. Hullua! Kuinka voimme elää näin sujuvasti tällaista typeryyttä todeksi?