Ratikkazombiet

Tänään ratikassa nousin kysymään kuskilta, missä olemme. Ratikka pysähtyi ja joku harppasi vauhdilla sisään etuovesta ja suorinta reittiä vapaalle paikalle. Minä olin sillä reitillä käsi kiinni tangossa. Irrotin käteni väistämättä reittiään vyöryvän tankin tieltä.

Koen tätä todella paljon liikennevälineissä ja kaupassa. Niin monet ovat kuin zombeja, unissakävelijöitä. He tuntuvat olevan tuskin lainkaan läsnä siinä, mitä heidän ympärillään tapahtuu. He reagoivat hitaasti tai olemattomasti poikkeaviin tapahtumiin kuten vammaisen ilmestymiseen. Aika pelottavaa. Ja aika tuttua omasta elämästä.

Mieti, miten paljon me teemme arkiasioita rutiinilla, tarkoituksena saavuttaa fyysinen, mekaaninen lopputulos, keskittymättä yhtään siihen, mitä olemme tekemässä. Pukeminen, matka alakertaan ja ovesta ulos, ratikkamatka. Kaikki se tapahtuu aistien automaattiohjauksella. Mieli on siinä läsnä niin vähän kuin mahdollista.

Mielelle on tärkeämpää ajatella, prosessoida, analysoida tulevaa työtehtävää tai kinkkistä ihmissuhdetta tai maailman tilannetta. Se, mitä ruumis tekee on vain välttämätön asia, että pääsemme päämäärään. Ja sellaisten rutiinien äärelle ei sovi jäädä hidastelemaan. Meidän on oltava tehokkaita, meidän on kiirehdittävä, että pääsisimme tekemään aikuisten oikeesti tärkeitä asioita.

Olen tajunnut, että jos en ole läsnä tässä hetkessä, en oikeasti elä elämääni, koska tämä hetki on ainoa, mikä minulla on käytettävissä. Voin kulkea päivien läpi zombiena, mieli kiinni muistoissa, joita en voi saada takaisin. Voin haaveilla nautinnosta, tyytyväisyydestä ja rauhasta kiireeni keskellä, mutta en saa sitä ikinä, koska käytän ainoan käytettävissä olevan aikani, tämän hetken, nautinnon haikailemiseen, en sen toteuttamiseen.

Eilen kun tultiin kotiin, oli edessä Kessun tassujen pyyhkiminen. Se on malliesimerkki ikävästä rutiinihommasta, josta haluaa suoriutua äkkiä. Nyt istahdin matolle ja olin hyvin valppaasti läsnä hetkessä. Huomasin, miten Kessu yritti venkoilla tilanteesta. Ajattelin, että voisin saman tien tehdä kaikkeni, että pyyhkiminen olisi Kessulle miellyttävää.

Pitääkö minun pyyhkiä ”väkisin” Kessun tassut? Vai voinko saada sen nostamaan ne vapaaehtoisesti? Voin, jos minulla riittää aikaa. Voin antaa sen tehdä liikkeen poispäin, kutsua sen takaisin ja kehua. Koska kehuja se rakastaa; niillä se kiipeää vaikka kuuhun. Voin pyytää, taas pyytää ja odottaa. Voin kehua pienestäkin liikkeestä.

Yhtäkkiä, sen kautta, että olin todella läsnä siinä, mitä tein, molemmille tylsästä rutiinista aukesi ihmisen ja eläimen kommunikaation ja kiintymyksen harjoitus. Kärsivällisyyden harjoitus. Rakkauden. Minuutin sijasta meni kymmenen. Ja pyyhkimisen jälkeen Kessu jäi siihen, odottamaan lisää yhteistä olemista, lisää kehuja eli hyväksyntää eli rakkautta.

Tämä on elämän syvää magiaa ja alkemiaa. Pelkästään keskittyminen tähän hetkeen, siihen, mitä teen, miltä kehossani tuntuu, mitä havaitsen, voi avata ilon ja tyytyväisyyden ulottuvuuden johonkin, mikä ennen oli tylsää tai täysin arvotonta. Se voi avata meidät todella näkemään toisemme hetkissä, joina ennen ympärillä oli pelkkää kasvotonta massaa. Se tekee rakastavasta, rakentavasta kommunikaatiosta niin paljon helpompaa.

Eikä sitä varten tarvitse valaistua. Ei tarvitse meditoida vuosikymmeniä. Tarvitsee vain vähän keskittyä, tarkkailla, missä minun mieleni on. Havaitsenko, mitä tässä hetkessä tapahtuu vai ajattelenko miljoonaa muuta asiaa? Jos ajattelen, voinko lempeästi palata tarkkailemaan ja havaitsemaan tätä hetkeä? Ei se ole sen kummempaa tai vaikeampaa. Se vain täytyy muistaa valita joka kohdassa aina uudestaan.

Sukka

Tämä arki on läsnäolon ja mielen zombien ristiaallokkoa. Koko päivän olen kuunnellut mieleni vuorovesien vaihtelua.

Päätin eilen, että nukun niin pitkään kuin haluttaa. Oli huono omatunto. Miksi tai ketä varten? Miksi en nukkuisi vuoden pimeimpänä aikana? Eikö ole luonnotonta touhuta niin kovasti? Enkö tee itselleni pelkkää hyvää? Kun se eilen itselleni lupaama työviikonlopun jälkeinen sunnuntaikin meni pieleen.

Heräsin yhdeltätoista. Luin aamupalaksi Lauri Siiralaa, joka kirjoitti siitä, miten pienen pienet yksityiskohdat virittelevät ja avaavat olemustamme, jos annamme sen tapahtua. Otin päivävaatteet ja aloin pukeutua.

Se tapahtui tänäänkin. Kun otin sukat käteen, Kessu nousi uniltaan ja hiipi viereen. Niin kuin sadasti ennenkin se istui äärimmäisen keskittyneenä ja valppaana, tarkkaili herkeämättä, kun vedin sukkaa jalkaan. Mikä upea ihme, kun jalka kiemurtautuu vaatekappaleen sisään! Ja toinen sukka! Mikä hiljainen valppaus! Äkkiä se oli minustakin ihmeellistä, se sukka.

Lähdin Kessun kanssa ulos ja kävelin puiston pehmeällä nurmikolla. Tunsin taas kerran hiljaista, riemukasta iloa siitä, että olen olemassa tässä kehossa. Mietin, että olen samaa ainetta kuin maa. Hetken aikaa tuntui kuin olisin ollut liikkuva maan osanen, maasta esiin putkahtanut ja muovautunut otus. Niin kai olenkin. Tihkusadekin tuntui lempeän muhevalta.

Kaupassa hakeuduin kassalle pyytämään apua. Taaskaan kukaan ei puhutellut minua. Sanoin kovaan ääneen ”Hei” kassansuuntaan. Ei vastausta. Ärsyttävää. Olen jo pyytänyt, että asiasta tiedotetaan yhteisesti: että minua auttaa pienikin kontakti. Lähdin ärtyneenä etsimään toista kassaa. Sitten järki voitti ja sanoi, että pitäähän minun tämä tilanne hoitaa loppuun. Menin takaisin ja sain apua.

Maksaessani meinasi iskeä tuttu hermostus: Tunge rahat nopeasti kukkaroon, estä Kessua nuuskimasta ja ota reppu myyjältä. Ei mitään kiirettä, mutta vauhtia kumminkin, ettei jono sinun takiasi seiso. Sitten tuli läsnäolo ja koko kuvio muuttui. Eihän tässä puhuta edes minuutista. Nyt rauha maahan. Laita rahat rauhassa oikeille paikoille ja kukkaro ihan rauhassa vyölaukkuun huolimatta siitä, että myyjä tunkee samaan aikaan reppua käteen. Ota oma aika ja tila myös tässä kassajonossa. Se auttaa muitakin muistamaan, ettei tässä oikeasti ole kiire.

Illalla mentiin laulukurssin oppilaskonsertin jälkeen yksille. Ravintolassa sain kuulla puolitutulta liikutuksen kyynelten läpi, ”kuinka hienoa on, kun jaksat liikkua täällä”. Kun tuosta kuorii ytimen esiin, palaute on kaikkea muuta kuin ylistävä. Huokasin mielessäni, että tätä taas. Sitten palasin itseeni: Minähän tiedän, kuka minä olen. Ei kai siksi tarvitse edes ottaa itseensä. Pikemminkin vain olla itsenäni läsnä sille toiselle, tuoda itseni esille sellaisena kuin minä sen koen.

Kessun sukka on mielessä vielä nytkin. Kun aina pysyisinkin siinä herkeämättömässä valppaudessa. Elämä on sen läpi niin paljon kevyempää.

Lohikäärmeenratsastaja

Tämä syksy on ollut muutoksen ja havahtumisen syksy. Elämästä nauttimisen syksy. Se ei ole vain tapahtunut niin kuin usein koemme, että elämässämme tapahtuu hyvää ja pahaa. Minä olen kutsunut sen esiin omilla valinnoillani, minä olen luonut oman olotilani.

Inhimillisessä tekijässä sanoin, että minussa on ydin, joka ei ole riippuvainen siitä, millaiseksi minut määritellään tai mitä teen tai en. Haluan puhua siitä, koska koen, että juuri se tuo elämääni niin paljon voimaa ja iloa ja uskon, että se sama ydin on meissä kaikissa. Puhun siitä, vaikka se on oikeastaan sanojen tavoittamattomissa.

Minun ytimessäni on kokemus silkasta elämänenergiasta, siitä samasta, joka saa ruohon työntymään asvaltin raosta. Vastasyntyneen herättämä puhdas rakkaus ja elämän ihme. Kauneus, joka sävähtää sanattomana kaiken läpi. Kesäyön rauha. Fyysisen olemassaolon silkka ilo kunnon liikunnan jälkeen. Luovuuden ja inspiraation hetki, jona rajoja ei ole. Yhteinen hetki rakkaiden kanssa, kun tajuaa, että kaikki on niin hyvin ja lämpö on tässä.

Ne kaikki ovat tämän elämän ytimen kokemuksia: rakkaus, ilo, rauha, voima, vapaus, selkeys. Jokaisella on varmasti näitä hetkiä, jotka kurottavat kaiken analysoinnin ja arkisten tunteiden taakse. Tärkeä kysymys on tämä: Voiko tällaisen tietoisuuden saavuttaa ilman viinaa, huumeita tai ekstaattisia huippukokemuksia?

Vastaus on: Kyllä. Sitä olen etsinyt koko elämäni ja sen olen nyt löytämässä. Se ei ole tyyppikysymys, niin uskon. Se ei ole jotain, mihin hyvät ja vahvat pystyvät, muut ei. Se vaatii päättäväisyyttä kuunnella pelkojen, odotusten ja ajatusohjelmoinnin taakse. Mutta aivan varmasti jokainen, joka on tosissaan päättänyt etsiä oman elämänlähteensä löytää sen myös. Ennemmin tai myöhemmin. Luultavasti ennemmin kuin luulisikaan.

Ja se lävistää koko arjen. Syömisen, juomisen, nukkumisen, liikkumisen, työn, vuorovaikutuksen toisten kanssa, oman tilan, kaiken.

Kuulostaako utopistiselta? Joltain uskonnolta, suuntaukselta, ”löydä itsesi” –terapialta, henkiseltä ohjelmalta? Ei ole mitään ohjelmaa, kirjaa, ei mantraa eikä meditaatiota, joka vie perille. Tai pikemminkin kaikki voi viedä perille. On kysymys siitä, otanko minä oman voimani ja valoni tosissaan ja haluanko toteuttaa sitä elämässäni. Se ei enää ole minulle sanahelinää. Se on käsinkosketeltavaa elämää.

Tyttö on istunut niin kauan luolan suulla vartijoimassa, ettei lohikäärme pääse luolasta ulos. Hän on pelännyt ja palellut niin kauan, itkenyt yksinäisyyttään. Silti se on ollut turvallista, kun taas lohikäärmeen voima on pelottanut. Ja lohikäärme on odottanut tyynesti, sillä se on tiennyt, että yhtenä päivänä tyttö väistyy vapaaehtoisesti ja päästää lohikäärmeen valloilleen.

Nyt on se päivä. Nyt asetan pienen, pelokkaan, ulkopuoleen takertuvan lapseni hellästi sivuun ja astun vapaan taivaan alle. Venyttelen ja oion siipiäni. Kutsun lapseni nousemaan selkään. Hänellä on yhä pelkonsa ja kahleensa. Mutta nyt hän lentää, lentää ikivoimansa kannattelemana.

Tiedän tämänhetkisen elämäni halun ja tarkoituksen. Haluan ottaa selvää, kuinka voin elää tätä huikaisevaa kuvaa arjessani: Kessun kanssa räntäsateessa, työvuoren edessä, tiimityössä, kun sukset menevät ristiin. Olen saanut peruuttamattoman vahvoja kokemuksia siitä, että se on mahdollista. Siksi ei haittaa, vaikka joskus tipahtaisin lohikäärmeen selästä. Olen tipahdellutkin. Luotan jo siihen, että löydän kyllä takaisin.

Siis tervetuloa matkaseuraksi taas! Kuljetaan ja kummastellaan yhdessä!