Lohikäärmeenratsastaja

Tämä syksy on ollut muutoksen ja havahtumisen syksy. Elämästä nauttimisen syksy. Se ei ole vain tapahtunut niin kuin usein koemme, että elämässämme tapahtuu hyvää ja pahaa. Minä olen kutsunut sen esiin omilla valinnoillani, minä olen luonut oman olotilani.

Inhimillisessä tekijässä sanoin, että minussa on ydin, joka ei ole riippuvainen siitä, millaiseksi minut määritellään tai mitä teen tai en. Haluan puhua siitä, koska koen, että juuri se tuo elämääni niin paljon voimaa ja iloa ja uskon, että se sama ydin on meissä kaikissa. Puhun siitä, vaikka se on oikeastaan sanojen tavoittamattomissa.

Minun ytimessäni on kokemus silkasta elämänenergiasta, siitä samasta, joka saa ruohon työntymään asvaltin raosta. Vastasyntyneen herättämä puhdas rakkaus ja elämän ihme. Kauneus, joka sävähtää sanattomana kaiken läpi. Kesäyön rauha. Fyysisen olemassaolon silkka ilo kunnon liikunnan jälkeen. Luovuuden ja inspiraation hetki, jona rajoja ei ole. Yhteinen hetki rakkaiden kanssa, kun tajuaa, että kaikki on niin hyvin ja lämpö on tässä.

Ne kaikki ovat tämän elämän ytimen kokemuksia: rakkaus, ilo, rauha, voima, vapaus, selkeys. Jokaisella on varmasti näitä hetkiä, jotka kurottavat kaiken analysoinnin ja arkisten tunteiden taakse. Tärkeä kysymys on tämä: Voiko tällaisen tietoisuuden saavuttaa ilman viinaa, huumeita tai ekstaattisia huippukokemuksia?

Vastaus on: Kyllä. Sitä olen etsinyt koko elämäni ja sen olen nyt löytämässä. Se ei ole tyyppikysymys, niin uskon. Se ei ole jotain, mihin hyvät ja vahvat pystyvät, muut ei. Se vaatii päättäväisyyttä kuunnella pelkojen, odotusten ja ajatusohjelmoinnin taakse. Mutta aivan varmasti jokainen, joka on tosissaan päättänyt etsiä oman elämänlähteensä löytää sen myös. Ennemmin tai myöhemmin. Luultavasti ennemmin kuin luulisikaan.

Ja se lävistää koko arjen. Syömisen, juomisen, nukkumisen, liikkumisen, työn, vuorovaikutuksen toisten kanssa, oman tilan, kaiken.

Kuulostaako utopistiselta? Joltain uskonnolta, suuntaukselta, ”löydä itsesi” –terapialta, henkiseltä ohjelmalta? Ei ole mitään ohjelmaa, kirjaa, ei mantraa eikä meditaatiota, joka vie perille. Tai pikemminkin kaikki voi viedä perille. On kysymys siitä, otanko minä oman voimani ja valoni tosissaan ja haluanko toteuttaa sitä elämässäni. Se ei enää ole minulle sanahelinää. Se on käsinkosketeltavaa elämää.

Tyttö on istunut niin kauan luolan suulla vartijoimassa, ettei lohikäärme pääse luolasta ulos. Hän on pelännyt ja palellut niin kauan, itkenyt yksinäisyyttään. Silti se on ollut turvallista, kun taas lohikäärmeen voima on pelottanut. Ja lohikäärme on odottanut tyynesti, sillä se on tiennyt, että yhtenä päivänä tyttö väistyy vapaaehtoisesti ja päästää lohikäärmeen valloilleen.

Nyt on se päivä. Nyt asetan pienen, pelokkaan, ulkopuoleen takertuvan lapseni hellästi sivuun ja astun vapaan taivaan alle. Venyttelen ja oion siipiäni. Kutsun lapseni nousemaan selkään. Hänellä on yhä pelkonsa ja kahleensa. Mutta nyt hän lentää, lentää ikivoimansa kannattelemana.

Tiedän tämänhetkisen elämäni halun ja tarkoituksen. Haluan ottaa selvää, kuinka voin elää tätä huikaisevaa kuvaa arjessani: Kessun kanssa räntäsateessa, työvuoren edessä, tiimityössä, kun sukset menevät ristiin. Olen saanut peruuttamattoman vahvoja kokemuksia siitä, että se on mahdollista. Siksi ei haittaa, vaikka joskus tipahtaisin lohikäärmeen selästä. Olen tipahdellutkin. Luotan jo siihen, että löydän kyllä takaisin.

Siis tervetuloa matkaseuraksi taas! Kuljetaan ja kummastellaan yhdessä!