keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Jumala minussa

Olen juuri päättänyt 20 viikon kurssin, jolla meditoitiin neljänä päivänä viikossa. Olen kertonut monille omistaneeni syksyn sille, mutta aika harvoille olen maininnut kurssin otsikon. Syykin selviää, kun sanon sen nyt: Jumalallinen yhteys. Auts, sfääreihin mentiin että pätkähti! Vai mentiinkö? Taas minussa nousee kapinallinen Riikka paukuttamaan, että on se nyt hitto, että papit ja piispat julkaisevat vaikka mitä dialogeja ja mietelmiä Jumalasta ja sitten minä muka vaikenen siitä, kun menee liikaa sfääreihin. Ei kun minäkin haluan!

Vaan onhan se Jumala aika vaikea juttu. Yhä edelleen se mielletään jonkinlaiseksi persoonallisuudeksi. Jumala katsoo ja tietää kaiken, vastaa joihinkin rukouspyyntöihin ja evää toiset, johdattaa jotkut pelastumaan täpärästi ja antaa toisten kuolla ja lopulta ottaa toiset Taivaaseen ja heittää uskottomat ikuisesti ulkopuolelle, kyynelsilmin tietysti. Tähän persoonallistamiseen liittyy niin paljon kysymysmerkkejä, että järkeään terävästi käyttävät ihmiset ovat luovuttaneet kokonaan ja minun mielestäni hyvästä syystä. Toiset näkevät järjelliset aukot, mutta eivät piittaa niistä, koska Jumala tuntuu tarjoavan ainoan lähteen ehdottomalle, horjumattomalle rakkaudelle. Jos joku sanoo kokevansa jumaluuden itsessään, niin siitä se hämminki vasta alkaakin, koska koko Jumala-kuva on niin ryvettynyt väärinkäytetyistä sanoista ja tyhjästä toistelusta.

Minuun kolahti pohdinta, jonka joku lapsi esitti, kun häneltä kysyttiin, mikä on Jumala. Vapaasti muisteltuna se meni jotenkin näin: "Minä olen miettinyt, että mikä oikeastaan on jalka. Jos ei voi oikein tietää sitäkään, niin miten voi tietää, mikä on Jumala." Minulle tämä on paljon enemmän kuin hauska lapsen pohdinta.

Meillä on päässä selkeä mielikuva siitä, mikä on jalka. Meillä on siitä fysiologista tietoa. Mutta laitapa silmät kiinni ja ala etsiä kehollista jalan tuntua. Ota vaikka varpaat ja jalkaterä nilkkaan asti. Tunnustele kehon sisäistä tuntemusta. Tunnetko olemassaoloa, kihelmöintiä, lämpöä, kylmyyttä, elämää? Kun keskityt silkkaan tuntemukseen tarpeeksi kauan, jalan olemus alkaa menettää muotoaan. Se on vain möykky, kimpale olemassa olevaa elämää, nimetöntä jotakin.

Ainoa, minkä voit näin suoraan havaitsemalla varmasti tuntea on, että se on olemassa. Kaikki muu, sen osan nimeäminen jalaksi, sen fysiologia ja anatomia tulee vasta tämän nimettömän perustuntemuksen jälkeen, ikään kuin kerrokseksi sen päälle. Mitä tapahtuu, jos ulotat saman suoran, sanoja ja määrittelyjä vailla olevan havainnoinnin varpaista päälaelle, vain tunnustellen tuntemuksia koko matkalta? Jos pystyn pitämään huomioni tässä havainnoinnissa, voin tavoittaa tilan, jossa koko minä on tätä nimetöntä olemista. Sillä on aika vähän tekemistä sen kanssa, että olen Riikka Hänninen, 32-vuotias helsinkiläinen, sokea nainen.

Kun kuuntelen tätä muodotonta, nimetöntä perusolemista, havaitsen, että se on neutraalia. Se ei myrskyä tunteideni mukana eikä muutu siitä, että maksamattomat laskut kaatuvat niskaan. Se ei loukkaannu pahoista sanoista eikä häiriinny flunssasta tai nilkan nyrjähdyksestä. Se vain on ja on, neutraalina, pehmeänä, vakaana kaiken kivun ja häiriön alla. Ja kun uppoudun tunnustelemaan sitä, sillä ei tunnu olevan rajoja. Minulla on iho, mutta tämä oleminen ei jotenkin tunnu loppuvan ihon rajoihin.

Tämän olemassaolemisen tunteminen herättää minussa rauhaa, luottamusta siihen, että on jotakin, joka ei koskaan petä, olemisen riemua, joka ei synny ja kuole tietyistä, ulkoisista ärsykkeistä. Kun olen kosketuksissa siihen, lakkaan huolehtimasta ja jossittelemasta. Ajatukseni vapautuvat luottamaan ja luomaan uutta. Alan käyttää jotain sellaista aluetta kapasiteetistani, joka on paljon nopeampi ja vaistomaisen älykkäämpi kuin normaali, aika tahmea mielentilani. Se on tila, jossa minun tarvitsee ponnistella vähiten jonkin aikaansaamiseksi. Ja kun vien tiukaksi solmuksi kovettuneen kärsimyksen tunteeni tähän olemiseen, tunnen rajatonta rakkautta, joka kykenee parantamaan syvimmänkin haavan pelkällä olemassaololla.

Näin minä hahmotan kaiken olevan rakenteen. Kaiken fyysisen, solujen ja atomien alla meissä on tämä ulottuvuus, jota ei voi nimetä eikä selittää, mutta jonka jokainen voi tuntea ja kokea konkreettisesti. Se on sama uskoville ja ateisteille, vauvoille ja vanhemmille, nobelisteille ja dementikoille. Minulle se on meidän todellisin, perimmäisin olemuksemme. Ei ole väliä, kutsutaanko sitä Jumalaksi vai elämäksi vai ei-miksikään. Tärkeää on se, mitä sen kokeminen avaa meille.

Tämä on minun kosketuspintani jumaluuden kanssa. Jos jokin, niin tämä alkuolemisen kokemus ansaitsee Jumalan nimen. Se tuntuu jatkuvan äärettömiin käsityskykyni ulkopuolelle. Se tuntuu olevan persoonaton ja samalla tietoinen tila. Mieli menee tästä ihan sekaisin, mutta kokemus on yksinkertainen. Jokainen tunnistaa sen heti, kun kokee sen eikä sitä tarvitse kyseenalaistaa tai epäillä.

Miettikäähän, mitä merkityksiä kristinuskon ydinlauseet saavat, jos niiden ajatellaan viittaavan tähän perusolemiseen kaiken takana: Minä (oleminen) olen Tie, Totuus ja Elämä. Minä ja Isä (oleminen) olemme yhtä. En voi mitään omin neuvoin. Ihminen on Jumalan (olemisen) kuva ja kaltainen. Jumala (oleminen) on rakkaus. Olisiko taivasten valtakunta toden totta meissä? Ja entä jos perisynti onkin vain sitä, että hyvä ja paha tieto, siis ajattelu, mielen toiminta, tunteiden myrskyntä ja draama on täyttänyt tajuntamme niin, ettemme enää kuule sitä hiljaista jotakin, joka on sen taustalla? Silloin tuhlaajapojalla on kovin lyhyt matka kotiin ja Helvetti lakkaa, kun me lopetamme sen.

Jumalallinen yhteys -meditaation päämäärä oli saattaa osallistujat pysyvään kosketukseen oman jumalallisen osansa kanssa. Varmaan kaikilla oli höttöisiä mielikuvia siitä, mitä se tarkoittaisi. 20 viikkoa selvensi minulle, että se tarkoittaa sitä, mitä juuri kuvailin. Sfääreissä leijailun sijasta jalkani ovat vakaammin maassa kuin koskaan elämässäni. Olen vieläkin aivan ihmeissäni tämän arkisen yksinkertaisuuden ja selittämättömän suuruuden yhdistelmästä. Ehkä ihmisyys onkin juuri sitä, muhevan maan elämä ja muodottoman olevaisen mysteeri yhdessä paketissa.

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Allergikko karkkikaupassa

Kerran minua houkuteltiin viikonlopun kestävälle henkisen tiedon peruskurssille. Ohjelmassa oli ainakin menneiden elämien tarkastelua, aurojen katsomista, tonttujen ja muiden henkiolentojen tunnustelua, henkimatka tapaamaan omaa mestaria tai muuta henkiopasta, esineiden ja asioiden (mm. veden) energisoimista ja olisiko mukana ollut vielä kivillä parantamista. Siihen aikaan en tuntenut vielä mitään henkioppaita tai yhteyksiä. Olin vasta havainnut, että tämäntyyppiset asiat kiinnostivat minua. Mutta pelkkä kurssin sisällön kuunteleminen veti minut aivan hämmennyksiin. Henkinen tieto. Tätäkö se siis oli? Kuulosti ennemminkin karkkikaupalta.

Yhä edelleen palaan monesti samaan hämmennyksen ja vierauden kokemukseen henkisissä piireissä. Kuuntelen, miten ihmiset saavat guruiltaan energiavihkimyksiä, joita voi saada vain näiltä tietyn vihkimyspolun käyneiltä tyypeiltä. Kuuntelen, miten ihmisen energiakenttä ja koko maailma jaetaan ainakin seitsemään tasoon ja ties kuinka moneen ulottuvuuteen. Siis mihin? Luen kanavoituja tekstejä, joiden lähteillä on aina hieno, vierasperäinen fantasianimi ja joissa on yleensä aina suurten sanojen käsittämätön osio. Kaikki se ylimaallisuus hämmentää, kiusaa ja surettaa minua. Koen olevani allerginen.

Hämmennys syntyy siitä, että kyllähän minä itsekin olen samojen ilmiöiden äärellä. Minulla on kokemukseni energiasta ja henkioppaista, yksinkertainen, koruton, nimetön kokemus, joka on täydessä synkassa arkeni kanssa ja jota en vierasta vähääkään. Kun yritän puhua siitä näillä sanoilla, tunnen olevani ulkomaalainen, kuin puhuisin vieraan kielen ja kulttuurin sanoilla. Peloissani olen kysynyt, haluanko käyttää sanoja, jotka kantavat mukanaan karkkikaupan kiehtovaa tuoksua? Mutta onko minulla vaihtoehtoja, jos kerran haluan puhua?

Helpotus alkaa löytyä, kun katson, mikä luo tämän karkkikauppailmiön. Meediot-sarjan päähenkilö sanoi jotain hyvin huomionarvoista: ”Jos mulla on vahva halu uskoa, että tää on totta, niin sit se on totta.” Mistä tämä vahva halu uskoa kumpuaa? Mitä me haluamme? Miksi ihmiset haluavat mieluummin henkisiä ilmiöitä vilisevän viikonloppukurssin kuin yksinkertaista läsnäoloa? Miksi kanavointi menee perille paremmin, jos sen on lähettänyt mestari Amygdala eikä mestari Pekko?

Kiehtova henkinen ilmiömaailma on kuin betonilähiöön ilmestynyt haltiatar. Haluamme pelastusta arjen jähmettyneisyydeltä, kutistuneilta haaveiltamme, möykyiksi kovettuneilta tunteiltamme, yksinäisyydeltämme. Haluamme jotakin, mikä saisi elämän säihkymään salaperäisenä, uusia lupauksia kuiskien. Haluamme epätoivoisesti, ettei arjen painajainen ole totta. Auran väreihin ja automaattikirjoitukseen uppoutuminen on nopea tapa täyttää tajunta jollakin kiehtovalla. Se on paljon miellyttävämpää kuin kääntyä hiljaa kohtaamaan kaikki se, mitä haluaisimme välttää.

Pointti ei siis ole väittää, että henkisissä ilmiöissä olisi jotain vikaa. Mutta mikä motiivi ajaa meidät niiden luokse? Käytämmekö henkisyyttä peittämään jotakin, korvaamaan jotakin, värittämään tunteet ja tosiasiat tietynlaisiksi? Onko voimakas halu kokea tietynlaisia henkisiä kokemuksia suurempi kuin halu kokea ja ymmärtää totuus itsestä ja muista?

Mitä jos enkeleiltä riisutaan heidän kauniit nimensä? Mitä jos väitän, että kaikki energiahoito perustuu yhteen ja samaan energiaan? Kestääkö tietyn healingin järjestelmä tämän väitteen? Mitä jos opettajaa, gurua tai mestaria ei huomenna enää ole?

Jos etsimme henkisyydestä voimaa, joka voisi pelastaa meidät itseltämme, olemme valmiita uskomaan vihkimyksen saaneiden sanaan ehkä miettimättä lainkaan, millä perusteella joku on meille totta tai ei-totta. Niinpä ihmiset toistelevat tietyllä, pehmeällä äänensävyllä henkisiä peruskauraviisauksia kuten ”Rakkaus on vastaus kaikkeen!” Niin se ehkä onkin. Kuitenkin sitten joku heikkona hetkenään paljastaa luottamuksellisesti, että ei ole vuosikausiin ymmärtänyt, mitä se ihan oikeasti tarkoittaa.

Ihminen saattaa rakentaa kokonaista uskomusjärjestelmää myöntämättä itselleen, että kaiken perustana on tosiasiassa epävarma, muiden lausunnoille perustuva uskomus, ei oma, vakaa kokemus. Mitä pidemmälle tällainen rakennelma etenee, sitä lujemmin siitä on pidettävä kiinni, koska sitä kamalampaa olisi myöntää, että sen perusta on tyhjän päällä. On siis parempi pitää se lämmin, hyväntuoksuinen, samanhenkinen yhteisöllisyys kuin olla rehellinen ja astua ei-tietämiseen ja epävarmuuteen. Miten tavattoman inhimillistä ja rakastettavaa. Ja väistämättä tuskallista, kun elämä haihduttaa ei-totuuden.

Yksi hämmennyksen syistä on se, että sanat ovat aidosti epätarkkoja. Kokemukset, joita yritämme kuvailla sanoilla ovat sanojen lokeroivan rakenteen ulkopuolella. Vähän kuin yrittäisi kuvaila värejä sokealle. Niistä voi sanoa jotain summittaista, mutta värien todellinen luonne jää tavoittamatta. Siksi oma kokemus on minusta aina ensisijainen. Muiden sanat voivat vain ehdotella suuntia, mutta totuutta ne eivät koskaan kerro. Totuus voi paljastua vain minun tietoisuudessani.

Voiko sitten löytyä kokemus, joka kestää epäilyn? Mistä sen tietää? Voiko tästä haluamisen kehästä päästä eteenpäin? Millä tavalla voisi erotella ja päätellä, mikä on mitäkin? Sitä pohdin seuraavaksi.

perjantai 30. marraskuuta 2012

Irti vaikenemisen kahleista

Viime syksynä päätin, etten enää salaa metafyysisiä kokemuksiani jatietoisuuttani. Nettisivuilleni ilmestyi osio tietoisuuden työstä. Tärkeintä siinä oli läsnäolo, hyväksyvä tietoisuus, joka avaa pääsyn mielenrauhaan. Tämähän on silkkaa mindfullnessia, jonka ihan jokainen voi hyväksyä, koska se ei uhkaa ketään. Ja tämä on edelleen minulle kaikista olennaisinta.

Oli muutakin, sellaista, josta en olisi halunnut puhua. Kuten että vuosia sitten tunsin, että vieressäni, ympärilläni oli piiri henkiolentoja, ystäviä, jotka olivat kulkeneet kanssani kaiken alusta asti, jotka tunsivat joka sopukan minusta ja rakastivat minua täysin varauksetta. Sen julkinen myöntäminen oli huomattavasti tiukempaa. Pelkäsin maineeni menettämistä, sitä, että toisin ajattelevat ihmiset pitäisivät minua niin outona, että eivät haluaisi olla kanssani tekemisissä. Mutta en voinut tehdä enää kompromisseja asiassa, joka oli minulle kokemuksellisesti totta.

Sivujen julkistamisesta seurasi pienoinen hämmennyksen aalto. Kaikki eivät noin vain uskoneet siihen, mihin minä, mutta kukaan ei halunnut kieltää sitä minulta. Luulen joidenkin oudoksuneen kertomaani hiljaa itsekseen, ehkä vähän pelästyneenkin. Mistä ihmeestä minä nyt puhuin? Mitä tarkoittaa, että näen tai koen ei-fyysisiä asioita? Sitäkö, että näen ihmisistä noin vain kaiken? Harva on uskaltanut kysyä tai epäillä suoraan. Tajusin, että kaikki muutkin pelkäävät puhua näistä ”oudoista asioista” ja että tutun ihmisen tuomitseminen ääneen on korkean kynnyksen takana.

Suurinta huolta ja vastustusta herätti se, että kerroin ottavani näitä kokemuksia yhä enemmän osaksi työtäni. Sitä ihmisten oli vähän vaikeaa niellä. Oliko sellainen sopivaa? Eikö se maine outone juuri tuollaisesta? Eikö tällaisten asioiden pitäisi olla yksityisiä pohdintoja? Järjestäisinkö itseni vaikeuksiin, jos minulle tulisi pahasti tasapainottomia ihmisiä eikä minulla ollut terapeutin koulutusta? Sain kuulla upeasti kaikki omat pelkoni toisten suusta. Eikä ole parempaa keinoa rauhoittua kuin rauhoittaa toista. Selittäessäni näkökulmaani yhä uudestaan tajusin, että kaikki on aivan hyvin.

Nyt istun tässä kirjoittamassa, koska huomaan, että viime syksystä huolimatta jatkan salaamista tavalla, joka ei enää käy minulle. Facebook on mahtava pienoismalli tuttavapiiristäni. Voin mitata avoimuuteni astetta aika hyvin sillä, voinko kirjoittaa kokemuksistani tuosta noin vaan Facebookiin. Mieleni alkaa esittää vastalauseita: ”Mutta entäs ne larppikaverit? Ne luulee sitten vaikka mitä hörhöä, mistä puolet ei ole edes tottakaan. Ja entäs kristityt sitten? Eikö tämä ole ihan kerettiläistä? Ja onhan siellä pari suorasanaista ja joskus armotonta skeptikkoa, niin että haluatko kylmää vettä niskaan? No niin, mitä jos vaankirjoitat turvallisia statuksia ja pidät nämä jutut pienen piirin hommana. Miksi tästä pitäisi tehdä niin kovin julkista?”

Viimeinen kysymys vaatii huomiota. Viime syksyn jälkeen on käynyt tasaisen toistuvasti niin, että ihminen, joka ei ole koskaan kehdannut myöntää melkein kenellekään olevansa tällaisista asioista kiinnostunut , on alkanut jutella kanssani ilahtuneena. Ihmiset kantavat häpeillen ja vaieten lepattavia uskomuksiaan maailman syvistä kysymyksistä.

Samaan aikaan, joka sunnuntai, kuka tahansa voi kävellä kuulemaan kertomuksia miehestä, joka paransi muita rakkauden voimalla, keskusteli edeltä menneiden kanssa, palautti vähäksi aikaa kuolleen ruumiinsa elämään ja jonka henki voi nytkin puhua kenen tahansa sydämessä ja sisimmässä, jos siihen vain uskoo. Tämä on niin peruskauraa, ettei se hätkäytä edes ateisteja. Jos se on ok, niin miksi minun kokemukseni olisivat tuon hörhömpiä? Miksi yhdet ihmeet ovat ruisleipää ja toiset hattaraa? Yhdet kokemukset ja uskomukset käyttävät valtamediaa, valtion kanavia ja massojen hyväksyntää, ja minun ja muiden pitäisi hävetä ja salailla omia, hyvin samantyyppisiä kokemuksia, koska niillä on vähän eri nimi.

Minä sanon, että se on orjuutta. Siinä ei ole sanan ja ajattelun ja uskonvapaudesta tietoakaan. Ei voi olla niin, että alistun vaikenemaan häpeän takia, pelon takia. Ei voi olla niin, että minun täytyy sensuroida itseäni sen takia, että pelkään tulla torjutuksi. En suostu sellaisiin kahleisiin enää.

Haluan tehdä tekoja, joiden kautta tunnen ja tunnustan, että minulla on tämä vapaus. Siksi aion kirjoittaa blogiini muutamista asioista, ainakin henkioppaista, energiasta ja Jumalasta. Haluan kokeilla, miltä tuntuu sanoa julkisesti ääneen ne jutut, jotka pelokas mieleni haluaisi sensuroida. Uskon auttavani sillä kaikkia niitä, jotka eivät uneksisi puhuvansa näistä asioista edes lähimpien ystäviensä kanssa.

Vain yksi motiivi ei kiinnosta minua pätkääkään: käännyttäminen. Kuten alussa sanoin uskon vakaasti, että tietyt ydinasiat yhdistävät Maapallon kaikkia ihmisiä: kyky rakastaa ja olla rakastettu, kyky tarkastella asioita hyväksyvän neutraalisti, kyky olla läsnä tässä hetkessä. Ilman niitä kykyjä tapamme itsemme, niiden avulla pelastumme. On paljon tärkeämpää löytää yhteinen kosketuspinta tällaisissa kysymyksissä kuin siinä, uskooko joku henkioppaisiin vai ei. Ja lopultakin voin olla varma vain oman kokemukseni totuudellisuudesta.

Matka jatkukoon siis aivan luonnollisesti: Kiinnostuneet palaavat lukemaan, mitä tulevina viikkoina kirjoitan. Muut pudistelevat päitään. Toivottavasti kuitenkin aivan kaikki malttavat katsoa leimojen ja stereotypioiden taakse. Joudun käyttämään sanoja, jotka on ladattu suoraan sanottuna sonnalla, eikä minun kokemukseni paljoakaan vastaa mielikuvia, joita henkinen sanasto yleensä herättää. Seuraavassa kirjoituksessani taidankin pohtia vähän syvemmältä tätä sanojen ja mielikuvien ristiriitaa.

Onpa voitokas olo! Taidan lämmittää aimo mukillisen glühweinia, mutustaa tummaa suklaata ja päivittää joululaulujen soittolistani. Hyvää joulukuuta ja viikonloppua!

tiistai 21. elokuuta 2012

Heikkouden vapauttava voima

Itsensä vähättelemistä kuulee paljonkin. Mä oon tässä ihan surkea, mä en taaskaan sitä ja sitä, enhän mä nyt mitään. Yleensä se ei edes perustu todellisuuteen ja koko pointti on saada toiset taputtamaan sinua päähän ja sanomaan, että älä nyt, olet upea. Paljon harvinaisempaa on puhua suoraan ja avoimesti heikoista kohdistaan hakematta sillä hyväksyntää. Se hirvittää. Minä nyt kumminkin ajattelin tehdä niin, koska olen todella kyllästynyt heikkouteni asettamiin kahleisiin ja koska arvelen muiden saavan tästä apua.

Opiskellessani kolmivuotisessa CVT-koulutuksessa me päivittelimme tasaisin väliajoin, että ”kyllä tästä aiemmin on päässyt läpi sellasia tapauksia, että on kyllä tosi ihmeellistä, miten se riittää valmistumiseen”. Hiljaa itsekseni pelkäsin, että olisin yksi näistä. Koko koulutuksen ajan tunsin huonommuutta suhteessa siihen, mitä arvelin yleisen tason olevan. En opettajana vaan laulajana. Opettajana tiedän olevani hyvä. Laulullisesti olin valmistuessani sitä mieltä, etten olisi ansainnut diplomiani. Ja tilanne on sen jälkeen pikemminkin huonontunut kuin parantunut.

Keikoilla vedän kyllä mallikkaasti ja kauniisti ja läsnäololla, koska olen silloin mukavuusalueella. Ongelmat ovat laulutekniikan osa-alueilla, joita en tietysti keikalla käytä, koska en osaa. Edistyin koko koulutukseni ajan, mutten koskaan tuntenut ratkaisseeni tiettyjä perusongelmia. Törmään niihin ongelmiin sekä opettajana että laulajana.

Joka kerta, kun nämä ongelmat tulevat käytännön elämässä vastaan, sisäinen kriitikkoni antaa kuulua itsestään: ”No niin, kuuletko nyt, et pysty tähän ja tähän, vaikka olet muka authorized complete vocal technique teacher. Et oikeasti voi olla ylpeä siitä saavutuksesta, koska puolet olet ansainnut siksi, että Cathrine Sadolin oli kiltti.” Niin kauan kuin tietyt ongelmat ovat ratkaisematta, itsekunnioitukseni on miinuksella, koska koen, että ongelmat johtuvat minun teoistani tai tekemättä jättämisistäni.

Varsinkin valmistumiseni jälkeen viimeinen ryhmä, jolle olen tästä hiiskunut ovat muut CVT-opettajat eli juuri ne, jotka osaisivat luultavasti auttaa minua kaikista parhaiten. Sisäinen kriitikkoni on huolehtinut tästä oikein hyvin. ”Olet sössinyt koko homman ja jos muut tietäisivät, miten pahasti, he allekirjoittaisivat, ettet ansaitsisi pätevyyttäsi. Joten ole hiljaa äläkä jää kiinni siitä, miten paskasti sinä oikeasti hallitset tekniikan. ”

Tänään treenatessani havahdun tiedostamaan koko tämän ajatuskuvion. Ensimmäiseksi tulee pysähdys ja järkytys. Tajuan, että olen ollut rautaisten, yhteisesti opittujen ajatusmallien kahleissa: Kilpailu on kovaa. Hyvät pärjää, huonot tippuu. Heikkoutta ei saa näyttää. Epäonnistumisen tunnustaminen on nöyryyttävää. Hyvät tyypit ovat haluttuja, kiireisiä, suosittuja. Osaaminen on valuuttaa. Osaaminen mittaa sitä, kuinka paljon sinua arvostetaan. Jos sinulla on jokin extravajaus (kuten näkövamma), olet riippuvainen extraosaamisesta tai et pysy markkinoilla. Markkinoilla pysyminen on tärkeää. Siitä riippuu niin sisäinen, sosiaalinen kuin taloudellinen voimasi ja arvosi.

Järkytys syntyy siitä huomiosta, että nämä eivät ole pelkkiä blogeissa hoettuja kärjistyksiä vaan olemassaolevia ajatusrakennelmia, jotka ovat rajoittaneet minun elämääni ja olemustani konkreettisesti. Miten voin suostua elämään tällaisessa arvottomuuden, itsekunnioituksen puutteen ja pienuuden vankilassa? Miten voin kohdella itseäni näin? Miten voin alistua kantamaan tällaisia käsityksiä ja antamaan pahimman osani määrätä itseäni tällä tavalla? Ei käy, ei jumalauta käy!

Nämä ajatuskahleet voivat rajoittaa minua vain niin kauan kun ne pysyvät tiedostamattomina. Nyt näen kaiken selkeästi ja ymmärryksen valo paljastaa sellini paskaiset, pimeät nurkatkin. Vain hullu astuisi tähän loukkoon vapaaehtoisesti uudestaan. Miksi jatkaisin jotain itselleni näin vahingollista? Minulla on täysi vapaus lopettaa tämä typeryys.

Tietoisuuden valokeila tuo väistämättä mukanaan tosiasioiden tunnustamisen, niille antautumisen. Ok, tekniikkani on tässä jamassa, se on fakta. Ja se ei riitä siihen, mitä tarvitsisin käytännön opetuksessa ja joskus laulamisessa. Sekin on fakta. Ja voi olla, ettei se tässä tilanteessa riittäisi pätevyyden uusimiseen. Siitä en ole varma, se saattaa olla fakta. Miksi pyristelisin faktoja vastaan?

Siihen ne faktat taitavat sitten jäädäkin. Loppuosa on minun tulkintaani, ja sen tarkastelu herättää joukon hyviä kysymyksiä. Miksi tällä on näin paljon väliä minulle? Mikä osa minussa välittää noin paljon siitä, olenko pätevä vai en? Mikä estää minua muuttamasta tilannetta? Mistä motiivini toimia oikeasti nousee? Mitä minä haluan saavuttaa ja miksi? Perustuuko muiden edessä nöyrtyminen todellisuuteen? Eikö avun pyytäminen ja vastaanottaminen ole paras lahja, jonka voin antaa itselleni ja sitä kautta eteenpäin oppilailleni?

Kun tunnustan tilanteen sensuroimatta, koko asetelma alkaa hitaasti kääntyä ylösalaisin. Miksi olen niin ankara itselleni? Miksi tämä taidollinen heikkous olisi niin hävettävää suhteessa siihen, kuka minä olen? Olen elänyt valtavan rikkaan, intensiivisen nuoruuden availemalla satoja ovia, maistelemalla joka padasta, nuuhkimalla tätä ja tuota purkkia. Olen jakanut huomiotani ja energiaani hengästyttävän laajalle ja maksanut siitä sillä, etten ole pystynyt keskittymään erityisesti yhteen asiaan. Se hinta on kannattanut maksaa, koska mitään kokemastani en vaihtaisi pois.

Ja viimeistään tässä vaiheessa on tullut selväksi, että tämä puutteellisen laulutekniikan kohtaaminen nostaa minussa esiin juuri niitä puoliani, jotka ovat minulle kaikkein vaikeimpia. Siksi tässä ei ole kysymys vain siitä, etten laiskuuksissani ole painanut treeninappulaani tarpeeksi usein. Laiskuuden naamio on tosi kätevä. Niin kauan kun uskon olevani laiska, olen turvassa. Tietysti sätin itseäni, mikä ei ole mukavaa, mutta kun olen laiska ja siis voisin olla parempi, jos viitsisin, ei tarvitse kohdata häpeän ja alemmuuden luurankoja pimeässä. Pitäisikö minun siis tosiaan ruoskia sisäistä lastani sen tähden, että se on ollut niin hurmioitunut elämästä ja toisaalta uskonut todeksi sen, mitä maailma on opettanut heikkoudesta ja hyväksynnän ansaitsemisesta?

Tämän huumaavan oivallusten syöksyn jälkeen olen riehakkaan iloinen. Paskat pätevöitymisestä! Paskat kenenkään mielipiteestä! Minä en ole tehnyt mitään väärää, en ole mokannut mitenkään sillä, että tekniikkani ja tilanteeni on tämä. Minulla on kaikki mahdollisuudet ottaa homma haltuun. Ja sen minä haluan tehdä. Eniten siksi, että haluan tuntea kaikilla äänen osa-alueillani sitä luonnollista iloa ja vapautta, mitä nyt osittain tunnen. Haluan irti niistä kahleista, jotka estävät ääntäni. Ja myös siksi, että tästä asiasta on tullut itsekunnioitukseni ja oman voimani symboli. Nyt olen siitä tietoinen ja käytän tätä tietoisuutta hyväkseni. Seuraavaksi käännyn upeiden kollegojeni puoleen ja pyydän heitä apuun. En voi kuin kumartaa tietoisuuden valtavan voiman edessä.

sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Toimivaa magiaa

Olen todistanut oikeaa magiaa, elämän väkevää taikuutta, jonka edessä ei voi muuta kuin haukkoa henkeään. Oppilaan luvalla kerron siitä nyt teille.

Oppilas tuli ihka ensimmäiselle laulutunnilleen. Hän lauloi valitsemaansa laulua siten, että alkuperäinen laulu kuului taustalla. Laulu oli herkkä ja kaunis ja herkästi oppilaanikin sitä lauloi, mutta aika lailla omassa vireessään. Hän kyllä noudatteli melodian suuntaa, mutta vire kelluskeli omissa sfääreissään, vähän kuin ääni olisi karannut tuulen mukaan.

Minä seurasin välitöntä intuitiota. Ohjasin oppilaan tunnustelemaan jalkapohjiaan ja jalkojaan. Miltä tuntuu seistä maassa, miltä lattia tuntuu jalkapohjia vasten? Tuntuma maasta löytyi. Kokeilimme chi kungista napattua harjoitusta, jossa jalat ovat maassa kuin puun juuret. Vaikka toinen tulisi vähän tönimään ja horjuttamaan tasapainoa, mitään ei juuri edes tarvitse tehdä, koska juuret pitävät kaiken vakaana. Tämäkin harjoitus löytyi. Tuntuu rauhalliselta, kommentoi oppilas.

Pyysin häntä laulamaan laulun uudestaan niin, että hän keskittyisi koko ajan vain maahan, suuntaisi äänensä jalkoihin ja maahan. Suuntaamisen ajatus tuntui vähän vaikealta ja siksi tarjosin mielikuvaa: ääni on kuin vettä, joka valuu suusta putkia, jalkoja pitkin maahan. Tämä tuntui toimivalta.

Sitten tapahtui magia. Kun hän aloitti laulunsa vesiputkien kohistessa kohti maata, kaikki oli täydellisen kohdallaan. Hän aloitti täysin oikeasta sävelestä ja pysyi sävellajissa. Olin pudottaa korvat päästäni! Tätä jatkui, kunnes keskittyminen lipsahti maahan valuvasta vedestä jonnekin muualle. Samalla karkasi virekin. Ja heti, kun ohjasin keskittymisen takaisin maahan, vire palasi. Se tapahtui yhä uudestaan ja uudestaan ja sekä maakontakti että vire tuli yhä vakaammaksi.

Mitä tämä kertoo? Ensinnäkin sen, että meidän kehossamme ja systeemissämme on olemassa täydellisesti toimiva älykkyys ja tietoisuus, jolla ei ole mitään tekemistä hitaan ajattelumme kanssa. Ajattelu ei edes tiedä, millä tavalla tämä prosessi toimii. Ajatuksissamme me voimme vain antaa aikomuksen, pyynnön tälle kokonaisälykkyydellemme ja siirtää sitten omat ajatuksemme pois tieltä.

Monet oppilaat pelkäävät suuria hyppyjä melodiassa ja yrittävät tähdätä maaliin kuin jousiampujat. Usein käy niin, että mitä kovempi yritys ja paine osua maaliin, sitä epävarmempi tulos on. Kun pyydän heitä jättämään koko vireen sikseen ja luottamaan siihen, että korva ja aivot kyllä tietävät, mihin täytyy mennä, lopputulos paranee heti. Me siis voimme joko yrittää ruuvata asioita ajattelemalla tai jättää ne kehollisen kokonaisälykkyytemme huoleksi.

Toinen huomionarvoinen seikka on nopeus. Oppilaan kehon oma älykkyys toimi salamannopeasti saatuaan ohjat käsiinsä. Heti kun piuhat oli yhdistetty päästä varpaisiin, keho palautti itse itsensä luonnolliseen olotilaan. Saman tien, ilman viivettä. Johtuuko monen oppimisprosessin hitaus siitä, että me olemme ajatuksillamme ohjelmoineet asiat näin? Laulutaidottomalta kestää vuosia oppia laulamaan. Vanhoista tavoista poisoppiminen on äärettömän hidasta ja hankalaa. Kaikkea tällaista meille hoetaan niin itsestäänselvyyksinä, että kokonaisälykkyyden valtava nopeus salpaa hengityksemme ja lyö meidät täysin ällikällä.


Meidän on siis täysin mahdollista päästä toimintayhteyteen tämän nopean, valtavan kapasiteetin kanssa, eikä se vaadi erityisiä kykyjä, taitoja tai älyä. Se on meissä kaikissa sisäsyntyisenä ja aivan kädenojennuksen päässä. On elintärkeää huomata, kuinka meidän tietoisuutemme sisältö ja suunta ohjaa sitä, miten yhteys toimii. Kuten oppilas sen sanoi, heti kun putket katkesivat, laulu karkasi.

Mikä pitää putket katkeamattomina? Mitä tarvitaan, että meillä on yhteys tällaiseen tietoisuuteen ja kapasiteettiin itsessämme? Jos tämä toimii tällä tavalla vireen löytämisessä, niin missä muualla se voi toimia? Nopeiden ratkaisujen tekemisessä? Liikenteessä? Tunteiden käsittelyssä? Ruuan valinnassa? Keitä me olemme ja mitä me pidämme sisällämme? Miettikääpä sitä! Niin mietin minäkin!

torstai 12. huhtikuuta 2012

Rakkauden kapinajengi

Maaliskuun alussa Savoy-teatterissa koettiin upea konserttimme Ketjureaktio. Kahdentoista lauluntekijän huikeat laulut kulkivat ketjussa ja muodostivat matkan, joka ei sen kokeneilta heti unohdu. Minä sain oman lauluni inspiraatioksi Tommi Pajun laulun maailman viimeisestä bardista, joka odotti suurten tarinoiden ja oman itsensä kuolemaa. ”Pian katkee jo ketju tiedon ikiaikaisen, emme elä enää aikaa mahtilegendojen.” Ja siltähän täällä näyttää, kun katsoo ulos mielensä ikkunasta.

Minun reaktioni lauluun oli välitön ja vahva. Minussa nousi liekki, ilo ja kapina. Tein laulun rakkauden kapinajengistä, joka heittää riemulla hiiteen kaikki ne synkän tulevaisuuden opetukset, joita meille syötetään meidän jokapäiväisessä leivässämme. Tiedättehän: ihminen on pohjimmiltaan paha, maailma joutuu tuhoon... ”Tätäkö sieluni kaipaa, tämäkö toimii? Tämäkö saa minut tuleen ja luottamaan elämän voimiin?” Sitä minä kysyin, hellittämättä ja ilolla.

Ja vastasin itse: ”Historia on mennyt, ainoa hetki on nyt. Se saa minut eloon ja tahtoni tanssiin! Rakkaus on sieluni bensaa, soluni on siitä tehty. Enää en suostu kätkemään sen voimaa!” Vajaan vuoden aikana jokapäiväisen leipäannoksen mukana tullut kyynikkoni ehti pilkata tekelettä korniksi ja vaikka miksi, mutta minä pidin pintani. Ja kun tämä sähikäisbiisi oli edennyt loppuunsa Savoyn lavalla, ihmiset räjähtivät aplodeihin. He rakastivat sitä!

Se huumaava vastaanotto sai minut miettimään asioita uudestaan. Mitä jos muutettaisiin näitä jokapäiväisen leivän mantroja? Miten paljon me valitammekaan, kuinka tämä aika on kyyninen ja ahne ja kova ja vain rahanahneudella on väliä. Kyllä kyllä, on täällä näitäkin. Mutta minä haastan teidät: Yhtä usein kuin tekee mieli valittaa tätä virttä, sanotaankin: On tosi upeaa huomata, miten jutut muuttuvat. Ihmiset tosiaan etsivät yhteisöllisyyttä ja iloa ja rakkautta. Vihdoinkin! Mahtavaa, kun aika alkaa muuttua ja päästään itse asiaan! Vitsi, mitä aikaa me hei elämme!

Tämä blogiteksti ryöppysi sormistani, kun luin Facebookista tilapäivityksen, jossa jaettiin virtuaalihalauksia kaikille, joilla on vaikeaa. Siitä on nyt kulunut 50 minuuttia ja jo 20 ihmistä on tykännyt siitä. Mitä se kertoo? Että meillä on jano, hirvittävän syvä jano yhteisyyteen, kosketukseen, välittämiseen, rakkauteen. Edes virtuaalisesti, please, edes hippunen virtuaalisesti!

Niin että minä en enää tosiaan suostu kätkemään rakkauden voimaa, en suostu puhumaan siitä häpeillen sen takia, että joillekin tuntemattomille ihmisille se on kornia. Hitto vie, se on meille henkistä happea eikä mitään keijupölyä! Me olemme kuolemaisillamme rakkauden janoon ja silti hyssyttelemme. Ei, siinä ei ole päätä eikä häntää.

Me olemme syntyneet tänne sitä varten, ettei muiden tarvitsisi rukoilla virtuaalihalauksia. Me olemme syntyneet jakamaan välittämistä ja lämpöä ihan oikeasti, livenä, jokapäiväisissä kohtaamisissa. Ensimmäiseksi herättyämme ja viimeiseksi ennen nukkumaanmenoa. Niille ihan lähimmille ja täysin tuntemattomille. Pienissä annoksissa, pienissä hetkissä. Todellisissa teoissa ja valinnoissa. Se on helppoa, yhtä helppoa kuin hengittäminen. On paljon, paljon vaikeampaa yrittää selvitä hengissä ilman tätä luonnollista elämänveden virrattamista. Se on kuolettavaa, jakaminen on ravitsevaa. Eläköön ja kukoistakoon rakkauden kapinajengi!

tiistai 24. tammikuuta 2012

Mikä virittää sinut?

Kuuntelen julkisen sanan ja sosiaalisen median intohimoista, poliittista kuohuntaa. Elämä minussa avaa suuni ja laulaa vastauksensa, totuutensa, kutsun kaikille, jotka tunnistavat saman itsessään.

Tämä aika on keskittynyt kertomaan, kuinka me kaikki olemme yksilöitä. Laulamme omaa melodiaamme, omaa sooloamme. Samaan aikaan olemme myös yhden suuren, kollektiivisen olemisen osasia. Yksilölliset melodiamme sekoittuvat yhdeksi valtavaksi, soivaksi matoksi, äänimassaksi, jonka sävy ja vire määräytyy sen mukaan, millaisia lauluja suurin osa massasta laulaa.

Me olemme kytköksissä toisiimme kuin kehon solut. Siitä seuraa, että me vaikutamme ympäröivän ajatusmaton sointiin omilla ajatuksillamme ja vaikutumme sen soinnista. Meitä ympäröivät ajatukset, tunteet ja sanat virittävät meitä ja me siirrämme viritystä eteenpäin. Näin tapahtuu automaattisesti, vaikka emme olisi siitä lainkaan tietoisia.

Jokainen tunnistaa, miten musiikki vaikuttaa kehon ja mielen tilaan. Heavy herättää voiman ja vimman. Vesa-Matti Loirin Naurava kulkuri pakottaa suupielet ylöspäin. Musiikki voi vaikuttaa meihin yhtä vääjäämättömästi kuin haju. Muistot ja tunteet nousevat pyytämättä, hyvässä ja pahassa.

Toisten ihmisten tunteet tarttuvat yhtä herkästi. Ja tunteet kantavat mukanaan ajatuksia, koska tunteelle otolliset ajatukset pitävät tunteen paloa yllä. Kehä on valmis ja pyörittää itseään tunteesta ajatukseen ja ajatuksesta tunteeseen, loputtomiin, kunnes toinen tunne tai meidän tietoinen valintamme keskeyttää sen.

Me kuljemme tässä tunteiden ja ajatusten ambient-matossa, ostoskadulla, jolla joka liikkeen oma kaiutin suoltaa ilmoille musiikkiaan. Nappaamme massasta sävyjä ja sävelmiä, jotka soivat samassa vireessä oman soittolistamme kanssa. Kun löydämme ulkopuoleltamme saman vireen kuin sisältämme, olemme haltioituneita. Synkka, resonanssi, yhteinen kokemus, voima! Tunne on niin mahtava, ettei ole kovinkaan paljon väliä sillä, mikä sisältö ulkopuolisen vireen takana on. Olemme valmiita kiristämään oman harppumme kieliä niin, että runko rutisee, kunhan vain tämä ihana synkka säilyy.

Vihamielisyydellä on vireensä. Kun olemme muovanneet kaikukoppamme resonoimaan sen taajuudella, haemme alitajuisesti synkkaa toiseen vihamieliseen vireeseen. On yhdentekevää, kumpuaako sen sävel ”meidän” vai ”niiden” kaiuttimesta. Taajuus on sama ja resonanssi syntyy välittömästi. Vihan tunteminen on tärkeintä, koska se säilyttää yhteisen vireen eli kokemuksen voimasta.

Voimattomuudella on vireensä. Kun olemme virittyneet siihen, hakeudumme saman tien harmoniaan toisten voimattomuuden sointujen kanssa. Ei ole mitään väliä, vaikkei uutisista kuulemamme itkuvirsi Euroopan talouskriisistä koskisi juuri nyt minua. Vire käy täysin yksiin oman voimattomuuteni kanssa ja ajatukseni kiirehtii runoilemaan lisäsäkeistöjä yksinäisyydestä, laskupinoista ja pyövelipomosta. Täytyyhän tunnevire pitää voimissaan sittenkin, kun uutislähetys on päättynyt. Parempi kärsiä kuin olla ei kukaan tai ei mitään.

Me olemme unohtaneet, että meillä on ikioma äänirauta, kultainen kieli, joka värähtelee hiljaa omimman ytimemme taajuutta. Se taajuus tarjoaa meille iloa, voimaa ja rauhaa mitään pyytämättä. Se vain on niin hiljainen ja hienovireinen, että se hukkuu ostoskadun mölyyn. Sille täytyy antaa tilaa ja hiljaisuutta.

Löydettyämme hiljaisuudesta oman sisimpämme vireen palaamme väistämättä kollektiivisen sointumaton pariin. Mitä jos käännämme marssijärjestyksen päälaelleen? Onko nyt mahdollista asettaa sisäinen vire ykköseksi ja etsiä ulkoisesta sointuja, jotka stemmaavat sen kanssa? Se vaatii jatkuvaa palaamista hiljaisuuden tilaan vetävien hittien keskellä. Se vaatii tietoista, keskittynyttä valintaa siitä, mitä jäämme kuuntelemaan.

Käytännön elämässä tämä voi tarkoittaa seuraavia kysymyksiä: Mitä uutisia seuraat ja miksi? Mitä kommentoit ja levität Facebookissa ja miksi? Miten ja miksi osallistut kahvipöytäkeskusteluihin? Kuka säveltää ajatustesi ja tunteidesi sisällön ja virittää olotilasi? Ja mitä säveltä ja virettä tarjoat muiden vireen pohjaksi? Otatko vastuun omasta osuudestasi oman sointusi ja kollektiivisen soinnun vireeseen? Teetkö sen eteen valintoja?