Rakkauden kapinajengi

Maaliskuun alussa Savoy-teatterissa koettiin upea konserttimme Ketjureaktio. Kahdentoista lauluntekijän huikeat laulut kulkivat ketjussa ja muodostivat matkan, joka ei sen kokeneilta heti unohdu. Minä sain oman lauluni inspiraatioksi Tommi Pajun laulun maailman viimeisestä bardista, joka odotti suurten tarinoiden ja oman itsensä kuolemaa. ”Pian katkee jo ketju tiedon ikiaikaisen, emme elä enää aikaa mahtilegendojen.” Ja siltähän täällä näyttää, kun katsoo ulos mielensä ikkunasta.

Minun reaktioni lauluun oli välitön ja vahva. Minussa nousi liekki, ilo ja kapina. Tein laulun rakkauden kapinajengistä, joka heittää riemulla hiiteen kaikki ne synkän tulevaisuuden opetukset, joita meille syötetään meidän jokapäiväisessä leivässämme. Tiedättehän: ihminen on pohjimmiltaan paha, maailma joutuu tuhoon... ”Tätäkö sieluni kaipaa, tämäkö toimii? Tämäkö saa minut tuleen ja luottamaan elämän voimiin?” Sitä minä kysyin, hellittämättä ja ilolla.

Ja vastasin itse: ”Historia on mennyt, ainoa hetki on nyt. Se saa minut eloon ja tahtoni tanssiin! Rakkaus on sieluni bensaa, soluni on siitä tehty. Enää en suostu kätkemään sen voimaa!” Vajaan vuoden aikana jokapäiväisen leipäannoksen mukana tullut kyynikkoni ehti pilkata tekelettä korniksi ja vaikka miksi, mutta minä pidin pintani. Ja kun tämä sähikäisbiisi oli edennyt loppuunsa Savoyn lavalla, ihmiset räjähtivät aplodeihin. He rakastivat sitä!

Se huumaava vastaanotto sai minut miettimään asioita uudestaan. Mitä jos muutettaisiin näitä jokapäiväisen leivän mantroja? Miten paljon me valitammekaan, kuinka tämä aika on kyyninen ja ahne ja kova ja vain rahanahneudella on väliä. Kyllä kyllä, on täällä näitäkin. Mutta minä haastan teidät: Yhtä usein kuin tekee mieli valittaa tätä virttä, sanotaankin: On tosi upeaa huomata, miten jutut muuttuvat. Ihmiset tosiaan etsivät yhteisöllisyyttä ja iloa ja rakkautta. Vihdoinkin! Mahtavaa, kun aika alkaa muuttua ja päästään itse asiaan! Vitsi, mitä aikaa me hei elämme!

Tämä blogiteksti ryöppysi sormistani, kun luin Facebookista tilapäivityksen, jossa jaettiin virtuaalihalauksia kaikille, joilla on vaikeaa. Siitä on nyt kulunut 50 minuuttia ja jo 20 ihmistä on tykännyt siitä. Mitä se kertoo? Että meillä on jano, hirvittävän syvä jano yhteisyyteen, kosketukseen, välittämiseen, rakkauteen. Edes virtuaalisesti, please, edes hippunen virtuaalisesti!

Niin että minä en enää tosiaan suostu kätkemään rakkauden voimaa, en suostu puhumaan siitä häpeillen sen takia, että joillekin tuntemattomille ihmisille se on kornia. Hitto vie, se on meille henkistä happea eikä mitään keijupölyä! Me olemme kuolemaisillamme rakkauden janoon ja silti hyssyttelemme. Ei, siinä ei ole päätä eikä häntää.

Me olemme syntyneet tänne sitä varten, ettei muiden tarvitsisi rukoilla virtuaalihalauksia. Me olemme syntyneet jakamaan välittämistä ja lämpöä ihan oikeasti, livenä, jokapäiväisissä kohtaamisissa. Ensimmäiseksi herättyämme ja viimeiseksi ennen nukkumaanmenoa. Niille ihan lähimmille ja täysin tuntemattomille. Pienissä annoksissa, pienissä hetkissä. Todellisissa teoissa ja valinnoissa. Se on helppoa, yhtä helppoa kuin hengittäminen. On paljon, paljon vaikeampaa yrittää selvitä hengissä ilman tätä luonnollista elämänveden virrattamista. Se on kuolettavaa, jakaminen on ravitsevaa. Eläköön ja kukoistakoon rakkauden kapinajengi!