sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Kammottava hiljaisuus

Sähköposti on minulle helpoin elektroninen viestintätapa. Silti olen alkanut inhota sitä. Tänä syksynä olen lähettänyt häkellyttävän paljon mailikutsuja, pyyntöjä ja ehdotuksia, joihin vastaus on ollut täydellinen hiljaisuus. Alkaen syntymäpäiväkutsuista ja päätyen yhteisten proggisten hoitoon. Minä pyydän ja muistutan ja kysyn uudestaan – turhaan. Ei vastausta.

Yritän olla fiksu ja ymmärtää. On vähän pakkokin, koska syyllistyn ajoittain itse samaan mailihiljaisuuteen. Eikä siinä ole mitään henkilökohtaista. Päivät on vaan niin täynnä kaikkea, ja kun sitten pääsee sen mailin ääreen, niin sitä on jo niin poikki, että ehkä vastaan huomenna paremmilla aivoilla. Ja sitten se mailikasa kertyy ja koko viesti hukkuu sen uumeniin. Eihän siitä voi moittia, eihän? Siis kaikkihan myöntävät, että onhan se kettu juttu olla vastaamatta, mutta sehän on myös niin normijuttu ja niin ymmärrettävää.

Jos olen rehellinen, ääni sisälläni kirkuu: Ei, en helvetti ymmärrä! Se ääni kirkuu, että minua sattuu ja loukkaa se, että saan vastaani hiljaisuutta asioissa, jotka ovat henkilökohtaisia tai toisissa, joita on lupauduttu hoitamaan yhteisesti. Joskus tunnen itseni nöyryytetyksi huomion kerjäläiseksi, kiireisiltä prioriteettilistoilta pudonneeksi sivuseikaksi. Ja tätä samaa kokemusta olen ehkä itse jakanut muille olemalla mailihiljaa.

Se ravistelee. Se, miten normaalia tästä on tullut, minulle ja muille. On siis normiymmärrettävää, että me emme ikinä vastaa kaverin synttärikutsuun tai bile-ehdotukseen tai pyyntöön auttaa jossakin asiassa. On normaalia vastata toisen lähestymiseen hiljaisuudella. Se on kammottavaa! On kammottavaa, että meillä on niin kiire, että emme reagoi toisiimme mitenkään. On irvokasta, että hajotamme huomiomme niin palasiksi, ettemme pysty olemaan toisillemme läsnä.

Näin minä olen muita kohdellut. Ja näin minä en enää halua toimia. Minä voin ottaa vastuun omista teoistani, päättää, että välitän ihmisistä loppuun asti, että olen heille läsnä yhtäläisesti, kommunikoimmepa me sitten livenä tai mailitse. Voin pitää mielessäni sen tosiasian, että maili on hidastettuja sanoja elävältä ihmiseltä toiselle ja reagoida sen mukaan. Voin esim. totuttaa itseni vastaamaan saman tien, helposti, että nyt en ehdi, palaan asiaan viikon päästä. Voin opetella sanomaan ääneen, etten nyt pysty osallistumaan tähän sen sijaan, että viestisin samaa asiaa reagoimattomuudella. Se on toisen kunnioittamista ja rakastamistaarjen tasolla. Se on jotain, mitä minä haluan elää todeksi.

Oikeasti varmaan vielä sorrun mailihiljaisuuden sudenkuoppaan väsymyksen ja stressin hetkinä. Ja ihan varmasti saan sitä osakseni muilta. Siksi ainoa tapa säilyä järjissään ja väleissä on päästää irti ja antaa anteeksi. Silti olen iloinen siitä, että tämä hiljainen syksy on ravistellut minut hereille, tajuamaan, mitä kollektiivista skeidaa minäkin olen veivannut. Uskon lempeään muutoksen mahdollisuuteen, siihen, että tosiaan voin rakastaa myös mailitse.

tiistai 23. marraskuuta 2010

Lohikäärme Marraskuun asemalla

Eipä ole sisäinen maisemani kuukaudessa juuri miksikään muuttunut. Hitto vie, minä olen tietyllä tasolla tosi yksinäinen. En elä ollenkaan sellaisia visioita, joita haluaisin. Pelottavinta on, etten kohta edes tiedä, mitä ne visiot olivat tai mitä ne voisivat olla.

Äsken olin eteenpäin kolkuttelevan junan ravintolavaunussa, kiinnostavassa seurassa, valkkarilasi edessä. Nyt havahdun pikku hiljaa siihen, että juna on jättänyt minut tihkusateiselle, illan autioittamalle syrjäasemalle. Miten tässä näin kävi? Ja mitä minun nyt pitäisi tehdä? Onko tämä yöjunan välipysähdys, jonka yli pitää nukkua vai sivuraiteen päätepysäkki, jolta minun on suoriuduttava ihmisten ilmoille? Pitäisikö ottaa ohjat käsiin vai jättäytyä Herran ja horroksen haltuun? En tiedä, en ymmärrä. Sisäinen kompassi tuntuu jääneen toisten housujen taskuun.

Juuri kesällä selitin, miten seuraan elämän ketjua lenkki lenkiltä. Tuntui kuin sisälläni kantamani lyhdyn valo olisi valaissut aina seuraavan askeleen polulla. Nyt olen tainnut rämpiä umpihankeen, pyry on tuiskuttanut jäljet umpeen ja alkaa olla äitiä ikävä. Pitäisikö tehdä pesä lumen alle ja vaipua horrokseen odottamaan, että joku taas sytyttää lyhdyn vai pitäisikö nyt raivata päättäväisesti tie umpihangesta johonkin? En osaa lukea tätä elämää. En ole sisäisen ohjausjärjestelmäni jäljillä, ja se on inhottava tunne.

Kun olen päässyt tähän asti, jostain nousee oivallus: No, tämä tyttö ei tiedä. Mutta lohikäärme tietää kaiken koko ajan. Minussa asuva viisas elämä, minun sieluni, minun sisimpäni, jonka muoto minä olen, se tietää vallan hyvin, vaikken minä ajatuksissani tietäisi lainkaan. Miksipä en siis antautuisi tietämättömyyden tilaan, asettuisi mukavammin lohikäärmeen selkään ja virittyisi kuuntelemaan niitä hitaita sanoja, joita sisimpäni siiveniskut piirtävät kirjain kirjaimelta, päivä päivältä. Ei kiirettä, lohikäärmeet elävät ikuisesti.

Olipa runollisesti sanottu. Onkohan tässä oikeasti jotain itua tässä arjessa, nyt?