Kammottava hiljaisuus

Sähköposti on minulle helpoin elektroninen viestintätapa. Silti olen alkanut inhota sitä. Tänä syksynä olen lähettänyt häkellyttävän paljon mailikutsuja, pyyntöjä ja ehdotuksia, joihin vastaus on ollut täydellinen hiljaisuus. Alkaen syntymäpäiväkutsuista ja päätyen yhteisten proggisten hoitoon. Minä pyydän ja muistutan ja kysyn uudestaan – turhaan. Ei vastausta.

Yritän olla fiksu ja ymmärtää. On vähän pakkokin, koska syyllistyn ajoittain itse samaan mailihiljaisuuteen. Eikä siinä ole mitään henkilökohtaista. Päivät on vaan niin täynnä kaikkea, ja kun sitten pääsee sen mailin ääreen, niin sitä on jo niin poikki, että ehkä vastaan huomenna paremmilla aivoilla. Ja sitten se mailikasa kertyy ja koko viesti hukkuu sen uumeniin. Eihän siitä voi moittia, eihän? Siis kaikkihan myöntävät, että onhan se kettu juttu olla vastaamatta, mutta sehän on myös niin normijuttu ja niin ymmärrettävää.

Jos olen rehellinen, ääni sisälläni kirkuu: Ei, en helvetti ymmärrä! Se ääni kirkuu, että minua sattuu ja loukkaa se, että saan vastaani hiljaisuutta asioissa, jotka ovat henkilökohtaisia tai toisissa, joita on lupauduttu hoitamaan yhteisesti. Joskus tunnen itseni nöyryytetyksi huomion kerjäläiseksi, kiireisiltä prioriteettilistoilta pudonneeksi sivuseikaksi. Ja tätä samaa kokemusta olen ehkä itse jakanut muille olemalla mailihiljaa.

Se ravistelee. Se, miten normaalia tästä on tullut, minulle ja muille. On siis normiymmärrettävää, että me emme ikinä vastaa kaverin synttärikutsuun tai bile-ehdotukseen tai pyyntöön auttaa jossakin asiassa. On normaalia vastata toisen lähestymiseen hiljaisuudella. Se on kammottavaa! On kammottavaa, että meillä on niin kiire, että emme reagoi toisiimme mitenkään. On irvokasta, että hajotamme huomiomme niin palasiksi, ettemme pysty olemaan toisillemme läsnä.

Näin minä olen muita kohdellut. Ja näin minä en enää halua toimia. Minä voin ottaa vastuun omista teoistani, päättää, että välitän ihmisistä loppuun asti, että olen heille läsnä yhtäläisesti, kommunikoimmepa me sitten livenä tai mailitse. Voin pitää mielessäni sen tosiasian, että maili on hidastettuja sanoja elävältä ihmiseltä toiselle ja reagoida sen mukaan. Voin esim. totuttaa itseni vastaamaan saman tien, helposti, että nyt en ehdi, palaan asiaan viikon päästä. Voin opetella sanomaan ääneen, etten nyt pysty osallistumaan tähän sen sijaan, että viestisin samaa asiaa reagoimattomuudella. Se on toisen kunnioittamista ja rakastamistaarjen tasolla. Se on jotain, mitä minä haluan elää todeksi.

Oikeasti varmaan vielä sorrun mailihiljaisuuden sudenkuoppaan väsymyksen ja stressin hetkinä. Ja ihan varmasti saan sitä osakseni muilta. Siksi ainoa tapa säilyä järjissään ja väleissä on päästää irti ja antaa anteeksi. Silti olen iloinen siitä, että tämä hiljainen syksy on ravistellut minut hereille, tajuamaan, mitä kollektiivista skeidaa minäkin olen veivannut. Uskon lempeään muutoksen mahdollisuuteen, siihen, että tosiaan voin rakastaa myös mailitse.