Allergikko karkkikaupassa

Kerran minua houkuteltiin viikonlopun kestävälle henkisen tiedon peruskurssille. Ohjelmassa oli ainakin menneiden elämien tarkastelua, aurojen katsomista, tonttujen ja muiden henkiolentojen tunnustelua, henkimatka tapaamaan omaa mestaria tai muuta henkiopasta, esineiden ja asioiden (mm. veden) energisoimista ja olisiko mukana ollut vielä kivillä parantamista. Siihen aikaan en tuntenut vielä mitään henkioppaita tai yhteyksiä. Olin vasta havainnut, että tämäntyyppiset asiat kiinnostivat minua. Mutta pelkkä kurssin sisällön kuunteleminen veti minut aivan hämmennyksiin. Henkinen tieto. Tätäkö se siis oli? Kuulosti ennemminkin karkkikaupalta.

Yhä edelleen palaan monesti samaan hämmennyksen ja vierauden kokemukseen henkisissä piireissä. Kuuntelen, miten ihmiset saavat guruiltaan energiavihkimyksiä, joita voi saada vain näiltä tietyn vihkimyspolun käyneiltä tyypeiltä. Kuuntelen, miten ihmisen energiakenttä ja koko maailma jaetaan ainakin seitsemään tasoon ja ties kuinka moneen ulottuvuuteen. Siis mihin? Luen kanavoituja tekstejä, joiden lähteillä on aina hieno, vierasperäinen fantasianimi ja joissa on yleensä aina suurten sanojen käsittämätön osio. Kaikki se ylimaallisuus hämmentää, kiusaa ja surettaa minua. Koen olevani allerginen.

Hämmennys syntyy siitä, että kyllähän minä itsekin olen samojen ilmiöiden äärellä. Minulla on kokemukseni energiasta ja henkioppaista, yksinkertainen, koruton, nimetön kokemus, joka on täydessä synkassa arkeni kanssa ja jota en vierasta vähääkään. Kun yritän puhua siitä näillä sanoilla, tunnen olevani ulkomaalainen, kuin puhuisin vieraan kielen ja kulttuurin sanoilla. Peloissani olen kysynyt, haluanko käyttää sanoja, jotka kantavat mukanaan karkkikaupan kiehtovaa tuoksua? Mutta onko minulla vaihtoehtoja, jos kerran haluan puhua?

Helpotus alkaa löytyä, kun katson, mikä luo tämän karkkikauppailmiön. Meediot-sarjan päähenkilö sanoi jotain hyvin huomionarvoista: ”Jos mulla on vahva halu uskoa, että tää on totta, niin sit se on totta.” Mistä tämä vahva halu uskoa kumpuaa? Mitä me haluamme? Miksi ihmiset haluavat mieluummin henkisiä ilmiöitä vilisevän viikonloppukurssin kuin yksinkertaista läsnäoloa? Miksi kanavointi menee perille paremmin, jos sen on lähettänyt mestari Amygdala eikä mestari Pekko?

Kiehtova henkinen ilmiömaailma on kuin betonilähiöön ilmestynyt haltiatar. Haluamme pelastusta arjen jähmettyneisyydeltä, kutistuneilta haaveiltamme, möykyiksi kovettuneilta tunteiltamme, yksinäisyydeltämme. Haluamme jotakin, mikä saisi elämän säihkymään salaperäisenä, uusia lupauksia kuiskien. Haluamme epätoivoisesti, ettei arjen painajainen ole totta. Auran väreihin ja automaattikirjoitukseen uppoutuminen on nopea tapa täyttää tajunta jollakin kiehtovalla. Se on paljon miellyttävämpää kuin kääntyä hiljaa kohtaamaan kaikki se, mitä haluaisimme välttää.

Pointti ei siis ole väittää, että henkisissä ilmiöissä olisi jotain vikaa. Mutta mikä motiivi ajaa meidät niiden luokse? Käytämmekö henkisyyttä peittämään jotakin, korvaamaan jotakin, värittämään tunteet ja tosiasiat tietynlaisiksi? Onko voimakas halu kokea tietynlaisia henkisiä kokemuksia suurempi kuin halu kokea ja ymmärtää totuus itsestä ja muista?

Mitä jos enkeleiltä riisutaan heidän kauniit nimensä? Mitä jos väitän, että kaikki energiahoito perustuu yhteen ja samaan energiaan? Kestääkö tietyn healingin järjestelmä tämän väitteen? Mitä jos opettajaa, gurua tai mestaria ei huomenna enää ole?

Jos etsimme henkisyydestä voimaa, joka voisi pelastaa meidät itseltämme, olemme valmiita uskomaan vihkimyksen saaneiden sanaan ehkä miettimättä lainkaan, millä perusteella joku on meille totta tai ei-totta. Niinpä ihmiset toistelevat tietyllä, pehmeällä äänensävyllä henkisiä peruskauraviisauksia kuten ”Rakkaus on vastaus kaikkeen!” Niin se ehkä onkin. Kuitenkin sitten joku heikkona hetkenään paljastaa luottamuksellisesti, että ei ole vuosikausiin ymmärtänyt, mitä se ihan oikeasti tarkoittaa.

Ihminen saattaa rakentaa kokonaista uskomusjärjestelmää myöntämättä itselleen, että kaiken perustana on tosiasiassa epävarma, muiden lausunnoille perustuva uskomus, ei oma, vakaa kokemus. Mitä pidemmälle tällainen rakennelma etenee, sitä lujemmin siitä on pidettävä kiinni, koska sitä kamalampaa olisi myöntää, että sen perusta on tyhjän päällä. On siis parempi pitää se lämmin, hyväntuoksuinen, samanhenkinen yhteisöllisyys kuin olla rehellinen ja astua ei-tietämiseen ja epävarmuuteen. Miten tavattoman inhimillistä ja rakastettavaa. Ja väistämättä tuskallista, kun elämä haihduttaa ei-totuuden.

Yksi hämmennyksen syistä on se, että sanat ovat aidosti epätarkkoja. Kokemukset, joita yritämme kuvailla sanoilla ovat sanojen lokeroivan rakenteen ulkopuolella. Vähän kuin yrittäisi kuvaila värejä sokealle. Niistä voi sanoa jotain summittaista, mutta värien todellinen luonne jää tavoittamatta. Siksi oma kokemus on minusta aina ensisijainen. Muiden sanat voivat vain ehdotella suuntia, mutta totuutta ne eivät koskaan kerro. Totuus voi paljastua vain minun tietoisuudessani.

Voiko sitten löytyä kokemus, joka kestää epäilyn? Mistä sen tietää? Voiko tästä haluamisen kehästä päästä eteenpäin? Millä tavalla voisi erotella ja päätellä, mikä on mitäkin? Sitä pohdin seuraavaksi.