Kielimuurilla

Maanantaina olin seuraamassa sen koiria pelkäävän kurditytön tunteja. Solfaopettajan kanssa suunniteltiin meille treenisessiota, jossa hän lukee ääneen pistenuotteja ja minä kerron, menikö oikein vai ei. Hän oli tosi epäluuloinen ja peloissaan, koska tilanne, jossa hänen pitäisi ehkä puhua englantia tuntui aivan hirmu vaikealta. Selitimme, ettei hänen edes tarvitse puhua englantia, kun minä puhun tanskaa.

Sitten laulutunnilla kävikin niin, että Lisbethin piti lähteä johonkin pois ja hahaa – jäimme kaksistaan! Olin innoissani, nyt tai ei koskaan! Aloin sölköttää tanskaa ja eiköhän vain hän vastannut tanskaksi ja jopa vähän englanniksi, vaikka sen piti olla kieli, jota hän ei osannut yhtään. Hän kysyi kelloa ja minä vastasin sujuvasti tanskaksi, että se on 14.85. Hän purskahti valtavaan nauruun. Jännä ilmiö. Hän nauroi valtoimenaan minun virheelleni, mutta oli itse niin peloissaan puhua vierasta kieltä. Minä nauroin hänen kanssaan. Halusin sanoa, että sitä voi nauraa itselleen menettämättä kasvojaan.

Tiistaina rytmiikan tunnille ei tullut kukaan paitsi yksi mies, joka oli vähän kuin kuntoutuksessa sokeuduttuaan. Vasta kun hän oli puhunut pitkät pätkät englantia, hän tunnusti, ettei ole oikeastaan koskaan puhunut sitä, mitä nyt on katsellut telkkaria. Rohkeaa!

Keskiviikkona söin lounasta musiikkilinjalaisten kanssa. Kukaan ei kertaakaan sanonut minulle oma-aloitteisesti mitään tai yrittänyt käydä yleistä keskustelua englanniksi. Tunsin palaavani kymmenen vuoden takaiseen painajaiseen: olen ulkona ryhmästä, johon haluaisin, mutta en tiedä, mitä tehdä, mitä sanoa, miten käynnistää keskustelu. Kamala tunne! Sitä luulee kasvavansa ja oppivansa, tulevansa paljonkin paremmaksi, vahvemmaksi, avoimemmaksi. Ja yks kaks joku tilanne suistaa maan jalkojen alta ja sitä löytää itsensä samasta haudasta kuin aina ennenkin. Se on pirun raskasta ja vaikeaa hyväksyä! Okei, tiedän, ei se ole koko totuus ja kyllä, olen kasvanut, mutta kyllä tämä elämä pitää nöyränä.

Kumma, miten elämä vaihtelee. Eilen päivällisellä en jaksanut kuunnella yhtään tanskaa, söin ja vetäydyin nopeasti. Ja yhtäkkiä tänään oli niin kodikas päivällinen! Ruokana oli valtavia pihvileipiä, jotka tuskin mahtuivat lautaselle ja sen lisäksi uskomattoman paljon hörhöjä: kapriksia, perunasipulisalaattia, piparjuurta, punajuuria ja kurkkuja. Koko se höskä nauratti ihmisiä ja kaikki olivat hyvällä tuulella. Ennen englantia puhumattomat uskaltautuivat yrittämään. Minä puhuin englantia ja tanskaa sekaisin ja ihmiset riemuitsivat tanskastani. Lempiasuntolatätini oli mainiossa vireessä, vitsaili kaikkea ja käänsi juttuja molempiin suuntiin. Puhuttiin erilaisista juhlista. Tanskassa on huomenna juhla, jossa lapsilla on kai naamiaiset ja he hajottavat sellaista karkeilla tms. täytettyä kissaa ja se, joka lyö viimeisen iskun on kingi. Vähän sekavaa, mutta tätä kai tehdään muissakin maissa, olen kuullut siitä. Puhuttiin juhannuksesta ja vapusta ja kaikesta. Så hyggeligt!