Soikiojärvi

Astun Ibosin automaattiovesta pimeään iltaan. Hämmästyn: ilmassa on selvää pakkasta. Yleensä lämpötila lurkkii plussan puolella. Kessu lähtee matkaan innoissaan. Sillä on ollut jo neljäs tylsä päivä. Se on huolestuttanut minua, mutta ainakin nyt pääsemme matkaan.

Kuljemme hiljaisia, yläluokkaisia Hellerupin katuja ohi autioiden iltapäiväkotien, jotka päiväsaikaan ovat täynnä Kööpenhaminan lapsia viettämässä koulunjälkeistä iltapäiväaikaa luonnon keskellä. Täällä on vuohia ja hevosiakin.

Kierrämme autojen esteenä olevan puomin ja siirrymme Soikiojärven maailmaan. Tämä on myös Kessun valtakunta, jossa minulla ei juuri ole sananvaltaa. Pystyn vain vaivoin hahmottamaan soikiona kulkevan polun, joka kiertää tämän pikkujärven. Toisella puolella polkua juna kohistelee pitkän matkaa polun vierellä antaen vähän suuntaviivoja. Mutta jos Kessu päättää valita lyhyemmän tai pitemmän lenkin tai eksyttää minut, minulla ei ole maamerkkejä kotiin. On luotettava koiraan ja sen teen. Järvellä sorsat ja muut vesilinnut nahistelevat. Kauempana jätkät pelaavat jalkapalloa perunamuussia kielen takaosassa.

Päästän Kessun fleksiin ja hetken sisäisen kamppailun jälkeen päästän sen vähäksi aikaa vapaaksi. Henkinen remmi on sitäkin tiukempi. En anna sen mennä pois kuulopiiristä. Kun se ei meinaa totella, huudan vatsan pohjasta: ”Perkele!” Ja Kessu tulee heti. Mikä mahtava sana, joka ei edes alunperin tarkoittanut pahuutta vaan voimaa.

Ohitamme jalkapallokentän ja Kessu kääntyy äkkiä väärään suuntaan. Tiedän sen, melkein jo pysäytänkin sen, mutta sitten seikkailun innostus tarttuu minuunkin. No perhana, mennään sitten tuntemattomalle polulle! Oikein naurattaa! Puhelin on tietysti turvassa pöydällä, polku kutsuu meitä molempia. Ilmassa tuoksuu pakkanen ja maan mädät hajut. Viikon paineet haihtuvat kirkkaaseen ilmaan: repivät lauluristiriidat, huoli Kessun liikkumattomuudesta, turhautuminen kielimuurista. Polku vain kuljettaa meitä.

Lopulta järjen ääni huomauttaa, että tämähän voi jatkua mihin hornaan asti tahansa. Huokaisten käännän kurssin kohti kotia. Kessu ilmaisee laimeasti vastalauseensa, mutta lähtee sitten ihan mielellään.

Kotiin päästyä tuntuu tosi mukavalta mennä juomaan kupponen teetä yhdessä muiden kanssa. Aina ei huvita, kun ei jaksa kuunnella tanskaa. Mutta tänä iltana ihmiset jopa puhuvat vähän englantia ja ymmärrän muutaman sanan tanskaakin sieltä täältä. Juon teetä ja mutustelen Marsia ja tässä hetkessä kaikki on niin hyvin. Arvostan tätä paljon juuri sen takia, että viikko on ollut niin raskas ja tulevat viikot saattavat olla myös. ”God nat! Det var hyggeligt!” sanon täydestä sydämestä, kun hipsin huoneeseeni. Käperryn sänkyyn, otan Kessun viereen ja kuuntelen iltakirjaksi laatufantasiaa (Mary Stewart, Kristalliluola).