Ensimmäinen maanantai

Takana kaksi vähän ohraista yötä. Vääntäydyn ylös, vaikka ei ole tietoakaan, missä minun pitäisi olla ja moneltako. Tekstaan siitä ensitöikseni Lisbethille, vastuuhenkilölleni. Hän on ehkä lähettänyt asiasta mailia, mutta kuten viime tiistaina selvisi, en ole saanut sitä. Tämä on jo aika mones maili, jota en ole saanut.

Aamupalalla mietin, mitä teen. Olen kurkunkantta myöten kyllästynyt siihen, että minun pitää kysyä tältä superkiireiseltä naiselta vähintään viisi kertaa jotakin sähköpostilla tai tekstarilla ennen kuin saan vastauksen. Puolitoista vuotta olen hokenut: ”Please, could you tell me” ja ”I really should know”.

Siihen hippaleikkiin en nyt enää kertakaikkiaan rupea. Olen nyt kolmesti ilmaissut, etten tiedä tarkkoja aikoja mistään. En jumaliste enää soita perään! En, vaikka minun pitäisi siitä hyvästä kököttää huoneessani koko viikko. On tässä muutakin kuin ketutuksen ryydittämä periaate: tämä ”please, I really have to know” –kampanja ei ole tuottanut tulosta. On kokeiltava järeämpiä keinoja, josko se auttaisi.

Onhan tämä vähän uhkarohkeaa aloittaa evs-jaksonsa näin. Enpä tekisi sitä suin surminkaan, ellei minulla olisi tätä taustaa tässä asiassa. Silti vaatii lujuutta pysyä tässä päätöksessä. Kello on nyt 8.45. Uskoisin, että oppitunnit ovat alkaneet 8.30.

Lounas. Edelleen täällä. Tekstasin, että olisin onnellisempi, jos kuulisin, ettei minua tarvita tänään tai huomenna sen sijaan, etten kuule hänestä mitään ja että onpa hämmentävä alku. Lievästi sanottu. En minä ihan odottanut, että minut unohdetaan näin kunnolla.

No, juuri kun olin kirjoittanut tuon, Lisbeth soitti. Hän sanoi lähettäneensä minulle jo eilen tekstarin. Missä lie viipyy vieläkin. Ja hän oli unohtanut tämän toisen puhelimensa jonnekin. Tapaamisessa yhdeksältä hän oli kyllä tajunnut, että puutun, muttei siitä näemmä ollut mitään seurannut. Ei muuta kuin hymy päälle ja esittäytymään.

Tulenkin keskelle pikku kriisiä. Musiikkiosaston oppilailla on nyt pedagoginen viikko. Se tarkoittaa, että he työskentelevät keskenään ryhmissä sillä aikaa, kun opettajat työskentelevät keskenään. Kahteen mennessä iltapäivällä on käynyt ilmi, että ryhmätyö on täysfiasko. Ryhmän tytöt näyttävät olevan kivi kengässä.

Kas kun yksi ilmoitti aamulla, ettei hän mitenkään voi ottaa osaa tähän viikkoon, koska hänen pitää harjoitella niin kovasti. Toisella oli joku haastattelu, josta hän ei ikinä palannut. Ja kolmas, joka oli jo vähän sairas, otti nokkiinsa jostakin poikien huomautuksesta ja marssi ovet paukkuen ulos. Jäljelle jääneet pojat, kumpikin tämän kolmannen exiä, selittävät minulle puoli tuntia täydellistä kettuuntumista tällaiseen ryhmätyöskentelyyn, joka on jatkunut samanlaisena jo aika kauan.

Juttelemme tästä Lisbethin kanssa kahden kesken. Olen samaa mieltä, että jos ryhmässä oleminen on näin vaikeaa, sitä on korkea aika harjoitella. Hyvä viikko siis. Mutta kun kerron kolmannen tytön poistumisesta, hän sanoo ensin, että tyttöhän oli jo valmiiksi sairas ja hyvä siis, että hän ylipäänsä tuli. Ja että heidän pedagogiikassaan on todella tärkeää, että henkilöllä on aina henkinen ovi, josta hän voi vetäytyä, jos tilanteet ovat liian rankkoja. Tässä tilanteessa ajatus tuntuu aika kummalta. Muistutan kuitenkin itselleni, etten tiedä näiden ihmisten taustoista mitään. Se kyllä tuli selväksi, miksi he eivät ole tavallisissa konservatorioissa tai akatemioissa. Mistä tiedän, mitä sosiaalinen kanssakäyminen heiltä vaatii? Mutta silti. Eikö tämä aina auki oleva takaovi anna liiankin helppoa tekosyytä toimia itsekkäästi, pitää oma elämä helppona muiden kustannuksella?

Illalla vielä Phantom of the opera – tanskaksi tietysti! Vasta salissa tajuan, että olisi pitänyt tsekata juoni netistä. Kehittelen sitten omaa versiota. Ymmärrykseni kulkee tällä tasolla: Ei ei ei! Anteeksi! Rakastan sinua! Kiitos! Olen täällä! Mikä se oli? Kyllä noista jo musikaalin saa. Vaikka on sanottava, ettei tanska ole laulettuna(kaan) järin kaunis kieli. Siksikö saan vuosisadan päänsäryn?