keskiviikko 21. tammikuuta 2009

Työn palasia

Opetus on alkanut kunnolla tällä viikolla. Jo parissa päivässä työn palasia on putoillut mukavasti plakkariin.

Työni luonne on tosiaankin olla tukena, mallina, porrasaskelmana kohti muusikon itsenäistä työskentelyä ja vastuuta. Joskus vain se, että olen läsnä tönii oppilaita vastuuseen. Esimerkiksi bändisessiossa erään tytön piti opettaa minulle biisinsä, että ylipäätään pystyisin soittamaan sitä. Koko oppiaineen tarkoitus on mm. se, että he oppivat kommunikoimaan bändissä, kirjoittamaan lappuja, kertomaan biisien rakenteita jne. toisille muusikoille. Nyt se piti tehdä englanniksi, mutta silti suurin vaikeus oli ottaa vastuu tiedon siirtämisestä eteenpäin.

Ja sitten oli tietysti se kaikkein inhottavin kysymys: Mitä sinä haluat? Kysyin sen, kun tämä tyttö oli saanut biisin rakenteen opetettua ja oli aika ryhtyä soittamaan. Mitä haluat minun ja kitaristin tekevän, miten jakavan roolimme? Sinä olet tämän laulun synnyttäjä ja kuningatar. Mitä sinä kuulet? ”Argh, oh no, don’t you say that!”Niin. Kun sisimmässä taistelee halu ilmaista omia tunteitaan, löytää oman äänensä, saada itsensä esille ja halu olla pieni, turvassa, muiden ohjattavana. Iso kasvunpaikka.

Sitten on rytmitunnit. Opettaja lähtee Thaimaahan neljäksi viikoksi ja jättää oppilaille nivaskan mielenkiintoisia polyrytmiikkaharjoituksia. Minä sitten olen siellä harjoittelemassa heidän kanssaan. Tällä kertaa ihan kirjaimellisesti, koska osa treeneistä on sen verran haastavia, että kyllä siinä meikäkin joutuu vääntämään.

Lisbeth puhui aiemmin, että harjoittelisin heidän kanssaan tunnin säveltapailua päivässä. Tällä hetkellä itselle on syntynyt idea, että meillä olisi ”harjoitustunti”, mitä ikinä se kulloinkin sisältäisi. Säveltapailua, vapaasäestystä, laulamista. Minä ikään kuin annan heille määrättyä ja keskittynyttä treeniaikaa. Sekin voi olla paljon, että heidän pitää esiintyä jonkun toisen läsnäollessa ja totutella aina vaan siihen. Puhumattakaan niistä vertaistukikeskusteluista. Tästä yhdessä harjoittelemisesta tulee varmaan tärkein työni osa. Oppilailta puuttuu treenirutiini ja jonkin verran myös työkalut siitä, miten treenataan, vähän opettajasta riippuen.

Asemani ei-opettajana on oikeastaan aikasen mukava. Yleensä opettaja on jotenkin toisella puolella tiskiä. Vain aika harvoissa tapauksissa opettaja-oppilassuhde on enemmän kollegiaalinen. Minä taas toivon istuskelevani tiskin tällä reunalla. Että olisin enemmänkin kollega, joka on läsnä ja käytettävissä tietoineen ja taitoineen. Sosiaalisesti olen enemmän yksi heistä. Meillä on höpötyksiä, vitsejä ja jameja, joita opettajien kanssa ei vaan synny. Ja kuitenkin tämä vapaaehtoistyön rooli antaa minulle vapauden pysyä sopivasti irrallani. Herkullinen asema, joka ei varmaankaan tule toistumaan tulevassa työelämässäni.

2 kommenttia:

saritar kirjoitti...

... tai sitten tulee jatkumaan tulevassakin. Kun uskaltaa tulla kateederilta alas pääsee lähemmäs.
pohdinnan iloa,
t. Sari

Anonyymi kirjoitti...

Tervehdys, Riikka-lohikäärmeenpoikanen!

Siellä sinä rohkea nainen haistelet muun maailman tuulia!
Me täällä kotitanteereella revimme takkia ja rinnuksia auki auringolle,lumelle ja pakkaselle - siis sille ainoalle ja OIKEALLE talvelle! Kestäkööt viikon tai kaks,
kunhan muistuttaa olemassaolostaan.

Koulussamme on tämän viikon ajan vieraita, opettajia ja oppilaita.
Espanjasta, Unkarista ja Turkista
(yht. 25 henkeä).
Kouluumme tutustumisen ohella heitä on kiikutettu Seitsemisen luonnonpuistoon "vaeltamaan"
(2km), hiihtämään, saunomaan, avantoon(ei pakko).
Melko hymytöntä porukkaa. Oletettavasti odottavat jo nyt kotiin pääsyä..?

Minä olen vuosien jälkeen aloittanut taas lauluharrastuksen.
Mukava porukka pispalalaisia, vetäjänä Tellu Turkka.
Sanooko nimi sulle mitään?
Sibiksen kansanmusiikki-ihmisiä. Ei mitään nuotteja tai stemmoja, vaan kaikki laulavat kaikkee. Aivan ihanaa - kaikkee sitä, mitä me osaamme. Ja löydämme osaa itsestämme!

Kerro lisää kuulumisiasi - pysytään linjoilla!

Maarit