Tahdonvoiman virrankuohuissa

Laskettelen koskea kahden koulutuksen ristivirrassa. Toinen on tulossa hengästyttävään päätökseensä, toinen on huikaisevassa alussa. Yhdessä ne paisuttavat elämänvirtaa messuamaan yhtä sanaa: tahdonvoima.

Päättyvä koulutus on Complete vocal technique. Kesäkuussa minusta pitäisi tulla valtuutettu CVT-opettaja. Koko koulutuksen ajan olen painiskellut sellaisten äänen alueiden kanssa, joita minulle ei aiemmissa kouluissa ole opetettu ja jotka minun pitäisi CVT-opettajana hallita. Olen kirjoittanut täällä ennenkin siitä, miten valtavan vaikealta on tuntunut hypätä sen kynnyksen yli uudelle tasolle.

Alkava koulutus kantaa mentaalisen valmennuksen nimeä. Siinä on kysymys läsnäolon ja tietoisena olemisen elämisestä arjessa, ajatusten, sanojen ja tekojen synkkaamisesta. Minulle tämä koulutus avautuu siitä havainnosta, että toisaalla minulla on hyvin syvä, elävä ja konkreettinen kokemus tietoisuudesta ja rakkaudesta ja toisaalla arki, joka ei ole tämän kokemuksen kanssa synkassa. Sitoutumalla koulutukseen olen ilmaissut hyvin vahvasti tahtoni saattaa arkielämäni synkkaan sen kanssa, jonka tiedän tosimmaksi, korkeimmaksi ja syvimmäksi elämässäni.

Alkavan koulutuksen kautta olen nähnyt, miten paljon elämässäni on lähes tiedostamattomia toimintamalleja ja käsityksiä itsestäni. Nämä ajatusmallit ovat keränneet tuekseen paljon tunnetta, joka vakuuttaa, että näin tämän on mentävä. Esimerkiksi, että minulla ei ole tarpeeksi tahdonvoimaa sysätä itseäni seuraavalle tasolle. Tämä käsitys agitoi uskomattoman taitavasti pienuuden ja heikkouden tunteet palvelemaan itseään.

Tänä keväänä olen löytänyt aivan uutta tahdonvoimaa. Olen monessa asiassa tullut pisteeseen, jossa päättäväisesti sanon: ”Nyt en enää katsele tätä. Nyt tämä asia yksinkertaisesti muuttuu, minä muutan sen.” Laulaminen kuuluu näihin asioihin. Olen harjoitellut enemmän kuin ikinä koskaan elämässäni.

Se on ollut tosi hurjaa. Se, että pakotan itseni viettämään päivittäin niin paljon aikaa sellaisen asian äärellä, jota en osaa enkä hallitse. Joudun aina ja aina uudestaan kohtaamaan itseni suhteessa osaamattomuuteen, kysymään mitä minä olen sillä hetkellä, kun en osaa. Miten kohtelen itseäni? Rakastanko itseäni aidosti ja käytännössä niinä hetkinä? Kannustanko itseäni, annanko voimaa uuteen yritykseen vai jaanko raippoja?

Tähän on löytynyt ihan käytännöllinen näkökulma. Turhautuminen ja ruoskaniskut ovat niin väsyttäviä, etten ikinä pystyisi treenaamaan niin paljon, jos pysyisin siinä tunnetilassa. On pakko opetella itsensä hyväksyminen osaamattomana ja epäonnistuvana, on pakko opetella heittämään turhautumisen tunteet elämänmereen saman tien kun ne putkahtavat ilmoille. Muuten se ei vaan käytännössä toimi, en jaksa sitä enkä silloin jatka sitä. Uskon, että tästä syystä en ole pystynyt treenaamaan näin intensiivisesti aikaisemmin; olen omalla tunnekuormallani tehnyt siitä aivan liian raskasta suuressa mittakaavassa.

Minulla on näistä jutuista huomenna laulutesti, ja nöyrästi on todettava, etten tunne olevani vahvoilla siinä, mitä minun pitäisi osata. Kun avaan suuni, on iso todennäköisyys, että en pysty tuottamaan sitä asiaa, mitä pitäisi. Kun tulin hotellille, vanha tunnemylly meinasi ottaa täysvallan: Mitä jos mokaan ja ne sanovat, etten valmistu? Mitä jos vaan en pysty siihen? Se on ihan realistisesti mahdollista.

Sitten pysähdyin. Toinen ääni, lohikäärmeeni ääni, otti puheenvuoron: Muista, kuka sinä olet. Sinä olet paljon suurempi, vahvempi, kokeneempi ja viisaampi kuin tuo. Ja sinussa vieläpä on kyky laulaa se, mitä pitää. Tiedät sen ja saavutat sen, kun keskityt siihen. Ole nyt valppaana ja ota vastuu siitä, mitä vahvistat. Sillä sen, mitä eniten ajattelet, sen sinä luot. Elä nyt todeksi se, minkä tunnet suurimmaksi.

Minä kuulen kannustuksen ja niin minä päätän elää. Päätän käyttää mieleni kaukosäädintä ja neutraalin tyynesti painaa stop-nappulaa aina, kun tämä myrkytysleffa käynnistyy. Sen sijaan voisin hyvin katsella niitä otoksia, joissa olen onnistunut ja tunnen varmuuden siitä, että osaan tämän. Päätän pitää itseäni hyvällä tuulella tämän illan ja aamun, helliä ja kannustaa kehoani. Vähän niin kuin Eeva Kilpi siinä runossa, joka päättyy: ”Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun!”