Syksyn runsas sato

Istun tässä ja ihmettelen, miten erilaisia syksyt voivat olla. Viime syksy oli tyhjän tilan ja hiljaisuuden syksy. Tämä syksy on jo nyt ollut runsauden ja kontaktien syksy. Pelkästään työhön on mahtunut uskomaton kirjo kokemuksia.

Syysrupeama alkoi retkellä Kolille. Tarukki, meidän kolmen naisen tarinankehruuryhmä on tekemässä musiikkia Kirsti Hassisen multimediaesitykseen, joka esittelee kuvatarinoin Suomen maatiaiseläimiä. Kuljimme mikki kourassa huhuilemassa maatiaislehmiä, jotka ihmeen kaupalla vastasivat ikiaikaiseen karjankutsuun. Syötimme lampaita, juoksutimme koiria ja improvisoimme vanhasssa navetassa erilaisilla kelloilla. Täyttä elämää ja luomista!

Elämä jatkui basistivajaan Nirep nirunin Art goes kapakka –keikalla Cafe Pirittassa. Vaikka festivaalijärjestelyjä ei voi kehua, paikka oli täynnä ihmisiä ja nurin perin kääntämisen hyväntuulisuus levisi taas.

Syvällekäyvin keikkakokemus aikoihin oli nuoren naisen hautajaiset, joissa olin laulamassa. En tuntenut häntä tai hänen omaisiaan, mutta tunsin yhteisen, syvän, järkyttyneen surun, joka täytti kirkon ääriään myöten. Suru oli niin väkevä, että se olisi pyyhkäissyt minutkin virtaansa ja kuristanut minut hiljaiseksi. Hain oman tilani ja vakauteni takaisin maan voimalla ja sillä tietoisuudella, että minä olin tullut antamaan näille ihmisille palvelusta ja lahjaa, en suremaan heidän suruaan. Lause, jolla oli konkreettinen valta pitää minut auki ja vahvana oli: Minä annan itseni rakkauden käyttöön.

Opetusmaisemassa toteutuvat nyt kurssit, joiden ideoista olen ollut aivan innoissani jo keväästä asti: Kolmen tyylin koulussa pieni, urhea ryhmäni opiskelee tänä syksynä tangon, heavyn ja jonkun maailmanmusiikin haaran salaisuuksia. Kaikki joutuvat jossain vaiheessa aivan vieraalle maaperälle, ja jo nyt on koettu uskalluksen iloa ja hulvatonta heittäytymistä. Kurssin parhaat palat kuullaan loppukonsertissa joulukuun alussa.

Äänen ja itsen jäljillä –kurssi avaa ymmärrystäni äänestä ja meidän kokonaisuudestamme huikeammin kuin ikinä osasin uneksia. Ryhmä aloitti kertomalla elämänsä tarinaa laulujen ja kuvien kautta. Oli niin hyvä kuunnella rauhassa jokaisen sointia, joka piirtyi esiin elämän laulujen myötä. Olemme hakeneet kokemusta omasta kehosta ja sitä kautta ydinolemuksesta äänen ja kosketuksen avulla. Olemme leikkineet, improvisoineet, ylittäneet rajoja ja kuunnelleet hiljaisuutta. Ja vielä matka jatkuu.

Tampere on avannut taas uusia ovia. Olen työskennellyt Ahaa-teatterin näyttelijöiden kanssa. Eilen ensi-iltansa saanut Ella ja kaverit juhlatuulella sisältää kourallisen vetäviä lauluja. Tämä on taas ihan omanlaistaan täsmätyötä: minun tehtäväni on ollut tarjota käytettäviä ratkaisuja, joista on apua juuri nyt, ei joskus kahden vuoden päästä, jos harjoittelet sikana. Kaikki laululliset ratkaisut eivät ole sellaisia, mutta apuja löytyy silti paljon. Ja on tässä liipattu työnohjaustakin, puhuttu itsetunnosta, kommunikoinnista ja erilaisten tarpeiden kohtaamisesta.

Tampereella on myös alkanut kaksikin laulukurssia, joilla ei ole sen kummempia määritelmiä. Näissä kursseissa on valloittavaa se, miten erilaisten kulmien kanssa saman ryhmän jäsenet työskentelevät. Yksi tarvitsee keholleen selkeät ohjeet, kun taas toisen täytyy etsiä sama asia irti päästämisen ja tapahtumisen kautta. Sibelius, country ja pop muhivat sulassa sovussa. Kattilan pohjalle kertyy mehukas kastike, johon tekee mieli kastaa leivänpaloja.

Kun luen tämän, mitä juuri kirjoitin, en voi kuin haukkoa henkeäni. Tapahtuuko tämä ihan totta minulle? Onko tämä todella minun työtäni? Tunnen itseni niin etuoikeutetuksi. Eikä ole kysymys vain upeasta työstä. Olen iloinen kaikesta siitä tietoiseksi tulemisesta ja itsensä löytämisestä, jota olen saanut todistaa ja auttaa eteenpäin. Kiitos syksyn sadosta, elämä!