Metsänväen juhlat

Pelaan moniosaisessa Neonhämärä-larpissa, joka yleensä on kaupunkipeli, mutta tällä kertaa hahmoni Millan polku vei metsään. (Neonhämäräläiset voivat jättää lukematta, jos eivät halua salaisuuksia.) Sain kokea hetken satua ilmielävänä, tuntea sen nahoissani. Elämys oli niin upea, että haluan jakaa sen teidän kanssanne.

Keskikesällä väki, siis luonnon erilaiset haltiat on aktiivisimmillaan. Sellainenkin väki, joka yleensä ei ota näkyvää muotoa voi näyttäytyä. Siksi Virva halusi mennä Haltialaan, Paloheinään katsomaan, löytyisikö sieltä väkeä, joka olisi halukas hoitelemaan tiettyjä asioita. Virva otti Millan mukaan, koska Millan olisi hyvä harjoitella tuntemaan erilaista väkeä ja Aanun, koska Aanu on Virvalla töissä.

Taksimatkalla kuunneltiin radiosta Victorian ja Danielin häitä. Se tuntui hassulta. Kohta he astuisivat ihan toiseen maailmaan, josta suurimmalla osalla ihmisistä ei enää ole aavistustakaan.

He kävelivät Paloheinän ulkoilumajalta tuoksuvaan, elävään metsään. Ei vielä satanutkaan. Käveltiin muutama kilometri, kunnes tultiin tienristeykseen ja päätettiin jäädä odottamaan siihen. Hetken päässä metsässä kahisi ja rapisi. Kuulemma näytti siltä kuin mätäs tai pensas olisi liikkunut. Päätettiin seurata sitä.

Koska Virva oli tulen väkeä, hän alkoi neuvotella tämän metsän väen olennon kanssa. Vähän matkan kulkemisen jälkeen se sanoi: ”Käykää peremmälle” ja viittoi heitä poikkeamaan polulta. Virva neuvotteli tiukasti, että heidän kaikkien kolmen oli päästävä takaisin ja totesi, että sekä Aanu että Milla olivat hänen omiaan: Aanu oli hänen palvelijansa ja Milla puoliksi tulen väkeä. Lopulta Virva suostui.”Näin sitten joudutaan yleensä metsänpeittoon”, Virva varoitti vakavasti. ”Poiketaan polulta metsän väen kutsusta. Näin ei yleensä ikinä tehdä.”

Kohta edessä oli telttakatos, jonka alla juhlapöytä notkui herkkuja. Niitä ahmi ihmisnainen, joka haltioituneen uneksuvasti ilmoitti nimekseen Emilia ja kehotti heitä liittymään juhliin. Virva sanoi heti, että metsänväen ruokaa ei saa syödä.

Mutta heille tuli muuta ihmeteltävää, kun joka puolelta ilmestyi outoja olentoja. Millalle kerrottiin jälkeenpäin, että osa näytti eläinten hengiltä, osa puumaisilta. Yksi näytti sieneltä ja yksi, jota Virva sanoi Kalmoksi, oksensi suustaan verta.

Milla kuuli joka puolelta vihellyksiä, sipinää, naukaisuja. Kohta metsänväki oli heidän ympärillään. Ne töykkivät ja nykivät Millaa, huiskivat ja kutittelivat häntä pitkillä oksilla. Kohta Milla sai käteensä pienen kakkusen, jonka hän vain murensi maahan. Metsän väki oli sinnikästä. Hänen käteensä ja suuhunsa tyrkytettiin viinirypäleitä, pikareita, leipää... Kaiken Milla pudotteli maahan: ”Metsälle metsän hyviksi, maalle maan hyviksi.” Ei Milla tiennyt, oliko sanoista apua, mutta hän arveli sen olevan kohtelias tapa kieltäytyä.

Joskus väki oli hurjaakin. Ne kuiskailivat ja huokailivat ja yrittivät kiskoa heitä metsään. Kerran Milla tunsi kynnet kädessään. Kerran kaksi olentoa kietoi kätensä hänen ympärilleen lähtien työntämään häntä pöydän luota metsään. ”Ei sovi tulen väkeen tällä lailla kajota!” Milla tulistui. Eniten väki oli kiinnostunut Aanusta, mutta kerta toisensa jälkeen Virva sanoi tiukasti Aanun olevan hänen omaisuuttaan, tulen omaisuutta ja väki tyytyi siihen.

Kaiken keskellä Milla yritti jututtaa lumottua Emiliaa. Hänellä ei ollut aikomustakaan lähteä näistä ihanista juhlista. Hän oli syönyt metsänväen ruokaa eikä mikään voinut häntä auttaa. Virva sanoi, että jos he yrittäisivät viedä hänet väkisin pois, he saisivat koko metsänväen kimppuunsa, mikä oli ihan oikeinkin, koska mikä oikeus toisella väellä oli ottaa toisen omaa. Tämä väen logiikka kylmäsi Millaa joskus. Miten he voisivat jättää tämän naisen tänne metsänpeittoon? Löydettäisiinkö hänen ruumiinsa täältä joskus syksyllä tai sadan vuoden päästä? Mutta mikä siinä auttoi.

Entä miten he itse pääsisivät pois? Aanu sanoi, että pitäisi uhrata jotain. No tietysti, Milla voisi laulaa uhriksi. Ja niin Milla lauloi: ”Metsän tyttö, mielineito, yön tyttö hämärän neito. Kehreä punainen lanka, vedä se jokien poikki, polulta poikkeamatta, ilman tieltä eksymättä.” Väki hiljentyi kuuntelemaan hänen ympärilleen ja silitteli ja töykki häntä hellästi. Kun hän lopetti, hän tunsi, miten hänen käteensä sujautettiin pihkainen kuusenkäpy. Se tuntui oikealta lahjalta. ”Kiitos!” Milla sanoi vilpittömästi. ”Kiitos, kiitos”, väki kuiskaili kuin maistellen ihastuneena tätä sanaa. Sitten se alkoi väistyä, hiippailla kohti metsää. He olivat vapaat lähtemään.

He kulkivat sateisia polkuja takaisin ulkoilumajalle ja taksiin. Victorian häät jatkuivat edelleen. Juhlansa kullakin.