Laulumörköjä

Olin elokuussa taas Tanskassa Complete vocal techniquea opiskelemassa. Meillä piti tällä kertaa olla taas laulutesti. Minulta oli pitkään foorumimme käyttäjätunnukset hukassa, joten pääsin vasta aika myöhään kurkkaamaan, mitä valmisteluja tälle kerralle odotettiin. Kun avasin foorumia, havahduin siihen, kuinka pelästynyt olin. Odotin jotain, mistä en ehkä selviäisi kunnialla. Joten olin tosi huojentunut, kun testi olikin siirretty ensi kerraksi.

Siihen piti pysähtyä. Myönsin itselleni, että tunnen edelleen kohtalaista paniikkia tästä koulutuksesta, epäilen, etten selviä siitä, että olen koko ajan jäljessä. Sillä on juurensa siinä, että oli hilkulla, pääsinkö sisään ja siinä toissakeväässä, jona sidoin itseni niin solmuun, että pakitin äänellisesti taaksepäin ja vasta viime jouluna aloin taas löytää eteenpäin. Joku osa minusta vähän inhoaa mennä Tanskaan ja astua opetettavaksi, koska sitten taas selviää, kuinka vähän olen mennyt eteenpäin. Minua hävettää ja ruoskin itseäni saamattomuudesta. (Tähän asti olen saanut pelkkää kannustusta ja ohjausta eteenpäin.)

Minulla on kaikki työkalut edetä. Tiedän, mitä ja miten pitää treenata. Miksi en sitten tee sitä? Laiskuus tai saamattomuus ei oikeasti kelpaa syyksi, koska nykyään teen monia asioita elämässäni kiitettävällä intensiteetillä. Siis mikä osa minusta haluaa estää minua kehittymästä laulullisesti? Mikä osa minusta ei oikeastaan halua käydä tätä koulutusta? Ja miksi?

Istun alas kuuntelemaan tätä tunnetta. Aika nopeasti käy selville, että se tosiaan haluaa pitää tilanteen tällaisena pysyäkseen turvassa. Outo ajatus, mutta se tuntuu kuvastavan totuuttani tästä asiasta. Jos en edisty, minulla on hyvä syy tuntea olevani vähän tällainen huono. Ja se on hyvä syy antaa itselleen itsesäälillä maustettua sympatiaa. Tämä lapsiosani on siis vain yrittänyt pitää itsensä hengissä ja turvassa. Otan mielessäni huono-Hennin syliin ja pidän kiinni lämpimästi ja lujasti. Kerron, ettei sen tarvitse tyytyä ravitsemaan itseään kärsimyksellä, kun tarjolla on oikean rakkauden mannaa.

Turvatunteeseen liittyy toinenkin puoli: Jos osaisin laulaa kaikki nämä jutut, minun ehkä pitäisi jotenkin onnistua tai lyödä itseni läpi musiikki- tai opetuspiireissä. Se, että minulla on näitä tiettyjä lauluaukkoja on ikään kuin hyvä syy sille, että olen sivussa. Kun en ole katsonut kaikkia kortteja loppuun, minulla on koko ajan takataskussa mahdollisuus, että asiat voisivat olla toisin. Kaikki on muka kiinni minun saamattomuudestani. Mutta jos teen kaikkeni eikä tilanne muutu...

Toisaalta tämäkin tuntuu jo aikansa eläneeltä kuviolta. Olen alkanut tuntea syvenevää tyytyväisyyttä siitä, millä tavalla ja keitä minä opetan. Olen alkanut luottaa siihen, että yhdessä elämän kanssa me järjestämme minulle mahtavia työkokemuksia.

Tunnistan sen kuvion, jolla mieleni perustelee syitä kääntyä pois tästä vaikeasta koulutuksesta. Ihan samat kuviot toistuivat esim. silloin, kun suoritin pianon tolppaykköstä. ”Mikä pakko sinun on yltää korkealle ja laulaa sitä ja tätä hienoa? Sinulla on nyt jo laulullinen omaisuus, ja pärjäät oikein mainiosti ilmankin tätä koulutusta. Mitä ihmettä varten sinä kärsit ja ponnistelet, jos ei kerran huvita?” Se on tosi vakuuttavaa ja se voisi olla totta. Mutta ihan sisimmiltäni tunnistan, että se on aika lailla bull shittiä.

Osavaikeus piilee siinä, että teen niin vähän keikkoja. Kun viime talvena työstin progenauhoituksia, minulla oli todellinen ja innostava motiivi treenata. Mikä se motiivi nyt on? Järkimotiivejahan löytyy: minun täytyy osata laulaa se, mitä opetan oppilaille. Minä haluan olla valtuutettu CVT-opettaja. Ja on todellakin hyödyllistä, että laulajana hallitsen äänialani laidasta laitaan. Mutta se ei riitä; tunnemotiivi on hatara.

On helpottavaa myöntää itselleen tämä tilanne. Tässä ollaan. Mitäs nyt? Sitä en ihan vielä tiedä; se on seuraava tarina se. Olen tiedostanut itseäni enemmän, mutta on vielä löydettävä todellinen, sisältä kumpuava aikomus asian suhteen. Sen ainakin vaisto sanoo, että yksin en taida tulla tästä hullua hurskaammaksi. Taidanpa ensitöikseni mennä näine hyvineni taas Tanskaan ja lyödä nämä kortit pöytään. Hullua tämä kiemurainen elämä joskus.