Köpiksen extreme-elämää

Terveisiä aurinkoisesta Kööpenhaminasta! Itse asiassa terveisiä melkein terrori-iskun kohdanneesta hotellista! Tulin tänne taas kesyttämään laulumörköjä. Huomenna on testin ja totuuden paikka, mutta nyt suhtaudun siihen rauhallisesti. Hyvä, kun taas pääsen totuuden äärelle, mikä ikinä se on. Ja hyvä, kun pääsen jakamaan tilannetta opettajien kanssa.

Sen sijaan käytännön eläminen, liikkuminen ja ruuan hankkiminen eivät saa minua kovin rauhalliseksi. Asiat, jotka ovat Suomessa vähän harmittavia ja elämän sujuvuutta nahnittavia ovat täällä tosi rasittavia.

Olen ennenkin puhunut siitä kaaottisesta polkupyörien määrästä. Nyt se taas iskee tajuntaan. Niitä on parkkeerattuna joka paikkaan, aika usein miten sattuu. En koskaan voi tietää, milloin törmään parkkeerattuun pyörään. Täällä ei vaan voi tapahtua, että kävelisin katua rennosti kepin kanssa. Sokolle ei ole mitään vapaita jalankulkuväyliä. Voi Kessu, sua kaipaan!

Ja sekin iski taas voimalla, että täällä ihmiset törmäilevät minuun paljon enemmän. Erityisesti suojateillä ihmiset katsovat muualle kuin eteensä ja kompastuvat yhtäkkiä keppiini tai yksinkertaisesti kävelevät päin. Ja mitä lie tekevät kadulla, kun ne vain seisovat paikallaan eivätkä tee elettäkään väistääkseen. Sitä tapahtuu paljon harvemmin Helsingissä.

Kun ihmiset tarjoavat apua, he kysyvät usein, minne olen menossa. Suomeksi se on hyvinä päivinä hassua, pahoina lievästi ärsyttävää. Joo, olen menossa kotiin, muttei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, osaanko sinne vai en. Köpiksessä sama kysymys tulee eteen tanskaksi. Mites sit suu pannaan? Erehdyin äsken selittämään, mihin olen menossa ja tajusin melkein saman tien, etten osaa kertoa sitä tanskaksi. Ja seuraavaksi tajusin, etten osaa sanoa tanskaksi, etten osaa selittää, mihin olen menossa... Jeg kan ikke... öö... jeg kan ikke... tack, det er helt ok med mig! Sillä lailla! Sumffatirallallei!

On tuiki tavallista, että jos menen oppaan kanssa kauppaan tai ravintolan tiskille, myyjä alkaa puhua oppaalle, ei minulle. Jos opaskin on uusi näkkärikuvioissa, hän saattaa langeta samaan sudenkuoppaan. Niin on nytkin: olen tällä kertaa vieraassa ryhmässä, jossa kenelläkään ei ole näkkärirutiineja. Ja sitten se ruletti alkaa vasta pyöriä villisti, kun myyjä on maahanmuuttaja, joka ei puhu kunnon englantia eikä tanskaa ja on tottunut kommunikoimaan osoittelemalla. Mitä minun pitäisi tehdä? Selittää näkkäriaakkosia kaverilleni suomeksi vai sille myyjälle tanskaksi vaiko ehkä englanniksi? Vai luovuttaa ja antaa muiden hoitaa kauppa minun ylitseni?

Joskus tuntuu, että koko tämä juttu on silkkaa hulluutta. Yrittää opiskella laulua tasonsa rajamailla ja hoitaa muuta elämää äärimmäisessä valppaustilassa. Äskeinen lounaan tilaaminen osoittaa, että vaikka pyydän apua, sekään ei takaa, että asiat sitten sujuvat yksinkertaisesti. Niin paljon kuin saankin täältä inspiraatiota ja tapaan hienoja ihmisiä, olen kyllä saakelin onnellinen, kun tämä kesäkuussa loppuu!