Hellerupin henki

Olen monesti pysähtynyt miettimään, miten erilainen tämä ympäristö on kotiin verrattuna. Hellerupissa aamun ensimmäinen ääni on niin monesti mustarastas. Myös tiltaltteja, tiaisia ja pajulintuja on paljon. Monesti pelkkä pajulinnun laulu saa onnen läikähtämään. Melko lähellä on iso tie, mutta sitä lukuunottamatta lähitienoo on aika autotonta. Junarata kohistelee pehmeästi kuuloetäisyydellä. Jos menen poispäin isosta tiestä, vastaan tulevat lukuisten lastentarhojen iloiset äänet ja kotieläinten satunnaiset tervehdykset.

Kotona Sturenkadulla raskaat rekat herättävät aamuun ennen aikojaan. Linnusto koostuu lähinnä variksista ja lokeista ja toki satunnaisista mustarastaista ja viherpeipoista. Jos asuisin 50 metriä kauempana Sturenkadusta, tilanne olisi paljonkin toisenlainen. Silti autojen ääni hallitsee maisemaa paljon pahemmin.

Tänään oivalsin, että en ole ikinä elänyt yhtäjaksoisesti tällaisessa tuoksumaailmassa. Tulin vähän aikaa sitten kotiin Köpiksen iltariennoista. Kööpenhaminassa ilma tuoksuu peruskaupungille. Heti Hellerupin asemalla tulvahtaa vastaan kukkien kyllästämä ilma. Kukkia, puita ja pensaita on joka paikassa. Siksi ilma tuoksuu kauttaaltaan, ei vain jonkun pensaan kohdalla. Se on jotain paratiisillista, ainutkertaista, jotain hyvin arvokasta, jota en heti unohda.
Tämä ulkoympäristö on jotain, jota yritän imeä itseeni. Kotiolot eivät pärjää tälle mitenkään. Tämä on myös vahvistanut sitä, että Sturenkatu on välivaihe sille, mitä todella haluan. Täällä ulos lähteminen on keidas. Sturenkadulla olen syyllistänyt itseäni siitä, että miksi ei tee mieli lähteä lenkille. Nyt tajuan, että on siihen osittain ihan ympäristölliset syynsä. Vaikkakin Vallilan laakson lenkkitiet ovat ihan ok. Silti kaipaan lintuja, luonnon läsnäoloa, tuoksuja. Ne virkistävät ruumista ja sielua.