Perjantaina, pitkän pääsiäisloman kynnyksellä, saan tietää, että lomalla hoitaisin ruokahuoltoni itse. Sehän sopii. Supermarket on lähellä. Olen käynyt ostamassa sieltä suklaata ja salmiakkia ja Kessulle apetta. Apua olen saanut sekalaisesti, ajoittain nihkeästi, mutta olen saanut kuitenkin. Viime kerralla tosin jouduin hokemaan aika kauan, että unskyld, unskyld (anteeksi) ilman että kukaan reagoi.
Pyydän asuntolan työntekijää luettelemaan muutamia ruoka-aineiden nimiä tanskaksi ja talsin luottavaisena kauppaan. Siellä ihmiset hiihtelevät käytävältä toiselle yhtä kiireisinä kuin aina ennenkin. Heitän kokeeksi pari unskyldiä, muttei tärppää.
Lopulta yksi nainen tulee tarjoamaan apua ja tartun reippaasti ensimmäiseen asiaan, leipään. Selvittelen ymmärrykseni rajoilla, minkälaista ja kokoista paahtoleipää on tarjolla. Kun paketti tömähtää koriin, nainen toteaa, että hyvä, kun löytyi ja vaistoan, että hän haluaa jatkaa eteenpäin.
Tunnen olevani tyhjiössä, tilassa, jonka ihmiset kiertävät. Ajattelen kaikkia niitä asioita, jotka haluan ostaa: juustoa, kinkkua, kurkkua, paprikaa, jugurttia, ananasta, pestoa... Käynkö kaikkien näiden ruoka-aineiden kanssa saman apurumban, pyytäen armopaloja saadakseni taas seuraavan asian koriini?
Yhtäkkiä se kaikki on vain liikaa. Lähestyvät ihmiset muuttuvat mahdollisuudesta uhaksi. En pysty pyytämään apua, en kiipeämään kielimuurin yli, varastamaan kiireisten ihmisten huomiota. Haluan ulos tästä kaupasta, nyt heti, ennen kuin purskahdan itkuun. Ironista kyllä pyydän vanhaa herraa palauttamaan paahtoleipäpaketin ja ostoskorin ja kiirehdin ulos.
Alanko itkeä tässä vai kotona, kysyn itseltäni auringonpaisteessa. Tässä. Mitä väliä. Itken ja kuljen kohti kotia. Toivon, ettei kukaan sano mitään. Yhdessä kohtaa yksi mies ohjaa minua oikeaan suuntaan, mutta ei kysy muuta. Tulen koululle. Pysykää nyt poissa. En halua mitään myötätuntoa vierailta. Omassa huoneessa heitän viimeisetkin julkisten tilojen esteet ja itken vain.
On pakko puhua jonkun kanssa. En nyt kestä tätä yksin. On kuultava jonkun ääni, jaettava tämä elävän ihmisen kanssa. Jutta on enemmän kuin lähettävältä taholta voisi toivoa. Selitän koko jutun, puhutaan siitä ja aika monesta muustakin asiasta ja palaudun takaisin itseeni. Kun elää irti verkosta, arjessa kaikkien tuttujen ihmisten piirin ulkopuolella, tajuaa pienten sanojen ja tekojen arvon. Nyt vasta todella tunnen sen.
Marssin asuntolatädin luo ja ilmoitan, etten selviä supermarketista. No problems. Teemme yhdessä retken sinne ja palaamme kassi täynnä ruokaa.
Joskus edes taivas ei riitä rajoiksi ja seuraavassa hetkessä rajat ovat kynnyksellä. Kumma juttu, miten sitä tekee vaikka mitä huimapäistä ja sitten tiiliseinä tulee vastaan arkisessa kaupassa. Hauraus ja lujuus, heikkous ja vahvuus kietoutuvat toisiinsa niin oudosti, että täytyy olla Jumala käsittääkseen sen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Tiedän tunteen! Kun selviytyy jostain ihan tavallisesta, ihmiset pitää sankarina (hei vähän oot reipas kun jaksat opiskella vaikka silmä temppuilee!) ja sitten kun yhtäkkiä en halua lähteä kauppaan kun pitäisi taas ostaa vain kurkkua ja banaania kun muiden vaakanumeroita ei tiedä, mistää ei tule mitään ja syön monta päivää säilykkeitä kaapista. Tsemppiä sinne!
Voi rakas Riikka, voi yllättävä elämä, niinhyvässä kuin pahassa,. Jotenkin näin niin itseni tuolla kori kädessä kyyneleet luomien alla polttamassa, niin tuttua niin tuttua. Ja sitä kyselee itseltään: montako kertaa, kuinka kauan, kuinka määrättömiin asti minun on koettava näitä avuttomuudenhetkiä, nöyryyttäviä, turhauttavia, lamauttavia yksin ja ulkopuolelle jäämisiä. Joo mutta ei niitä voi käydä laskemaa, kun ei ne taida olla laskettavissa.
Sitten tuli vielä ieleen, että voisiko super-marketissa kokeilla kassan tätien apua, vai ootko jo kokeillut? Vai eikö niillä kertakaikkiaan ole sellaista palveua tarjota? Miinä oon täällä Waldkirchin Edekassa pari kertaa joutunut yksin käymään, ja oon mennyt hiljaiseen ilta-aikaan lähellä sulkemista. Silloin on apu löytynyt hyvin. Muutoin on kyllä iso ihanuus, että elintarvikkeet saadaan keittiöltä eikä tarvii itse shopata! Meiltä täältä kun pitää vielä kaupassa käymisen stressii nlaskea myös reilun puolen tunnin käpyttely alas kaupoille ja sama matka, mutta mäen kipuamisineen ruokakassien kanssa ajallisesti ainakin kolmanneksen pidempi ja rankempi.
Voi "isosisko" raukkaa...
Sinänsä jännä sattuma, että samana päivänä, kun minä käyn ensimmäisen kerran itsenäisesti kaupassa, sinulle tapahtuu tuollaista. Ei ole reilua! Ihmiset vielä sanovat, ettei Suomessa muka olla avuliaita. Minä en kyllä toisaalta tuon kielimuurin takia lähtisi yksin yhtään mihinkään, varmaan. Hyvä että sinä sentään lähdet!
Lähetä kommentti