Hellerupin kevään ihmeet

Olen ollut uupunut kaikesta yrittämisestä, sisäistämisestä, parhain päin kääntämisestä, ei-henkilökohtaisesti ottamisesta. Otin loman innolla vastaan. Ja loogisesti, väistämättä, pikku flunssapeikko alkoi kolkutella. Olen tuntenut nämä päivät syvää, fyysistä uupumusta ja kunnioittanut sitä nukkumalla paljon. Flunssapeikko on pysynyt kynnyksellä, ei siis vielä asettunut taloksi. Vastapainoksi Hellerupin kevät on tarjonnut ihmeitään.

Kun olen maistellut uupumustani, olen alkanut ajatella, että minun tosiaan pitäisi kunnioittaa olosuhteita enemmän. Sokeana eläessä olosuhteet eivät ole helppoja. Ei tämä aika ole helppoa näkevällekään. Siitä sitten otetaan vielä extra-annos energiaa. Pitäisi huolehtia jotenkin syvälatauksesta, olla armollisempi, vaatia vähän vähemmän itseltään tai laskea jotkut ”arjen askareet” työstä käyväksi toiminnaksi. Ettei tulisi niitä ”Enhän mä tänäänkään tehnyt muuta kuin kävin vähän ostoksilla” –juttuja.

Lauantaina päätettiin Kessun kanssa mennä piknikille koulun sisäpuutarhaan. Aurinko paistoi täysillä. Pakkasin eväät mukaan, sirottelin Kessulle aterian maahan ja itse löhösin penkillä nauttien ihanista feta-paprikaleivistä ja Peter Höegin Hiljaisesta tytöstä. Rentoutumisen tila oli täydellisen autuas.

Hiljainen tyttö on juonellisesti sekava kirja, mutta se kiehtoo, koska se on rakennettu äänellisen maailmankuvan varaan. Päähenkilö hahmottaa ihmiset ja ilmiöt ääninä, eri sävellajeina. Haluaisinpa tavoittaa peter Höegin ja kysyä, miten hän on päätynyt tällaiseen lähestymistapaan. On peräti harvinaista, että näköaistin hallitsema henkilö pureutuu näin syvästi äänikokemukseen. No, nythän olen Tanskassa ja Peter olisi tässä käden ulottuvilla, joten ei muuta kuin pyydän enkelikuntaa järjestämään visiitin.

Tänään istuskeltiin yhden harjoittelijan kanssa samaisessa puutarhassa juomassa teetä, syömässä ihanaa luomunäkkäriä ja puhumassa syntyjä syviä. Kessu kaiveli omiaan, aurinko paistoi ja kaikki tuntui olevan kohdallaan väsymyksen alla.

Ja illalla tehtiin vielä kävelyretki. Päädyttiin katsomaan jättiläistammea, joka on yli 800 vuotta vanha. Se on se tammi, josta H. C. Andersenin satu Tulukset alkaa. Muistatteko? Sotamies hakee tammen alta tulukset, joilla pystyy kutsumaan valtavasilmäiset koirat. Mikä mieletön puu! Se tosiaan on ontto, siinä on pieni kammio ja siinä käytävämäinen kolo, varmasti se, mistä sotamies kulki sisään. Joku on käyttänyt sitä rukouskammiona. Ajattelin, että kaikki me pienet ihmiset, rukoilijat, tarinoitsijat, suojanhakijat olemme kokoontuneet sen puun luokse eri aikoina ja se vain on ja on. Valtava elämys!

Niin vaan elämä tuo eteen betonia ja silkkiä, ulkopuolisuutta ja yhteenkuuluvuuden lämpöä, hetken murheita ja käsittämätöntä perspektiiviä.