Kessu on viettänyt muutamia onnenpäiviä Nuga-neidin seurassa. Nuga opastaa tyttöä, joka juuri on aloittanut musiikkilinjalla. Niinpä tänäkin aamuna, yksissä tuumin avattiin se kielletty ovi.
Se oli siinä viattomasti opaskoiraplänttiä vastapäätä. Ajattelin ruosteisilla aivoilla, että se kuuluu siihen suureen sisäpuutarhaan, jossa Kessu on ennenkin kaivellut lehtikasoja. Kysyin asiasta Nugan emännältä. Hän vastasi minuutin liian myöhään, että ovi johtaa avoimelle pihalle. Kun Nuga tuli lauhkeasti luokse, Kessu jo porhalsi Rymarksvejlla kohti seikkailua.
Tiesin sen heti. Tiesin, että oli turha huudella. Kävin muodon vuoksi soikiojärvellä päin. Helmikuisen hatkareissun ja ennen pääsiäistä tapahtuneen pyrähdyksen perusteella tiesin, että Tanskassa ollaan hanakoita kertomaan poliisille irtokoirista. Sain kuitenkin odotella melkein tunnin, että joku asuntolan työntekijöistä tulisi paikalle. Ja täällä kun on yleensä joka minuutti joku.
Poliisi kertoi, että Kessu oli nähty hengailemassa Hellerupin pääväylän kulmilla. Nielin itkua jonnekin mahanpohjaan. Sydän kylmänä lähdin yhden työntekijän kanssa sitä etsiskelemään. Hän oli kyllä mahtava: teki kaikkensa pitääkseen mielialan jossain muualla kuin ikävissä kuvitelmissa. Käveltiin, puhuttiin mielenkiintoisia ja huudeltiin välillä Kessua.
Vaan Kessu ei ollut kuulemassa. Se herkutteli elämänsä raatoapajilla sydämensä kyllyydestä. Hajut humahtivat päähän, aurinkoiset kadut kutsuivat kulkemaan. Reissuromantiikka vei tassut asemalle ja sieltä liukuikin tuttu juna. Täältä tullaan, Tanska! Pakko matkustaa on jonnekin, entisestä pois juna vie!
Hellerupin naapurissa, Lyngbyn asemalla Den Lille Skolen pienet koululaiset tekivät elokuvaprojektia, kun junasta pomppasi musta koira. Ihanaa, vaikka se haiseekin pahalle! Kamala, kun se on niin lähellä raiteita! Mitä sille nyt tehdään? Pitää soittaa poliisille. Viedään se kouluun!
Ällistyneenä kuuntelin näitä tietoja kesken etsintäretken. No, ei muuta kun taksiin ja Kessua hakemaan. ”Soitattehan sitten ajoissa, kun olette tulossa, että lapset ehtivät sanoa koiralle heihei”, vannotti opettaja.
Koulussa minua vastassa oli pahalta haiseva ja rättiväsynyt Kessu. Se jaksoi heiluttaa vähän häntää, mutta lysähti taksin etulattialle juuri kiinnostumatta lähtöseremonioista. Taksikuski oli kultainen, kun otti hajupommin kyytiin. Yritin tarjota hänelle kahvirahaa, mutta ei huolinut.
Jossain vaiheessa ehdin jutella Kirsin, opaskoirakoulun johtavan kouluttajan kanssa ja selittää pikaisesti tilanteen. Kirsin vastaus oli selkeä: On liian hurjaa, tuo Kessu kotiin. Minä tiesin, että niin se on. Heti, kun se juoksi pois. Jo kolmannen kerran Kessu on karannut salamana, taakseen katsomatta, heti, kun ovi vapauteen on raottunut. Se on jotain ihan muuta kuin Suomen karkailut hevosenkakan huumaamana.
Oli toisaalta helpottavaa saada sille siunaus. Toisaalta tuli itku.
Siispä kun olin saanut Kessun kotiin, ryntäsin järjestämään sille kyytiä Suomeen, jonne olen viikonloppuna tulossa. Ensiksi lentoyhtiö. En voi soittaa sinne täältä Tanskasta, joten pyysin isää kysymään, mahtuuko koira mukaan. Vahvistusta pitäisi kuulemma odottaa viiteen. Sitä en voinut jäädä odottamaan.
Seuraavaksi heisimatolääkitys, josta pitäisi olla eläinlääkärin todistus. Asuntolan koiraekspertti muisteli, että Ruotsiin mentäessä matolääkitys pitäisi ottaa ainakin kahta vuorokautta aikaisemmin. Katsotaan netistä. Siellä luki, että vähintään kuukautta aikaisemmin. Minä sitten googlaamaan asiaa suomeksi. Ei ollut ihan helppoa. Selvisi kuitenkin, että se pitää antaa vähintään vuorokauden sisällä matkustamisesta. Samaan aikaan toiset tanskalaiset sivut väittivät, että ei Suomeen mitään erikoismatolääkitystä tarvita. Hellerupilainen eläinlääkäri sanoi siihen, että soittakaa Suomen suurlähetystöön. Eih! EIH!
Minä otin ja soitin Suomen opaskoirasuurlähetystöön eli Herttuaisen Juhalle. Siunauksen saatuani jynssäsin ensin Kessusta pahimmat paskat ja aloin raahata sitä kohti eläinlääkäriä, joka onneksi oli ihan Hellerupin aseman lähellä. Avulias työntekijä lähti mukaan, mikä olikin hyvä, koska naatista Kessusta ei ollut menomatkalla oppaaksi. Se teki ripulit tien sivuun ja laahusti perässä.
Vastaanoton tyttö puhui lähes tykkänään koulun työntekijälle tanskaksi, vaikka osasi puhua erittäin hyvää englantia minulle. Kun otin johdon käsiini, hän silti kurkki tiskin yli nähdäkseen koiran rodun. Totesin siihen, että sitä voi kyllä ihan kysyä minulta. Viesti ei mennyt perille, koska seuraavaksi hän kurkki koiran väriä. Jaksoin vain hymähtää väsyneen huvittuneesti mielessäni.
Kessun eläinlääkäripointsit kohosivat varmaan pilviin, koska nyt ei tökittykään neuloilla vaan annettiin ihana pateeherkku. Kai siinä sivussa meni matolääkekin. Mukavaa eläinlääkäriherraa varmaan säälitti meidän tarinamme, koska hän ei kyllä laskuttanut muusta kuin lääkkeestä. Kessu elpyi herkun maagisesta vaikutuksesta niin paljon, että opasti minut kotiin häntä heiluen.
Peruttuani Kessun viikonloppuhoidon rojahdin lopen uupuneena sänkyyn ja Kessu rojahti matolleen. Kello oli puoli kuusi. Nukuttiin kunnon päikkärit, joita Kessu on jatkanut. Se makaa ja haisee kuin raato eikä jaksanut edes häntää heiluttaa, kun hain itselleni voileipää.
Niin lähtee Kessu Tanskanmaalta. Päivän itkuja en ikinä kunnolla itkenyt, ainakaan vielä. Nyt olen vaan kuolemanväsynyt enkä tiedä, pitäisikö koko päivälle naurahtaa vai vuodattaa kyyneliä. On Luojan ihme, että Kessu on ehjänä. Mutta eihän koko jutulle voi olla nauramatta. Niin surettaa erota Intiaanipäällikkö Heiluvasta Hännästä. Surettaa, kun menetän tärkeät höyrynpurkukävelyt soikiojärvelle ja toisen, elävän olennon läsnäolon. Toisaalta se on vain kaksi kuukautta. Ja olenpahan ne kuukaudet vastuussa vain itsestäni. Rakkaat enkelini, onko teistä tosiaan tuntunut, että elämäni täällä ei ole tarpeeksi vuoristorataa?
Jälkikommentit: Suomessa selvisi mm. että Kessulla oli jostain syystä häiriöitä ruuan imeytymisessä, minkä takia sillä ilmeisesti oli koko ajan näläntunne. Se ja vähentyneet opastustehtävät nostivat maestron kierroksia vähän liikaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Kiitos päivän ensimmäisistä nauruista! En jotenkin päässyt mukaan lähdön fiiliksiin, kun kuvittelen vain sitä hetkeä, kun Kessu astuu ulos junasta kuin taivaan lahja lapsiryhmälle!
On sulla nyt sit ainakin jotain, mitä kertoa baarissa tai vaihtoehtoisesti lapsenlapsille: "no sit se mun Kessu karkasi portista ja meni junalla naapuripaikkakunnalle". Ehkä ihan hyvä, että karkulainen palaa kotimaan kamaralle, kenen hoiviin se Suomessa päätyy? Kaksi kuukautta on vain kahdeksan viikkoa, sen ajan seisoo vaikka päällään. Ja sun ei toivottavasti tarvitse sinä aikana enää asioida Tanskan poliisin kanssa... Se hevosenkakka on maaginen juttu, meidän terrierit rakastaa sitä! Muistan tulleeni kerran koulusta kotiin ja poitsut oli yltä päältä siinä itsessään vaikka olivat olleet lukkojen takana sisällä koko päivän. En vieläkään ymmärrä mitä oli tapahtunut!
Lähetä kommentti