Jaetun kokemuksen riemu

Meillä oli vaikeasti kuulonäkövammaisen oppilaan kanssa niin huikeat keskustelut kommunikaatiosta ja kuuntelemisesta, että hänen luvallaan kerron siitä. Kysyin häneltä, miten hän kuulee puhetta ja ääniä ja koko kerä lähti purkautumaan siitä. Äkkiä tajusin, että minulla on hyvin samankaltainen kokemus siitä, miten minä kuulen ja ymmärrän vierasta kieltä ja miten suhtaudun siihen. Tämä seuraava on yhdistelmä meidän kokemuksestamme. Sitä voi lukea kumpaa tahansa kokemustaustaa vasten.

”Se on kuin olisi kaksi radioasemaa päällekkäin. Kuulen, että ihmiset puhuvat. Nappaan sanan sieltä toisen täältä. Arvailen, että ehkä he voivat puhua tästä tai tuosta, mutta en voi olla varma. Heti kun joku sanoo, että puhumme vaikkapa musiikista, minun on paljon helpompi ymmärtää. Saan siitä kiinni. Silloin kerron mielelläni, mitä minä ajattelen aiheesta.

Joskus on niin väsyttävää yrittää ponnistella ja seurata keskustelua. Silloin vaivun ajattelemaan jotain ihan muuta. Sitten joku saattaakin yhtäkkiä kysyä, että oletko mukana. Kyllä kyllä, minä vain myöntelen. Se onkin sitten vaikeampi juttu, jos joku kysyy, mitä ajattelen asiasta.

Paras apu on, kun ihmiset puhuvat hitaasti, koska vaikeinta on, kun ihmiset nielevät sanoja. Monesti luullaan, että kovempaa puhuminen on ratkaisu. Mutta mitä volyyminapin kääntäminen auttaa, jos radiosta tulee ne kaksi kanavaa päällekkäin? Pitää ennemminkin virittää asema selkeäksi. Joskus sekin on niin väsyttävää, että aina joudun pyytämään, että ihmiset puhuvat hitaasti ja toistavat asiat.

Näkevällä on vähän helpompaa. Hän voi osoitella ja ilmehtiä ja ohjata siten viestiään. Näkövammaisena sekin on joskus vaikeaa, että en tajua, että sanat on osoitettu minulle, jos nimeäni ei mainita.”

Olimme molemmat hämmästyneitä ja ilahtuneita siitä, että äkkiä meillä oli tämä jaettu kokemus. Minä en voi kuulla hänen korvillaan ja saada fyysistä tuntumaa kuulovammaisuuteen. Mutta ehkä onkin paljon olennaisempaa tavoittaa kokemus aistimuksen takaa. Ehkä me annammekin aivan liikaa huomiota eri aistimuksille ja pinnallisille kokemuksille väittäessämme, ettemme ikinä voi ymmärtää toisen ihmisen maailmaa. Onko mitään elähdyttävämpää kuin oivaltaa yhdessä, että kokemus pinnan alla on jaettu? Olkoonkin, että se on vaille jäämisen kokemus.