Kohteliaat villit

Tiesin alusta asti, että oppilaillani on näkövamman lisäksi sosiaalisia vaikeuksia. En tiennyt asiasta sen tarkemmin. Siksi aluksi ihmettelin. Nämähän ovat ihan normaaleja nuoria, kuin ketä tahansa parikymppisiä. Juttelevat mukavan avoimesti lounaspöydässä. Paljon avoimemmin kuin suomalaiset. Onko Tanskassa erilainen, pedagoginen kulttuuri? Nähdäänkö täällä herkemmin ongelmia kuin Suomessa? Huomasin kyllä pian, että heidän oli vaikea pitää kiinni yhteisistä sopimuksista, tulla ajoissa jne. Mutta sellaisiahan me kaikki vähän olemme.

Tiistaina yksi oppilaista ei taaskaan tullut tunnille. Havahduin siihen, ettei hän ole tullut yhdellekään tiistaitunnille. Joskus on ollut hyviä syitä, joskus ei. Kun soitin ja kysyin, missä hän on, hän vastasi, ettei ole tiennyt, että hänen pitäisi olla paikalla. Tiesin, että se oli vale ja tiesin hänenkin tietävän sen.

Lisbeth sanoi, että hän on julmetun peloissaan ja yrittää väistää kaikella tavalla sessioita kanssani. Se ei ollut käynytkään mielessäni, koska hän on jutellut suorastaan innokkaan avoimesti asioistaan, suhteestaan musiikkiin ja myös siitä, miten kivaa olisi tehdä jotain yhdessä. Näyttää siis siltä, että hän pystyy lähestymään minua vain omilla, hyvin kapeilla ehdoillaan ja kokee niiden ulkopuolella olonsa uhatuksi.

Maistelin ajatusta ja aloin tarkastella mennyttä jaksoa täällä ja heidän reaktioitaan. Keskiviikkona yritin saada englantimuuria pelkäävän kurditytön kanssani nuotinlukusessioon. Hän ei ole ikinä peitellyt tunteitaan, päinvastoin. Hän pyristeli päättäväisesti pakoon. Perjantaina kysyin kaikilta lounaspöydässä, sovittaisiinko ensi viikon sessioista tässä yhteisesti, niin ei tarvitse sumplia aikatauluja. Kukaan ei reagoinut siihen mitenkään. Torstain bändisessiossa tajusin, että minun on kuiskattava ehdotukseni, sillä he vastustivat lähes kaikkea, mitä ehdotin. Jopa sitä, että he olisivat virittäneet kitaransa pianon mukaan. ”That’s not important.” Joo, se oli vitsi eikä sittenkään ollut.

Minua on hämmentänyt se, että he piilottavat tämän kaiken niin tajuttoman taitavasti. Olen tottunut lukemaan tällaisia asioita aika helposti ihmisistä. Laulutunnemyrsky sotki antennini pahan kerran ja nyt, kun kolmas silmä taas toimii, tämä kätketyn pelon määrä pysähdyttää. Niin kohteliaita, niin of course, great, mutta oikeasti villieläimiä.

Projektini todellinen luonne alkaa paljastua. Sillä on aika vähän tekemistä musiikin kanssa. Paljon vähemmän kuin ajattelin. Alkuperäinen ideani siitä, että olen musiikillinen saattaja, että ojennan osaamistani ja taitojani heille eteenpäin, no, se on kaunis, mutta aikamoisen matkan päässä. Oikeasti minun mahdollisuuteni on kesyttää heidät.

En viittaa tällä eläinvertauksella heidän älykkyyteensä vaan tunteisiin. He pyristelevät poispäin, ihan kuin Kessukin teki aluksi. Se oli haluton kävelemään tämän oudon tyypin kanssa. Luottamuksen ensimmäinen avain löytyi, kun nukuin yhdet päiväunet lattialla Kessun vieressä. Niin minun pitää nytkin tehdä, tavalla tai toisella.

Yksi EVS-ohjelman tavoitteista on, että vapaaehtoinen saa paljon informaalin (tässä tapauksessa se tarkoittaa koulun ulkopuolisen) oppimisen kokemuksia. Hmm. Kirjoitanko kesäkuun lopussa EU:n loppuraporttiin: ”The volunteer has learned what it is to love in deeds.”