Viinin voimalla

Helmikuun lopulla teimme opintoretken. Tiedättehän: vetäydytään yhdessä viettämään aikaa syrjäiseen kolkkaan, päivät vietetään pedagogisesti ja illat biletetään. Minä aloitin Sibelius-Akatemiani sillä lailla ja muistelen sitä hyvällä. Tähän retkeen suhtauduin etukäteen epäluuloisesti lähinnä kielimuurin ja oppilaiden villieläinluonnon takia.

Maanantaiaamuna körötimme junalla ihan pohjoiseen, Gillelegen merenrantakylään (lausutaan Gilelai). Se on entinen kalastajakylä, nyt näin siitä lähinnä sikaökyhinnoissaan olevia merenrantatontteja ja sen pikku mökkiyrityksen, jossa majailimme.

Majoituimme kaikki neljä tyttöä yhteen huoneeseen, kerrossänkyihin. Poikakaksikko valtasi toisen huoneen ja opettajat olivat kokonaan eri talossa. Opettajat lähtivät ostamaan kahden päivän ruoka- ja juomatarpeita.

Minä yritin kulkea muiden perässä ja tunsin olevani eristyksissä. Olin aivan lauluristiriitani jähmettämä enkä kyennyt puoleen päivään mihinkään. Pikku juttutuokio Lisbethin kanssa helpotti. Jokin naksahti toiseen asentoon ja kertakaikkiaan otin raivokkaan päättäväisesti vastuun omasta paikastani ryhmässä. Pistelin joka väliin kysymyksiä siitä, missä keskustelu meni. Pakottauduin kommentoimaan.

Illalla käytiin kävelyllä meren rannalla. Se pauhasi jatkuvana massana ja tuuli oli hyinen ja raaka. Nautin suunnattomasti, jotenkin siitäkin, että tuuli oli niin karmea. Hyvillä mielin söin päivällistä muiden kanssa ja hörppäilin viiniä. Tunsin muutoksen alkaneen.

Ja viinin voimalla ujutin itseni ensimmäistä kertaa ryhmään. Viini antoi kaikille tekosyyn olla vapaasti älyvapaa, hepuloida, laulaa tanskalaisia juomalauluja, tunnustaa ja tilittää. Sain kuulla, että yksi jos toinenkin oli tuntenut läsnäoloni oudoksi, kun he eivät tienneet, olenko lintu vai kala, opettaja vai oppilas, vertainen vai ylempi. Rakas kurdityttöni suolsi ällistyttävän määrän englannin sanoja, oli onnellinen siitä, ettei hänen tarvinnut pelätä koiraani (järjestin Kessun hoitoon juuri tämän takia) ja tilitti tunteen palolla, miten hän ei osaa englantia, mutta miten hän tuntee minun energiani. Ja viini virtas vain. Ja kalja. Ja tupakka savusi niin, että pahaa teki.

Kahden päivän viinat oli tuhottu täysin jo ekana päivänä, joten seuraavana päivänä sitä piti raahata lisää. Krapulana alkanut, mutta joksikin muuksi muuttunut päänsärkyni paheni iltaa kohti, joten olin aika lailla poissa pelistä. Vetäydyin nukkumaan jo kymmeneltä, haistelin entistäkin pahempaa tupakankatkua ja kuuntelin, kuinka koko porukka hirnui aivan katketakseen jollekin. Myöhemmin selvisi, että he olivat kertoneet ketjutarinoita, jotka vääntyivät väkisinkin pervoiksi (ilman opettajia tietysti). Ajattelin haikeana, etten olisi voinut olla siinä kitkattomasti mukana, vaikka olisin jaksanutkin. Tanskankielinen tarina virtaa tanskaksi. En pysty kaatamaan näitä muureja kokonaan, vaikka kaikki kuinka sitä haluaisivatkin.

Hyvillä mielin palattiin kotiin ja vakuuteltiin, että olipa upeaa ja että ryhmähenki oli kovasti muuttunut. Näin kuukauden päästä sanoisin, että kyllä, jotain hyvin tärkeää istutettiin niinä päivinä. Mutta on vaatinut aikaa, että siemen on työntänyt itunsa maan pinnalle. Siinä välissä koko henki oli kuin pois pyyhkäisty, oppilaat vetäytyivät ihan kuin ennenkin. Kun yhteisyyden kokemuksiin on nyt ihan hiljattain palattu, ehkä me kaikki tunnistamme, että emme kohtaa toisiamme ensimmäistä kertaa ja ehkä yhteyteen antautuminen on vähän helpompaa.

Ajattelin retkellä vähän surullisena, että täytyykö avausten aina tapahtua viinan voimalla? Nyt ajattelen, että tapahtukoon se sillä tasolla, millä se on mahdollista.