Eilen, vanhan vuoden viimeisenä päivänä olin aamupesulla, kun olohuoneen radiosta korviini kantautui sanoja, jotka pysäyttivät minut kesken kaiken. "Älkää antako pelon voittaa, sillä Suomi on isossa kuvassa tarkasteltuna vauras kansakunta, ja me olemme hyvin koulutettuja. Kyllä me pärjätään, jos me uskalletaan luottaa toisiimme ja pidetään heikommistamme huolta. Nimittäin minun mielestäni rasismi kumpuaa vähäosaisuuden kokemuksesta ja työttömyydestä, yksinäisyydestä ja väärästä tiedosta."
Kuka ihme tällaisia toivon ja totuuden sanoja puhui? Joku poliitikko? Ei nyt sentään, tällaista ei ole poliitikkojen suusta viime aikoina kuultu. Selvisi, että kyseessä oli viimeistä työvuoroaan VR:llä ajanut konduktööri, joka oli päättänyt käyttää tilaisuutta hyväkseen. Kun hän lopetti puheensa, matkustajat puhkesivat spontaaneihin aplodeihin, ja minä hihkuin innosta hammasharja suussa.
Konduktöörin puhe oli kuin kirkas soihdun leimahdus synkässä maisemassa. Se sai minut havahtumaan siihen, kuinka yksinkertaista hyvän levittäminen oikeastaan on. Olemmeko me näin synkässä jamassa siksi, että pienellä joukolla pelokkaita ihmisiä on niin kova ääni ja suuri joukko hyväntahtoisia ihmisiä painaa lannistuneena päänsä, vaikenee tai vain voivottelee kaiken kurjuutta?
Tottakai tästä rasistisesta, aggressiivisesta menosta tulee paha olo. Eihän se ole hyvinvoivan, tasapainoisen ihmisen käyttäytymistä. Mutta olemme tainneet tipahtaa kollektiivisesti sudenkuoppaan, jossa tuskailemme naapuritontin kaatopaikan pahaa hajua sen sijaan että keskittäisimme kaiken tarmomme omaan tonttiimme.
Mitä sinä teet omalla tontillasi, omassa elämänpiirissäsi? Onko sinun tonttisi kaunis, kutsuva ja viihtyisä? Mitä jos sinä muuttaisit Facebook-statustesi ja kahvipöytäkeskustelujesi sävyä ja sisältöä? Mitä jos sinä sanoisit, että kyllä me pärjätään, koska meitä, jotka haluamme elää reilua, hyvää elämää on niin monta? Mitä jos sinä keskittyisit siihen, että sinulla on hyvä olla omassa kodissasi, että sinulla on ympärilläsi ihmisiä, joiden kanssa voit kukoistaa?
Haastan teidät puhumaan yhteisestä toivon ja ihmisyyden päämäärästä yhtä paljon ja kiihkeästi - ellei jopa kiihkeämmin - kuin viime vuonna on taivasteltu hallituksen hulluutta, rasismin nousua ja ties mitä. Ei meidän tarvitse sortua immoslaiseen retoriikkaan, jossa ne kusipäät hullut ovat omassa kuplassaan. "Olkaa toisillenne reiluja, rehtejä, välittäkää toisistanne", lausui konduktööri puheensa päätteeksi. Juuri niin: ei pidetä toivon kynttilää vakan alla vaan annetaan sen kuulua jokapäiväisissä puheissamme, näkyä hymyissämme ja ohjata tekojamme.
perjantai 1. tammikuuta 2016
maanantai 27. heinäkuuta 2015
PSYCH-K - yllättäviä avaimia mieleni kellariin
Olen juuri sukeltanut itselleni uudenlaiseen tapaan purkaa stressireaktioitani ja muuttaa sellaisia alitajuisia uskomuksia, jotka estävät tai suorastaan sabotoivat minua. Ihastuin valtavasti tähän yksinkertaiseen, keholliseen, mielikuvitusta kutkuttavaan tapaan lähestyä alitajunnan asioita. Se on nimeltään PSYCH-K.
Yksi suurimmista haasteista elämässäni on ollut se, että negatiiviset tunnetilani ja toimintamallini ovat olleet usein vahvempia kuin hyvät aikomukseni. Pitäisi pitää huolta kodista ja omasta kehosta, mutta ikinä en ole pystynyt hienoihin tavoiteohjelmiin, koska joku inha, sabotoiva mutamöykky on vetänyt aikomukseni alas. Ja kun kroppa menee stressitilaan liikenneruuhkassa kulkiessa, sitä on ollut työlästä rauhoitella. Huolimatta vuosia kestäneestä henkisestä koulutuksestani, meditaatiojaksoista ja hienosta työkalupakista, olen silti tuntenut olevani vähän neuvoton tunteideni ja ajatusmallieni kanssa. Ikään kuin minulla olisi niihin satunnaisesti vaihteleva vaikutusvalta, joka pettää ainakin silloin, kun V-käyrä on oikeasti vahva.
Nyt kun olen saanut PSYCH-K-prosessin hyppysiini, minusta tuntuu, etteivät tunnemyrskyt enää jätä minua neuvottomaksi. (Complete Vocal Technique aiheutti saman tunteen laulutekniikan suhteen.) Nyt minulla on jotain konkreettista, jolla vastata kovettuneelle mahanpohjalle, humisevalle päälle, tulevaisuuden huolehtimiselle tai menneen riitatilanteen uudelleen kelaamiselle.
PSYCH-K perustuu siihen, että tiettyjen liikkeiden ja aikomusten avulla aivopuoliskot saadaan työskentelemään vapaasti ja ennen kaikkea yhdessä. Kun aivot ovat kokonaisvaltaisessa tilassa, alitajuisten uskomusten ja stressireaktioiden purku helpottuu huomattavasti. Siinä tilassa voimme myös avautua sille, mitä minä olen kutsunut syvätietoisuudeksi ja mitä PSYCH-K:ssa kutsutaan supertietoisuudeksi tai korkeammaksi itseksi: se on meidän henkinen voimanlähteemme, mielenrauhan ja viisauden ydin.
PSYCH-K luo myös eräänlaisen kuuman linjan alitajuntaan: sen avulla voi kommunikoida alitajuisen tietoisuutensa kanssa, kertoa sille, mitä tietoisesti haluaa ja saada palautetta siitä, uskooko alitajuinen mieli tiettyjen asioiden olevan totta. Tämä kommunikaatio tapahtuu lihastestauksen avulla: Kun jokin asia on alitajunnalle totta, lihakset reagoivat eri tavalla kuin jos jokin ei ole alitajunnalle totta.
Voin siis käyttää PSYCH-K-prosessia luomaan elämääni jotain haluamaani. Prosessin nerokkuus pakottaa minut kertomaan selkeän konkreettisesti, mitä haluan, ei tyytymään puolittaiseen unelmointiin. Halusin vahvistaa toimintamallia, että kodissani on kaunista ja siistiä. Mutta kun seurasin prosessia, tajusin, ettei minulla ollut kunnon kuvaa siitä, mitä kaunis tarkoittaa. Oli vain epämääräinen mielihalu jostakin mukavasta. No, kuinka ihmeessä kokki voisi tehdä asiakkaalle täydellisen aterian, jos asiakas tilaa ainoastaan "jotain mukavaa"? Siis että saisiko olla kalaa, lihaa vai kasviksia?
Kun estävien uskomusten ja stressin töhnä alkaa hellittää, tilalle virtaa tunne omasta voimasta ja uudenlaisia, konkreettisia visioita omasta elämästä. Tuntuu uskomattomalta löytää väline, joka on näin helppo ja konkreettinen ja joka vaikuttaa pahimpiin puoliini näin syvästi ja hyvästi. Minusta on tuntunut pitkään, että jokin osa työtäni ja henkistä harjoitustani on vähän sivussa siitä, mitä se voisi olla. PSYCH-K tuntuu menevän suoraan ytimeen, kuin olisin tullut kotiin.
Yksi suurimmista haasteista elämässäni on ollut se, että negatiiviset tunnetilani ja toimintamallini ovat olleet usein vahvempia kuin hyvät aikomukseni. Pitäisi pitää huolta kodista ja omasta kehosta, mutta ikinä en ole pystynyt hienoihin tavoiteohjelmiin, koska joku inha, sabotoiva mutamöykky on vetänyt aikomukseni alas. Ja kun kroppa menee stressitilaan liikenneruuhkassa kulkiessa, sitä on ollut työlästä rauhoitella. Huolimatta vuosia kestäneestä henkisestä koulutuksestani, meditaatiojaksoista ja hienosta työkalupakista, olen silti tuntenut olevani vähän neuvoton tunteideni ja ajatusmallieni kanssa. Ikään kuin minulla olisi niihin satunnaisesti vaihteleva vaikutusvalta, joka pettää ainakin silloin, kun V-käyrä on oikeasti vahva.
Nyt kun olen saanut PSYCH-K-prosessin hyppysiini, minusta tuntuu, etteivät tunnemyrskyt enää jätä minua neuvottomaksi. (Complete Vocal Technique aiheutti saman tunteen laulutekniikan suhteen.) Nyt minulla on jotain konkreettista, jolla vastata kovettuneelle mahanpohjalle, humisevalle päälle, tulevaisuuden huolehtimiselle tai menneen riitatilanteen uudelleen kelaamiselle.
PSYCH-K perustuu siihen, että tiettyjen liikkeiden ja aikomusten avulla aivopuoliskot saadaan työskentelemään vapaasti ja ennen kaikkea yhdessä. Kun aivot ovat kokonaisvaltaisessa tilassa, alitajuisten uskomusten ja stressireaktioiden purku helpottuu huomattavasti. Siinä tilassa voimme myös avautua sille, mitä minä olen kutsunut syvätietoisuudeksi ja mitä PSYCH-K:ssa kutsutaan supertietoisuudeksi tai korkeammaksi itseksi: se on meidän henkinen voimanlähteemme, mielenrauhan ja viisauden ydin.
PSYCH-K luo myös eräänlaisen kuuman linjan alitajuntaan: sen avulla voi kommunikoida alitajuisen tietoisuutensa kanssa, kertoa sille, mitä tietoisesti haluaa ja saada palautetta siitä, uskooko alitajuinen mieli tiettyjen asioiden olevan totta. Tämä kommunikaatio tapahtuu lihastestauksen avulla: Kun jokin asia on alitajunnalle totta, lihakset reagoivat eri tavalla kuin jos jokin ei ole alitajunnalle totta.
Voin siis käyttää PSYCH-K-prosessia luomaan elämääni jotain haluamaani. Prosessin nerokkuus pakottaa minut kertomaan selkeän konkreettisesti, mitä haluan, ei tyytymään puolittaiseen unelmointiin. Halusin vahvistaa toimintamallia, että kodissani on kaunista ja siistiä. Mutta kun seurasin prosessia, tajusin, ettei minulla ollut kunnon kuvaa siitä, mitä kaunis tarkoittaa. Oli vain epämääräinen mielihalu jostakin mukavasta. No, kuinka ihmeessä kokki voisi tehdä asiakkaalle täydellisen aterian, jos asiakas tilaa ainoastaan "jotain mukavaa"? Siis että saisiko olla kalaa, lihaa vai kasviksia?
Kun estävien uskomusten ja stressin töhnä alkaa hellittää, tilalle virtaa tunne omasta voimasta ja uudenlaisia, konkreettisia visioita omasta elämästä. Tuntuu uskomattomalta löytää väline, joka on näin helppo ja konkreettinen ja joka vaikuttaa pahimpiin puoliini näin syvästi ja hyvästi. Minusta on tuntunut pitkään, että jokin osa työtäni ja henkistä harjoitustani on vähän sivussa siitä, mitä se voisi olla. PSYCH-K tuntuu menevän suoraan ytimeen, kuin olisin tullut kotiin.
sunnuntai 7. kesäkuuta 2015
Kvanttihyppyjä valon siivellä
Muistatteko Eevan?
Lahjakkaan laulajan ja innokkaan pistenuottioppilaani, jonka kanssa viime kesänä tehtiin kesähitti? Eevan musiikkiseikkailut jatkuvat! Hän kävi viime vuonna kymppiluokan ja jatkoi pistenuotti- ja laulutunteja kanssani. Kun kevät alkoi lähestyä, en voinut vastustaa houkutusta tehdä taas uusi kesäbiisi Eevan kanssa. Enpä arvannut, mitä kvanttihyppyjä kokisimme yhdessä!
Ensimmäinen iso loikka tapahtui jo viime syksynä. Sitä ennen minä huolehdin siitä, että tahdit vaihtuivat ajallaan eikä yhteen tahtiin tullut liikaa nuotteja. Lauloin ja laskin nuotteja ja sanoin, että nyt on tahti täynnä. Hämmästyin aika lailla, kun Eeva otti yhtäkkiä ja omasta aloitteestaan ohjat omiin käsiinsä ja alkoi tarkistella tahtien tilannetta.
Tämänkertaisen laulun pohjana ei ollut Eevan keksimää taustatarinaa. Lähdimme liikkeelle kuuntelemalla syntikkani erilaisia komppeja. Eeva valitsi sopivan kompin ja minä aloin fiilistellä, millainen laulu sen päälle voisi syntyä.
Kun ensimmäinen säe putkahti päähäni, tajusin saman tien, että siihen eivät pelkät neljäsosat ja kahdeksasosat riitä. Tarvittaisiin pisteellisiä nuotteja, synkooppeja ja kaaria. Mutta niitäpä emme olleet käyneet läpi melkein ollenkaan, koska vielä vuosi sitten ne olisivat olleet ihan liian vaikeita. Mutta joku villi intuitio usutti minua kirjoittamaan säkeet kaarineen kaikkineen ja vakuutti, että löytäisimme toimivat keinot päästä niistä perille.
Ensimmäinen rytminen ihmetys oli kuudestoista osa ja pisteellinen kahdeksasosa. Luotin taas siihen, missä tiesin Eevan olevan superhyvä: Eevan korvaan. Kysyin häneltä, tiesikö hän sen Taylor Swiftin poppibiisin, jossa lauletaan, että "trouble, trouble, trouble". Toki Eeva sen tiesi, ja saman tien hän kekkasi, mitä tuo kahden nuotin yhdistelmä tarkoitti. Siitä lähtien aina, kun kuudestoista osa ja pisteellinen kahdeksasosa tuli vastaan, sanoin vain, että "tää on nyt se trouble".
Samalla tavalla pisteellinen neljäsosa ja kahdeksasosa ristittiin Satumaaksi, ja kun kerran selvitettiin tietty rytmi, jossa oli kaaria, Eeva keksi itse, että "Täähän on vähän kuin se komppi siinä Yölinjalla". Kun seurasin, miten Eeva selvitti aika haastavaa rytmistä palapeliä, mietin, etten tosiaankaan vuosi sitten osannut aavistaa, mihin kaikkeen pääsisimmekään vuodessa käsiksi!
Tekstin kohdalla muistelin erästä talvista tuntiamme, jolloin Laura Närhen MÄ annan sut pois kirvoitti aikamoisen määrän kyyneliä eikä niille meinannut tulla loppua. Halusin tehdä laulun siitä, että vaikka kuinka joku surullinen fiilis tuntuisi ottavan kaiken vallan, sen takana on aina valoa ja elämää. Joku nurjamielinen kriitikko pääni perukoilla jäkätti, että voiko teksti muka olla näin romanttisen valoisa, mutta vastasin sille, että sekä Eeva että minä olimme tästä innoissamme, joten kriitikon sopisi mennä bunkkeriinsa mököttämään. Kun se nyt vaan tuppaa usein olemaan niin, että:
Lahjakkaan laulajan ja innokkaan pistenuottioppilaani, jonka kanssa viime kesänä tehtiin kesähitti? Eevan musiikkiseikkailut jatkuvat! Hän kävi viime vuonna kymppiluokan ja jatkoi pistenuotti- ja laulutunteja kanssani. Kun kevät alkoi lähestyä, en voinut vastustaa houkutusta tehdä taas uusi kesäbiisi Eevan kanssa. Enpä arvannut, mitä kvanttihyppyjä kokisimme yhdessä!
Ensimmäinen iso loikka tapahtui jo viime syksynä. Sitä ennen minä huolehdin siitä, että tahdit vaihtuivat ajallaan eikä yhteen tahtiin tullut liikaa nuotteja. Lauloin ja laskin nuotteja ja sanoin, että nyt on tahti täynnä. Hämmästyin aika lailla, kun Eeva otti yhtäkkiä ja omasta aloitteestaan ohjat omiin käsiinsä ja alkoi tarkistella tahtien tilannetta.
Tämänkertaisen laulun pohjana ei ollut Eevan keksimää taustatarinaa. Lähdimme liikkeelle kuuntelemalla syntikkani erilaisia komppeja. Eeva valitsi sopivan kompin ja minä aloin fiilistellä, millainen laulu sen päälle voisi syntyä.
Kun ensimmäinen säe putkahti päähäni, tajusin saman tien, että siihen eivät pelkät neljäsosat ja kahdeksasosat riitä. Tarvittaisiin pisteellisiä nuotteja, synkooppeja ja kaaria. Mutta niitäpä emme olleet käyneet läpi melkein ollenkaan, koska vielä vuosi sitten ne olisivat olleet ihan liian vaikeita. Mutta joku villi intuitio usutti minua kirjoittamaan säkeet kaarineen kaikkineen ja vakuutti, että löytäisimme toimivat keinot päästä niistä perille.
Ensimmäinen rytminen ihmetys oli kuudestoista osa ja pisteellinen kahdeksasosa. Luotin taas siihen, missä tiesin Eevan olevan superhyvä: Eevan korvaan. Kysyin häneltä, tiesikö hän sen Taylor Swiftin poppibiisin, jossa lauletaan, että "trouble, trouble, trouble". Toki Eeva sen tiesi, ja saman tien hän kekkasi, mitä tuo kahden nuotin yhdistelmä tarkoitti. Siitä lähtien aina, kun kuudestoista osa ja pisteellinen kahdeksasosa tuli vastaan, sanoin vain, että "tää on nyt se trouble".
Samalla tavalla pisteellinen neljäsosa ja kahdeksasosa ristittiin Satumaaksi, ja kun kerran selvitettiin tietty rytmi, jossa oli kaaria, Eeva keksi itse, että "Täähän on vähän kuin se komppi siinä Yölinjalla". Kun seurasin, miten Eeva selvitti aika haastavaa rytmistä palapeliä, mietin, etten tosiaankaan vuosi sitten osannut aavistaa, mihin kaikkeen pääsisimmekään vuodessa käsiksi!
Tekstin kohdalla muistelin erästä talvista tuntiamme, jolloin Laura Närhen MÄ annan sut pois kirvoitti aikamoisen määrän kyyneliä eikä niille meinannut tulla loppua. Halusin tehdä laulun siitä, että vaikka kuinka joku surullinen fiilis tuntuisi ottavan kaiken vallan, sen takana on aina valoa ja elämää. Joku nurjamielinen kriitikko pääni perukoilla jäkätti, että voiko teksti muka olla näin romanttisen valoisa, mutta vastasin sille, että sekä Eeva että minä olimme tästä innoissamme, joten kriitikon sopisi mennä bunkkeriinsa mököttämään. Kun se nyt vaan tuppaa usein olemaan niin, että:
perjantai 15. toukokuuta 2015
Järjestelmän uhri vai vahva auttaja?
Tämä kirjoitus on pohjimmiltaan jotain muuta kuin valitus huonosta asiakaspalvelusta. Tämä on kutsu kaikille palvelutyötä tekeville, kutsu ajatella itsenäisesti, auttaa rohkeasti, lakata olemasta järjestelmien uhri ja todella kohdata ihmiset tarpeineen.
Näkövammainen ystäväni tuli junalla Joensuusta Helsinkiin. Päätimme mennä saman tien syömään asemaa vastapäätä olevaan ravintola Leonardoon. Ystävälläni oli mukanaan jättimatkalaukku, kitara ja opaskoira, joten hänen kätensä eivät roudaukseen riittäneet. Siksi sovimme, että ottaisin hänet taksini kyytiin aseman edestä ja - niin hassulta kuin se tuntuikin - kiertäisimme taksilla kadun toisella puolella olevaan Leonardoon. Näin tehtiin. Ystävällinen kuski ajoi meidät perille ja säästyimme stressaavalta hortoilulta matkatavaravuoren kanssa.
Pois lähteminen olikin sitten kiemurainen juttu. Taksikeskuksen välittäjä sanoi, ettei taksia voinut Leonardon eteen tilata. Miksi ei? Koska järjestelmä ei anna tehdä niin, koska ihan lähellä on taksitolppa ja kuskit eivät sen takia tulisi paikalle, koska siihen kohtaan oli vaikea pysähtyä ja koska olisi niin paljon helpompi tilata taksi läheisen Seurahuoneen eteen.
Aloin sitten vääntää rautalankaa: Meidän olisi vaikeaa mennä aseman taksitolpalle näiden matkatavaroiden ja nuoren, ulkopaikkakuntalaisen opaskoiran kanssa. Emme tarkalleen tienneet, missä kohtaa se Seurahuone on, joten ei auttaisi yhtään, vaikka se olisi kuinka lähellä. Meidät tuonut taksikuski kyllä pystyi pysähtymään Leonardon eteen ihan hienosti. Ja jos järjestelmä ei anna tehdä tilausta tähän osoitteeseen, voisiko välittäjä tilata taksin Seurahuoneelle ja laittaa lisätietoihin, että taksi tulisi Leonardon eteen. Ja taksitolppalaiskuuteen varmasti auttaisi tieto, että olemme näkövammaisia ja tarvitsemme apua.
Tarmokkaan inttämishetken jälkeen välittäjä lupasi yrittää, vaikka varoitteli, ettei kukaan kuski ehkä tulisi paikalle. Könysimme ulos ravintolasta ja taksi saapui paikalle hienosti. Hän kertoi, että pysähtyminen oli normaalia haastavampaa joidenkin puomien takia, mutta onnistui kyllä.
Pääsimme siis hyvin kotiin, koska minä olin sinnikäs. Olisiko tilanne voinut mennä toisin? Olimme normaalia kinkkisempi tapaus, selvä se. Mutta sen sijaan, että keskusneiti nosti saman tien kätensä pystyyn ja alkoi olsouhteiden uhriksi, hän olisi voinut asettaa meidän auttamisemme tärkeimmäksi työtehtäväkseen sillä hetkellä. Hän olisi voinut miettiä, millä tavoin hänen luettelemansa ongelmat kierretään ja meidät saadaan hienosti kotiin.
Emme me ole täällä vain välittämässä takseja, myymässä junalippuja tai ajamassa bussia. Kaiken tämän tekemisen alla me olemme kohtaamassa toisiamme, auttamassa toinen toistamme. Juuri tällaiset edellä kuvailemani tilanteet kysyvät meiltä: näytä, kuka sinä olet! Sitä muistutusta minä itse kannan yhtä lailla, koska arjen mössöinen tekemisen tulva ja tulinen temperamenttini yrittävät harhauttaa minua toimimaan vastoin sydämeni ymmärrystä.
Toistan kutsuni: Tulkaa pois järjestelmien ja luutuneiden rutiinien suojista ja kysykää itseltänne: Miten minä voisin palvella tätä ihmistä parhaiten niin, että tämä asia hoituisi hänen kannaltaan mahdollisimman hyvin? Se on arjen rakkautta.
Näkövammainen ystäväni tuli junalla Joensuusta Helsinkiin. Päätimme mennä saman tien syömään asemaa vastapäätä olevaan ravintola Leonardoon. Ystävälläni oli mukanaan jättimatkalaukku, kitara ja opaskoira, joten hänen kätensä eivät roudaukseen riittäneet. Siksi sovimme, että ottaisin hänet taksini kyytiin aseman edestä ja - niin hassulta kuin se tuntuikin - kiertäisimme taksilla kadun toisella puolella olevaan Leonardoon. Näin tehtiin. Ystävällinen kuski ajoi meidät perille ja säästyimme stressaavalta hortoilulta matkatavaravuoren kanssa.
Pois lähteminen olikin sitten kiemurainen juttu. Taksikeskuksen välittäjä sanoi, ettei taksia voinut Leonardon eteen tilata. Miksi ei? Koska järjestelmä ei anna tehdä niin, koska ihan lähellä on taksitolppa ja kuskit eivät sen takia tulisi paikalle, koska siihen kohtaan oli vaikea pysähtyä ja koska olisi niin paljon helpompi tilata taksi läheisen Seurahuoneen eteen.
Aloin sitten vääntää rautalankaa: Meidän olisi vaikeaa mennä aseman taksitolpalle näiden matkatavaroiden ja nuoren, ulkopaikkakuntalaisen opaskoiran kanssa. Emme tarkalleen tienneet, missä kohtaa se Seurahuone on, joten ei auttaisi yhtään, vaikka se olisi kuinka lähellä. Meidät tuonut taksikuski kyllä pystyi pysähtymään Leonardon eteen ihan hienosti. Ja jos järjestelmä ei anna tehdä tilausta tähän osoitteeseen, voisiko välittäjä tilata taksin Seurahuoneelle ja laittaa lisätietoihin, että taksi tulisi Leonardon eteen. Ja taksitolppalaiskuuteen varmasti auttaisi tieto, että olemme näkövammaisia ja tarvitsemme apua.
Tarmokkaan inttämishetken jälkeen välittäjä lupasi yrittää, vaikka varoitteli, ettei kukaan kuski ehkä tulisi paikalle. Könysimme ulos ravintolasta ja taksi saapui paikalle hienosti. Hän kertoi, että pysähtyminen oli normaalia haastavampaa joidenkin puomien takia, mutta onnistui kyllä.
Pääsimme siis hyvin kotiin, koska minä olin sinnikäs. Olisiko tilanne voinut mennä toisin? Olimme normaalia kinkkisempi tapaus, selvä se. Mutta sen sijaan, että keskusneiti nosti saman tien kätensä pystyyn ja alkoi olsouhteiden uhriksi, hän olisi voinut asettaa meidän auttamisemme tärkeimmäksi työtehtäväkseen sillä hetkellä. Hän olisi voinut miettiä, millä tavoin hänen luettelemansa ongelmat kierretään ja meidät saadaan hienosti kotiin.
Emme me ole täällä vain välittämässä takseja, myymässä junalippuja tai ajamassa bussia. Kaiken tämän tekemisen alla me olemme kohtaamassa toisiamme, auttamassa toinen toistamme. Juuri tällaiset edellä kuvailemani tilanteet kysyvät meiltä: näytä, kuka sinä olet! Sitä muistutusta minä itse kannan yhtä lailla, koska arjen mössöinen tekemisen tulva ja tulinen temperamenttini yrittävät harhauttaa minua toimimaan vastoin sydämeni ymmärrystä.
Toistan kutsuni: Tulkaa pois järjestelmien ja luutuneiden rutiinien suojista ja kysykää itseltänne: Miten minä voisin palvella tätä ihmistä parhaiten niin, että tämä asia hoituisi hänen kannaltaan mahdollisimman hyvin? Se on arjen rakkautta.
torstai 23. huhtikuuta 2015
Tutkimusmatka tanssiin ja sanaan
Huhhuh, mitä elämässäni taas on meneillään! Tanssin balettia, argentiinalaista tangoa, afrotanssia ja nykytanssia samassa esityksessä. Ja tanssin mikrofoni päässäni, jotta yleisö pääsee kuulokkeiden kautta iholleni. Etsin sanoilla tanssin ja liikkeen ydintä. Ja minä, kiltti tyttö, mallailen seksikkäitä asentoja siekailematta! Yhdessä viiden muun upean tanssijan kanssa. Onko tämä totta?
On se. Huomenna saa ensi-iltansa Näkövammaisteatterin Tanssi mun kanssa! -esitys. Me kuusi rohkeaa esiintyjää olemme puolen vuoden aikana heittäytyneet neljän aivan erilaisen tanssin tuntuun.
Olen saanut vajota afrotanssin shamanismiin rummutuksen piiskaamana, toikkaroida nykytanssin hämärässä vapaudessa, olla argentiinalaisen tangomestarin vietävänä ja tavoittaa palan baletin hurjan haastavasta fysiikasta. Mikä valtava etuoikeus on kokea nämä neljä tanssin suuntaa omassa kehossa ja olla ammattilaisten opetuksessa!
Mutta esityksen ydin ei oikeastaan lainkaan ole siinä, miten me näkövammaiset osaamme tanssia näitä neljää tanssia. Monet näistä tansseista vaativat mestaruutta, jota on turha haikailla muutaman treenikerran maistiaisilla. Esityksen ydin on niissä oivalluksissa, joita tämä tanssimatka on meissä herättänyt. Jokaisissa treeneissä pidimme tauon, jonka aikana kirjoitimme ylös tuoreita havaintoja, tuntemuksia ja ajatuksia kustakin tanssista. Ohjaajamme Anu Aaltonen kokosi näistä kirjoituksista esityksen käsikirjoituksen.
Me puhumme siitä, miltä tanssi tuntuu kehossa ja millaisia mielikuvia se herättää. Ryhmästämme puolet on sokeita, ja se kirvoittaa paljon pohdintaa siitä, millä tavalla oma, vahva, sisäinen tuntemus välittyy ulospäin ja miltä se näyttää. Urheasti haastamme itsemme kuvailutulkkaamaan sellaisiakin liikkeitä, jotka ovat keholle selkeitä, mutta selitettyinä monisanaisen monimutkaisia seurata.
Mutta se, mikä alkaa näkövammaisuudesta, päätyy paljon laajempiin pohdintoihin kielen ja kehon suhteesta: Miten kehollisuudesta voi puhua? Miten sana vaikuttaa liikkeeseen ja liike sanaan? Joskus sanat hämärtävät kehollisuutta, joskus taas paljastavat olennaisen. Ja entä ne asennot, joita voi huoletta katsella, mutta joiden kuunteleminen onkin törkeän punastuttavaa?
Tanssin kuvailutulkkauksen tutkiminen on ollut yksi esityksen ydinteemoista. Mutta emmepä aloittaessamme arvanneet, että räjäyttäisimme kuvailutulkkauksen ulos rajoistaan. Nyt kuvailutulkki ei olekaan ulkopuolinen selostaja vaan hän on itse lavalla, tekemässä itse liikettä, jota hän kuvailee. Kuvailu siirtyy tanssijalta toiselle läpi esityksen. Ja kun tanssija tanssii mikrofoni päässään, hänen liikkeensä, hengityksensä, tunnetilansa siirtyy kuulokkeiden kautta yleisön iholle. Siksi jokainen katsoja saa korvilleen kuulokkeet, onpa hän näkevä tai sokea.
Kutsun ilolla sinut mukaan tälle tanssimatkalle! Esityksen jälkeen pääset sinäkin tanssimaan lavatansseissa.
Tanssi mun kanssa -esitykset Iiris-keskuksessa Marjaniementie 74, Helsinki
pe24.4. klo 18.00
ma 27.4. klo 18.00
ke 29.4. klo 18.00
Liput 10/8 e ovelta
On se. Huomenna saa ensi-iltansa Näkövammaisteatterin Tanssi mun kanssa! -esitys. Me kuusi rohkeaa esiintyjää olemme puolen vuoden aikana heittäytyneet neljän aivan erilaisen tanssin tuntuun.
Olen saanut vajota afrotanssin shamanismiin rummutuksen piiskaamana, toikkaroida nykytanssin hämärässä vapaudessa, olla argentiinalaisen tangomestarin vietävänä ja tavoittaa palan baletin hurjan haastavasta fysiikasta. Mikä valtava etuoikeus on kokea nämä neljä tanssin suuntaa omassa kehossa ja olla ammattilaisten opetuksessa!
Mutta esityksen ydin ei oikeastaan lainkaan ole siinä, miten me näkövammaiset osaamme tanssia näitä neljää tanssia. Monet näistä tansseista vaativat mestaruutta, jota on turha haikailla muutaman treenikerran maistiaisilla. Esityksen ydin on niissä oivalluksissa, joita tämä tanssimatka on meissä herättänyt. Jokaisissa treeneissä pidimme tauon, jonka aikana kirjoitimme ylös tuoreita havaintoja, tuntemuksia ja ajatuksia kustakin tanssista. Ohjaajamme Anu Aaltonen kokosi näistä kirjoituksista esityksen käsikirjoituksen.
Me puhumme siitä, miltä tanssi tuntuu kehossa ja millaisia mielikuvia se herättää. Ryhmästämme puolet on sokeita, ja se kirvoittaa paljon pohdintaa siitä, millä tavalla oma, vahva, sisäinen tuntemus välittyy ulospäin ja miltä se näyttää. Urheasti haastamme itsemme kuvailutulkkaamaan sellaisiakin liikkeitä, jotka ovat keholle selkeitä, mutta selitettyinä monisanaisen monimutkaisia seurata.
Mutta se, mikä alkaa näkövammaisuudesta, päätyy paljon laajempiin pohdintoihin kielen ja kehon suhteesta: Miten kehollisuudesta voi puhua? Miten sana vaikuttaa liikkeeseen ja liike sanaan? Joskus sanat hämärtävät kehollisuutta, joskus taas paljastavat olennaisen. Ja entä ne asennot, joita voi huoletta katsella, mutta joiden kuunteleminen onkin törkeän punastuttavaa?
Tanssin kuvailutulkkauksen tutkiminen on ollut yksi esityksen ydinteemoista. Mutta emmepä aloittaessamme arvanneet, että räjäyttäisimme kuvailutulkkauksen ulos rajoistaan. Nyt kuvailutulkki ei olekaan ulkopuolinen selostaja vaan hän on itse lavalla, tekemässä itse liikettä, jota hän kuvailee. Kuvailu siirtyy tanssijalta toiselle läpi esityksen. Ja kun tanssija tanssii mikrofoni päässään, hänen liikkeensä, hengityksensä, tunnetilansa siirtyy kuulokkeiden kautta yleisön iholle. Siksi jokainen katsoja saa korvilleen kuulokkeet, onpa hän näkevä tai sokea.
Kutsun ilolla sinut mukaan tälle tanssimatkalle! Esityksen jälkeen pääset sinäkin tanssimaan lavatansseissa.
Tanssi mun kanssa -esitykset Iiris-keskuksessa Marjaniementie 74, Helsinki
pe24.4. klo 18.00
ma 27.4. klo 18.00
ke 29.4. klo 18.00
Liput 10/8 e ovelta
lauantai 14. maaliskuuta 2015
Miekkailija räjäyttää suomalaisen kuvailutulkkauksen uusiin sfääreihin
Seison tyhjenevässä elokuvateatterin salissa täynnä liikutusta ja ihmetystä. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni päässyt niin lähelle elokuvaelämystä kuin syntymäsokea ikinä voi päästä. Olen juuri katsonut Klaus Härön ohjaaman elokuvan Miekkailija. Olen liikuttunut teinipojan kyynelistä ja haukkonut henkeä ottelussa, jossa miekkailtiin toivon ja tahdon puolesta. Olen unohtanut sokeuteni melkein kokonaan visuaalisen taidemuodon edessä. Se on tapahtunut tuiki tavallisessa elokuvateatterissa, eikä elokuvassa puhuta sanaakaan suomea.
Tämä ihme on mahdollista uuden teknologian avulla. Ennen leffaan lähtöä latasin iPhoneeni MovieReading-sovelluksen. Latasin etukäteen puhelimeeni ääniraidan, jolla on Miekkailija-elokuvan kuvailutulkkaus ja suomeksi ääneen luettu tekstitys. Elokuvan alkaessa puhelin kuunteli hetken elokuvaa ja synkkasi kuvailutulkkauksen yhteen elokuvan kanssa. Laitoin kuulokkeet korville, nojauduin taaksepäin ja nautin elokuvaelämyksestä.
Näkevälle ihmiselle leffassa käyminen on peruskauraa. Leffaan voi mennä vaikka joka viikko. Elokuvat ovat upeita, mukiinmeneviä, tylsiä tai mauttomia. On helppo lampsia katsomaan viimeisin uutuus tuosta noin vaan ja keskustella siitä somessa tai kahvipöydässä. Minä olen ollut viimeksi leffateatterissa vuonna 2013. Siihen on syynsä.
Ensinnäkään en voi vain saada päähäni, että lähdenpä tylsän iltani kuluksi leffaan. Asiasta pitää sopia etukäteen näkevän oppaan kanssa. Toiseksi minun on valittava elokuva, jonka puhetta ymmärrän ilman tekstitystä. Vieruskaverille olisi melkoinen häiriö kuunnella, miten oppaani supisisi jatkuvasti tekstityksiä korvaani. Samasta syystä elokuvassa ei saa olla runsasta kuvailua kaipaavia kohtia. Siis ei action-leffoja, ei maalailevia, visuaalisia juttuja, ei elokuvamaisia vaan enemmän kuunnelmamaisia, tekstin kautta eteneviä elokuvia. Miekkailija olisi siis ollut pääsemättömissä teatterivaiheessa; olisi pitänyt odottaa dvd:tä.
Kun sitten joskus päädyn sinne popcorninhajuiseen penkkiin asti, on tiedossa aina hieman epämukava kompromissikokemus. Koko ajan mietin, häiritsemmekö muita. Oppaani näkee elokuvan ensimmäistä kertaa niin kuin minäkin, eikä kuvailu siksi ole useinkaan kovin tarkkaa. Ja näkevät ihmiset ovat kertoneet, että jos he syventyvät kuvailemaan elokuvaa minulle, osa siitä menee heiltä itseltään ohi.
Elokuvia on kuvailutulkattu ryhmille muutaman kerran teatteriympäristössä. Osallistujat saavat korvilleen kuulokkeet, jotka peittävät aika lailla kuuluvuutta, suhisevat ja rätisevät riippuen istuma-asennosta ja vuotavat häiritsevästi ääntä naapurille asti. Kuvailutulkki asettuu mikrofoninsa kanssa sinne, missä arvelee häiritsevänsä naapureita vähiten ja alkaa kuiskia kuvailuaan meidän kuulokkeisiimme. Voin saada elokuvasta aika paljonkin irti, mutta päällimmäiseksi jää tässäkin jonkinlainen tuolin reunalla keikkumisen maku.
Siksi Miekkailija-kokemus vie melkein jalat alta. Juha-Pekka Mikkolan lukema suomalainen tekstitys on synkattu upeasti elokuvan puheen kanssa. Hän ei lue tekstejä kuin syntetisaattori vaan ikään kuin puoliksi dubaten: jos näyttelijä huutaa, tekstin lukijakin korottaa hieman ääntään. Silti Mikkola jättää tunnesisällön näyttelijälle. Alun totuttelun jälkeen tuntuu kuin tajuntaani vain syöttyisi tieto siitä, mitä näyttelijän repliikit tarkoittavat.
Siististi puheen välissä soljuu Anu Aaltosen selkeästi lukema kuvailutulkkaus. Kun älyän kuunnella sitä vain toisella kuulokkeella ja jättää toisen korvan täysin vapaaksi elokuvan äänimaisemalle, vaikutelma on kuin olkapääni takana olisi huomaamaton, opastava ääni, joka maalaa äänikerroksen päälle eläviä kuvia ihmisten ilmeistä, asennoista, jopa tunnelmaa luovasta valosta. Ajoitus on niin luotettavan täsnällistä, että lopulta se kaikki sulautuu osaksi elokuvakokonaisuutta. Nojaan taaksepäin, puristan käsiä nyrkkiin jännityksen hetkillä, hengähdän helpotuksesta muiden katsojien mukana. Minä olen kuin kuka tahansa muu ensi-illan kävijä. Tunne on sanoinkuvaamaton! Onko tämä unta?
Elokuvan jälkeen tulevaisuuden visiot pursuavat mielessäni: Jonain päivänä valtaosassa elokuvauutuuksia voi olla tällä tavalla tehty kuvailu ja tekstitys. Eikä vain suomalaisissa tuotannoissa vaan myös vaikkapa Hollywood- tai miksei Bollywood-tuotannoissa. Voin poiketa leffaan vaikkapa Kööpenhaminassa tai Kittilässä, sama se, ja kutsua parilla näpäytyksellä yksityisen kuvailutulkkini paikalle. Teknologian puolesta tämä voi olla täyttä totta nyt. Ja ainakin kotimaisten tuotantojen osalta rahoitus tällaiseen vaikuttaa hyvinkin mahdolliselta. Tuntuu kuin visuaalinen maailma olisi avautumaisillaan aivan uusiin laajuuksiin. Räjäyttävää!
(Tämän pilottiprojektin on tuottanut Suomen elokuvasäätiö. Kuvailukäsikirjoituksen ovat laatineet Anu Aaltonen ja Carita Lehtniemi ja näkövammaisena konsulttina on toiminut Heikki Ekola. Suomenkielisen tekstityksen on lukenut Juha-Pekka Mikkola ja kuvailun Anu Aaltonen. Kuvailutulkkaus on kuultavissa ilmaisen MovieReading-sovelluksen avulla. Se toimii ios- ja android-käyttöjärjestelmillä älypuhelimissa ja tableteissa.)
Tämä ihme on mahdollista uuden teknologian avulla. Ennen leffaan lähtöä latasin iPhoneeni MovieReading-sovelluksen. Latasin etukäteen puhelimeeni ääniraidan, jolla on Miekkailija-elokuvan kuvailutulkkaus ja suomeksi ääneen luettu tekstitys. Elokuvan alkaessa puhelin kuunteli hetken elokuvaa ja synkkasi kuvailutulkkauksen yhteen elokuvan kanssa. Laitoin kuulokkeet korville, nojauduin taaksepäin ja nautin elokuvaelämyksestä.
Näkevälle ihmiselle leffassa käyminen on peruskauraa. Leffaan voi mennä vaikka joka viikko. Elokuvat ovat upeita, mukiinmeneviä, tylsiä tai mauttomia. On helppo lampsia katsomaan viimeisin uutuus tuosta noin vaan ja keskustella siitä somessa tai kahvipöydässä. Minä olen ollut viimeksi leffateatterissa vuonna 2013. Siihen on syynsä.
Ensinnäkään en voi vain saada päähäni, että lähdenpä tylsän iltani kuluksi leffaan. Asiasta pitää sopia etukäteen näkevän oppaan kanssa. Toiseksi minun on valittava elokuva, jonka puhetta ymmärrän ilman tekstitystä. Vieruskaverille olisi melkoinen häiriö kuunnella, miten oppaani supisisi jatkuvasti tekstityksiä korvaani. Samasta syystä elokuvassa ei saa olla runsasta kuvailua kaipaavia kohtia. Siis ei action-leffoja, ei maalailevia, visuaalisia juttuja, ei elokuvamaisia vaan enemmän kuunnelmamaisia, tekstin kautta eteneviä elokuvia. Miekkailija olisi siis ollut pääsemättömissä teatterivaiheessa; olisi pitänyt odottaa dvd:tä.
Kun sitten joskus päädyn sinne popcorninhajuiseen penkkiin asti, on tiedossa aina hieman epämukava kompromissikokemus. Koko ajan mietin, häiritsemmekö muita. Oppaani näkee elokuvan ensimmäistä kertaa niin kuin minäkin, eikä kuvailu siksi ole useinkaan kovin tarkkaa. Ja näkevät ihmiset ovat kertoneet, että jos he syventyvät kuvailemaan elokuvaa minulle, osa siitä menee heiltä itseltään ohi.
Elokuvia on kuvailutulkattu ryhmille muutaman kerran teatteriympäristössä. Osallistujat saavat korvilleen kuulokkeet, jotka peittävät aika lailla kuuluvuutta, suhisevat ja rätisevät riippuen istuma-asennosta ja vuotavat häiritsevästi ääntä naapurille asti. Kuvailutulkki asettuu mikrofoninsa kanssa sinne, missä arvelee häiritsevänsä naapureita vähiten ja alkaa kuiskia kuvailuaan meidän kuulokkeisiimme. Voin saada elokuvasta aika paljonkin irti, mutta päällimmäiseksi jää tässäkin jonkinlainen tuolin reunalla keikkumisen maku.
Siksi Miekkailija-kokemus vie melkein jalat alta. Juha-Pekka Mikkolan lukema suomalainen tekstitys on synkattu upeasti elokuvan puheen kanssa. Hän ei lue tekstejä kuin syntetisaattori vaan ikään kuin puoliksi dubaten: jos näyttelijä huutaa, tekstin lukijakin korottaa hieman ääntään. Silti Mikkola jättää tunnesisällön näyttelijälle. Alun totuttelun jälkeen tuntuu kuin tajuntaani vain syöttyisi tieto siitä, mitä näyttelijän repliikit tarkoittavat.
Siististi puheen välissä soljuu Anu Aaltosen selkeästi lukema kuvailutulkkaus. Kun älyän kuunnella sitä vain toisella kuulokkeella ja jättää toisen korvan täysin vapaaksi elokuvan äänimaisemalle, vaikutelma on kuin olkapääni takana olisi huomaamaton, opastava ääni, joka maalaa äänikerroksen päälle eläviä kuvia ihmisten ilmeistä, asennoista, jopa tunnelmaa luovasta valosta. Ajoitus on niin luotettavan täsnällistä, että lopulta se kaikki sulautuu osaksi elokuvakokonaisuutta. Nojaan taaksepäin, puristan käsiä nyrkkiin jännityksen hetkillä, hengähdän helpotuksesta muiden katsojien mukana. Minä olen kuin kuka tahansa muu ensi-illan kävijä. Tunne on sanoinkuvaamaton! Onko tämä unta?
Elokuvan jälkeen tulevaisuuden visiot pursuavat mielessäni: Jonain päivänä valtaosassa elokuvauutuuksia voi olla tällä tavalla tehty kuvailu ja tekstitys. Eikä vain suomalaisissa tuotannoissa vaan myös vaikkapa Hollywood- tai miksei Bollywood-tuotannoissa. Voin poiketa leffaan vaikkapa Kööpenhaminassa tai Kittilässä, sama se, ja kutsua parilla näpäytyksellä yksityisen kuvailutulkkini paikalle. Teknologian puolesta tämä voi olla täyttä totta nyt. Ja ainakin kotimaisten tuotantojen osalta rahoitus tällaiseen vaikuttaa hyvinkin mahdolliselta. Tuntuu kuin visuaalinen maailma olisi avautumaisillaan aivan uusiin laajuuksiin. Räjäyttävää!
(Tämän pilottiprojektin on tuottanut Suomen elokuvasäätiö. Kuvailukäsikirjoituksen ovat laatineet Anu Aaltonen ja Carita Lehtniemi ja näkövammaisena konsulttina on toiminut Heikki Ekola. Suomenkielisen tekstityksen on lukenut Juha-Pekka Mikkola ja kuvailun Anu Aaltonen. Kuvailutulkkaus on kuultavissa ilmaisen MovieReading-sovelluksen avulla. Se toimii ios- ja android-käyttöjärjestelmillä älypuhelimissa ja tableteissa.)
keskiviikko 11. helmikuuta 2015
Carlos kaupungin huumassa
Tänään päätin viettää vapaapäivän, koska sekä menneenä että tulevana viikonloppuna olen työn touhussa. Aamupäivällä pötköttelin pitkään kuunnellen äänikirjaa. Kun sitten lopulta kömmin ylös ja ulos, olin varma, että Carloksella olisi jo kunnon kupla otsassa. Siksi oletin sen kääntyvän suorinta tietä vasemmalle kohti pissapaikkaa. Mutta Carlospa kurvasi määrätietoisesti oikealle, kohti kauppaa. Ajattelin, että kaipa koira tietää, ja toki pääsisimme pissalle vähän myöhemminkin.
En suinkaan ollut aikeissa mennä kauppaan vaan kävelylle, kaupan ohi. Vaan annas olla, kun päästiin ostarin portaille, oli oppaani mielessä yksi, ainoa päämäärä. Ensin vähän houkutellen vinkkasin, että hei, eikö mentäisi päivän ensimmäisille pissoille eikä suinkaan kauppaan. Carlos ei ollut kuulevinaan vaan hinkusi kohti portaita. Pikku hiljaa ehdotus kääntyi pyynnöksi ja lopulta painavaksi mars-käskyksi. Minun piti todellakin pakottaa koirani luopumaan ostarin iloista ja ohjata se tekemään tarpeensa. Naureskellen ja siunaillen jatkoin matkaa auringonpaisteesta nauttien.
Kylliksi käveltyämme halusin mennä syömään nepalilaista ruokaa. Niinpä otimme ratikan ja suuntasimme Rautatientorin laidan nepalilaiseen. Lounaan jälkeen päätin piruuttani kokeilla erästä taikasanaa, jota ei ollut lausuttu kolmeen kuukauteen. Carloksen kouluttaja oli kaupungilla kurvaillessaan todennut nuorelle oppilaalleen, että "Mennäänpä kahaaaaveeelle!" Määränpäänä oli kahvila rautatieaseman lähistöllä. Marraskuun kurssilla kouluttaja oli näyttänyt minulle tämän taikasanan voiman ja olimme käyneet tuossa kahvilassa teellä.
En tarkkaan muistanut, missä kahvila oli, mutta aurinko oli saanut seikkailumieleni huippuunsa ja päätin sukeltaa tuntemattomaan. Astuin kadulle ja aloin loitsia: "Carlos, hei, psst, mennään kahaaaveelle!" Oli kuin koirani olisi puhallettu täyteen heliumia. Se ryntäsi matkaan häntä korkealla liehuen, kurvaili ja puikkelehti mutkissa täynnä tehtävänsä tärkeyttä ja täpinää. Se ylitti kadun aseman edestä ja marssi Makkaratalon ovelle. Muistelin, että ovi oli väärä, mutta en piitannut siitä tuon taivaallista: Saattaisimmehan me päätyä Carloksen kantapaikan sijasta johonkin vielä kiinnostavampaan paikkaan. Eikun täysin purjein seikkailuun!
Carlos ehdotti, että ottaisimme hissin ja katsastaisimme muita kerroksia. Sille en lämmennyt. Se ei menoa haitannut; päinvastoin tuntui, että eri vaihtoehtojen etsiminen kaupungin sokkeloissa ja ihmisvilinässä sai sen suurempiin liekkeihin kuin mikään muu opastustehtävä. Kieltäydyin myös sushilounaasta, olinhan juuri syönyt. Mutta sushiravintolasta poistuttuamme kuulin kahvikuppien kilinää ja pyysin Carlosta etsimään tiskin. Se puikkelehti pöytien välistä ja ohjasi minut perille. Istuin hörppimään chai lattea ja kuulostelemaan sitä kaupungin huumaa, joka sai koiranikin onnesta mykkyrälle. Ajatella, että olen vapaa hortoilemaan kaupungilla, eksymään vastaantulevaan kahvilaan ja istahtamaan muina naisina chai lattelle! Sellainen on sokealle luxusta.
En suinkaan ollut aikeissa mennä kauppaan vaan kävelylle, kaupan ohi. Vaan annas olla, kun päästiin ostarin portaille, oli oppaani mielessä yksi, ainoa päämäärä. Ensin vähän houkutellen vinkkasin, että hei, eikö mentäisi päivän ensimmäisille pissoille eikä suinkaan kauppaan. Carlos ei ollut kuulevinaan vaan hinkusi kohti portaita. Pikku hiljaa ehdotus kääntyi pyynnöksi ja lopulta painavaksi mars-käskyksi. Minun piti todellakin pakottaa koirani luopumaan ostarin iloista ja ohjata se tekemään tarpeensa. Naureskellen ja siunaillen jatkoin matkaa auringonpaisteesta nauttien.
Kylliksi käveltyämme halusin mennä syömään nepalilaista ruokaa. Niinpä otimme ratikan ja suuntasimme Rautatientorin laidan nepalilaiseen. Lounaan jälkeen päätin piruuttani kokeilla erästä taikasanaa, jota ei ollut lausuttu kolmeen kuukauteen. Carloksen kouluttaja oli kaupungilla kurvaillessaan todennut nuorelle oppilaalleen, että "Mennäänpä kahaaaaveeelle!" Määränpäänä oli kahvila rautatieaseman lähistöllä. Marraskuun kurssilla kouluttaja oli näyttänyt minulle tämän taikasanan voiman ja olimme käyneet tuossa kahvilassa teellä.
En tarkkaan muistanut, missä kahvila oli, mutta aurinko oli saanut seikkailumieleni huippuunsa ja päätin sukeltaa tuntemattomaan. Astuin kadulle ja aloin loitsia: "Carlos, hei, psst, mennään kahaaaveelle!" Oli kuin koirani olisi puhallettu täyteen heliumia. Se ryntäsi matkaan häntä korkealla liehuen, kurvaili ja puikkelehti mutkissa täynnä tehtävänsä tärkeyttä ja täpinää. Se ylitti kadun aseman edestä ja marssi Makkaratalon ovelle. Muistelin, että ovi oli väärä, mutta en piitannut siitä tuon taivaallista: Saattaisimmehan me päätyä Carloksen kantapaikan sijasta johonkin vielä kiinnostavampaan paikkaan. Eikun täysin purjein seikkailuun!
Carlos ehdotti, että ottaisimme hissin ja katsastaisimme muita kerroksia. Sille en lämmennyt. Se ei menoa haitannut; päinvastoin tuntui, että eri vaihtoehtojen etsiminen kaupungin sokkeloissa ja ihmisvilinässä sai sen suurempiin liekkeihin kuin mikään muu opastustehtävä. Kieltäydyin myös sushilounaasta, olinhan juuri syönyt. Mutta sushiravintolasta poistuttuamme kuulin kahvikuppien kilinää ja pyysin Carlosta etsimään tiskin. Se puikkelehti pöytien välistä ja ohjasi minut perille. Istuin hörppimään chai lattea ja kuulostelemaan sitä kaupungin huumaa, joka sai koiranikin onnesta mykkyrälle. Ajatella, että olen vapaa hortoilemaan kaupungilla, eksymään vastaantulevaan kahvilaan ja istahtamaan muina naisina chai lattelle! Sellainen on sokealle luxusta.
maanantai 12. tammikuuta 2015
Arvot ovat teoissa
Avoin kirje Näkövammaisten keskusliiton päättäjille
Jälleen kerran Näkövammaisten keskusliitossa on valittu näkevä työntekijä näkövammaisen sijasta. Määräaikaisen työsuhteen päätyttyä johto siirsi sivuun jo työssä toimineen näkövammaisen työntekijän ja käveli siinä samalla hänen tiiminsä toiveiden yli: tiimi arvosti hänen ammattitaitoaan ja kokemustaan ja toivoi hänen saavan jatkaa. Tämä ei ole suinkaan ensimmäinen kerta, kun näkövammainen työntekijä häviää näkevälle NKL:ssa. Päätös on toki laillinen. Mutta mistä arvoista se kertoo?
Näin ei ole aina toimittu. Takavuosikymmeninä yksi NKL:n toimintaperiaatteista oli, että jos näkevällä ja näkövammaisella työntekijällä on suurin piirtein yhtäläiset edellytykset työtehtäviin, näkövammaisuus on yksi tärkeä syy työntekijän valintaan. Syy moiseen arvolinjaukseen on yhä selkeämpi. Puhuuhan NKL:n työllisyysosasto koko ajan siitä, miten vaikeaa näkövammaisten on päästä työmarkkinoille. NKL itse onkin sitten päättänyt näyttää mallia niistä vaikeapääsyisistä työmarkkinoista.
Maalaisjärjellä ja sydämellä ajateltuna Näkövammaisten keskusliiton pitäisi kaikissa valinnoissaan tukea näkövammaisia. Se on olemassa sitä tehtävää varten. Tämän pitäisi näkyä kaikessa sen toiminnassa ja toimintaa ohjaavissa arvoissa. Todelliset arvot paljastuvat teoissa. Puheissa vilisevät arvot näkövammaisten tukemisesta jäävät tyhjäksi sanahelinäksi, jos toiminta puhuu toista.
Näkövammaisten tukemisen valinta saattaa tarkoittaa sitä, että taloudellinen etu ei ole arvoista ensimmäinen. Onko näkevä työntekijä näkövammaista kollegaansa tehokkaampi? Kyllä, monesti näin voi olla. Vaatiiko näkövammaisen työ erityisjärjestelyjä tai sovellutuksia näkevän työhön verrattuna? Kyllä, monesti vaatii. Näkevä työntekijä on siis ykkösvalinta, jos tehokas ja taloudellinen työ on ykkösarvo. Pitäisikö niin olla Näkövammaisten keskusliitossa? Kuinka NKL voi vaatia työmarkkinoilta ymmärrystä näkövammaisen työntekijän apuvälineisiin ja käytännön sovelluksiin ja työtehtävien räätälöintiin, jos se itsekin valinnoissaan haluaa sivuuttaa nämä hankaluudet?
Näkövammaisella työntekijällä on yksi pääoma, jota näkevällä ei ole. Se on hänen omakohtainen kokemuksensa. Sääli kyllä, se harvoin näkyy taloudellisena tehokkuutena. Se on hiljaista tietoa, joka voi tuoda asiakkaille oivalluksia ja ymmärrystä. Sellainen ei näy budjetin viivan alla. Mutta se taloudellisesti näkymätön työ on näkövammaistyön olennaista ydintä.
Näinä tiukkoina, tuulisina aikoina Näkövammaisten keskusliiton pitäisi entistä rohkeammin tarjota omalla esimerkillään työtä näkövammaisille. Tämän arvovalinnan pitäisi näkyä kaikessa. Hyvät päättäjät, älkää unohtako, missä olette töissä ja kenelle te näitä päätöksiä teette. Tehkää rohkeita, eettisesti kestäviä valintoja! Tänä aikana se vaatii erillistä tahtoa. Käyttäkää sitä tahtoa; sitä varten Näkövammaisten keskusliitto on olemassa.
Teitä - vaikkei päätöstänne - kunnioittaen ja keskustelua toivoen
Riikka Hänninen
Jälleen kerran Näkövammaisten keskusliitossa on valittu näkevä työntekijä näkövammaisen sijasta. Määräaikaisen työsuhteen päätyttyä johto siirsi sivuun jo työssä toimineen näkövammaisen työntekijän ja käveli siinä samalla hänen tiiminsä toiveiden yli: tiimi arvosti hänen ammattitaitoaan ja kokemustaan ja toivoi hänen saavan jatkaa. Tämä ei ole suinkaan ensimmäinen kerta, kun näkövammainen työntekijä häviää näkevälle NKL:ssa. Päätös on toki laillinen. Mutta mistä arvoista se kertoo?
Näin ei ole aina toimittu. Takavuosikymmeninä yksi NKL:n toimintaperiaatteista oli, että jos näkevällä ja näkövammaisella työntekijällä on suurin piirtein yhtäläiset edellytykset työtehtäviin, näkövammaisuus on yksi tärkeä syy työntekijän valintaan. Syy moiseen arvolinjaukseen on yhä selkeämpi. Puhuuhan NKL:n työllisyysosasto koko ajan siitä, miten vaikeaa näkövammaisten on päästä työmarkkinoille. NKL itse onkin sitten päättänyt näyttää mallia niistä vaikeapääsyisistä työmarkkinoista.
Maalaisjärjellä ja sydämellä ajateltuna Näkövammaisten keskusliiton pitäisi kaikissa valinnoissaan tukea näkövammaisia. Se on olemassa sitä tehtävää varten. Tämän pitäisi näkyä kaikessa sen toiminnassa ja toimintaa ohjaavissa arvoissa. Todelliset arvot paljastuvat teoissa. Puheissa vilisevät arvot näkövammaisten tukemisesta jäävät tyhjäksi sanahelinäksi, jos toiminta puhuu toista.
Näkövammaisten tukemisen valinta saattaa tarkoittaa sitä, että taloudellinen etu ei ole arvoista ensimmäinen. Onko näkevä työntekijä näkövammaista kollegaansa tehokkaampi? Kyllä, monesti näin voi olla. Vaatiiko näkövammaisen työ erityisjärjestelyjä tai sovellutuksia näkevän työhön verrattuna? Kyllä, monesti vaatii. Näkevä työntekijä on siis ykkösvalinta, jos tehokas ja taloudellinen työ on ykkösarvo. Pitäisikö niin olla Näkövammaisten keskusliitossa? Kuinka NKL voi vaatia työmarkkinoilta ymmärrystä näkövammaisen työntekijän apuvälineisiin ja käytännön sovelluksiin ja työtehtävien räätälöintiin, jos se itsekin valinnoissaan haluaa sivuuttaa nämä hankaluudet?
Näkövammaisella työntekijällä on yksi pääoma, jota näkevällä ei ole. Se on hänen omakohtainen kokemuksensa. Sääli kyllä, se harvoin näkyy taloudellisena tehokkuutena. Se on hiljaista tietoa, joka voi tuoda asiakkaille oivalluksia ja ymmärrystä. Sellainen ei näy budjetin viivan alla. Mutta se taloudellisesti näkymätön työ on näkövammaistyön olennaista ydintä.
Näinä tiukkoina, tuulisina aikoina Näkövammaisten keskusliiton pitäisi entistä rohkeammin tarjota omalla esimerkillään työtä näkövammaisille. Tämän arvovalinnan pitäisi näkyä kaikessa. Hyvät päättäjät, älkää unohtako, missä olette töissä ja kenelle te näitä päätöksiä teette. Tehkää rohkeita, eettisesti kestäviä valintoja! Tänä aikana se vaatii erillistä tahtoa. Käyttäkää sitä tahtoa; sitä varten Näkövammaisten keskusliitto on olemassa.
Teitä - vaikkei päätöstänne - kunnioittaen ja keskustelua toivoen
Riikka Hänninen
perjantai 14. marraskuuta 2014
Konkari Kessu ja enkeli Carlos
Kesä meni mökillä ravatessa ja alkusyksy tunnustellessa, että vieläkö mentäisiin viikko vai kuukausi. Epätietoisuus eläkkeelle jäämisen tarkasta ajankohdasta oli inhottavin vaihe. Yhtenä iltapäivänä se sitten oli selkeänä edessä: Olin syömässä lounasta kahvilassa ja Kessu vaan levottomana seisoskeli. Kunasetin sitä maahan, melkein kuulin sen sanovan: "Mä en enää jaksa maata kovalla ja kylmällä lattialla. Enkö mä oo tehnyt sitä jo ihan tarpeeksi? Mä oon vanha ja väsynyt jo." Tunsin luissani, että näin oli asia, eikä jatkosta ollut enää epäselvyyksiä.
Kuukauden hortoilin ilman Kessua valkoisen kepin varassa. Pahinta luopumisessa oli käydä Kessun eläkekodissa vanhempieni luona. Siellä se minua odotti häntä heiluen. Ja kun tein lähtöä, se alkoi kulkea kuono polvessani kiinni ja vaati innokkaasti päästä mukaan. Jouduin sanomaan, että et voi tulla. Aikamoisen riipaiseva tunne.
Mutta koirasta erossaolo teki tehtävänsä ja marraskuun alussa odotin täysillä uutta koiraani Carlosta. Olin kuullut monesta suusta ennakkokuiskutusta, että Carlos on opaskoiratarhan ilopilleri, joka kulkee kaupungilla kuin kala vedessä ja on kaikin puolin ihana. Olin siis onnellista odotusta täynnä. Ensimmäisen kurssipäivän odotuksen tunnit kuljin henkisen kuohuviinin poreissa. Käyttäjän ja oppaan ensitapaamisessa on ainakin minulle jotain hyvin erityistä, jota en suinkaan halunnut menettää. Siksi pysyin läsnä hetkessä ja aistit auki, kun Carlos ensimmäistä kertaa tulla touhotti huoneeseeni. Rakastuin siltä nuolemalta tähän silkkiturkkiseen, häntää heiluttavaan hurmuriin.
Parissa päivässä kävi ilmi, että Carlos on varsinainen koiraenkeli. Enkelin tehtävä on palvella, olla apuna, tuoda iloa, ja sitä Carlos tekee. Palvelunhalu on kirjoitettu sen geeneihin. Sitä ei ole tarvinnut tälle koiralle opettaa; koulutusta se on tarvinnut vain ymmärtääkseen, millä tavalla se voi parhaiten palvella. Sillä on huippukorkea motivaatio suoriutua annetusta tehtävästä, onnistua, oppia lisää ja saada hyväksyntää. Mitä haastavampi juttu, sitä enemmän nauttii Carlos. Kaupungin ihmisvilinässä ja katusokkelossa sen koko olemukseen tulee aimo tujaus ryhtiä ja intoa, kun se saa panna parastaan. Ja kun joku asia menee hyvin ja se saa kehuja, se ilostuu niin valtaisasti, ettei meinaa pysyä nahoissaan. Se on Carloksen enkelipuoli.
Sitten on koirapuoli. Motivaation ja palvelemisen toinen nimi on miellyttämisen halu, ja se saattaa vetää Carlosta stressin puolelle. Joskus alkaa kovastikin jännittää, kun valjaiden toisessa päässä on outo ihminen eikä rakas kouluttaja enää autakaan, ja tulee huoli, että mitä jos tässä tulee mokattua ja tehtävä meneekin pieleen. Usein nuoret opaskoirat ovat virtaa täynnä ja harrastavat opastuksen ohella nuuskimista ja rynnähdyksiä toisten koirien perään. Ja vaikka Carlos tekee molempia hyvin paljon vähemmän kuin oppaan alut keskimäärin, niin olemme me sentään käyneet yhden ison murmur-keskustelun siitä, saako leikkivän koiran perään rynnätä.
Kaksi viikkoa vietimme Iiris-keskuksessa toisiimme tutustuen ja opastusta kouluttajan kanssa harjoitellen. Sain upeita lahjoja toisensa perään: Mitä, tämä koira ei tee mitään nuorten oppaiden koiruuksia, ei hypi vasten, ei pureskele esineitä, ei mene sängylle minun poissaollessani, ei nuuski ja toheloi kaupassa. Se näyttää kauniisti päällään kaikki ovenkahvan kohdat. Se kiertää vesilammikoita. Se seuraa vetämättä ja hölkyilemättä, kun käsken sen seurata. Se tulee vapaana oltuaan luokse ihan itse ja myös kutsusta ja tökkää kuonolla käteen. Se kulkee reippaasti ja rohkeasti. Se painaa asiat mieleen nopeasti ja on aina valmis oppimaan vielä lisää, vielä paremmin. Voiko tämä olla totta?
Aloin tajuta, että käsissäni on koira, jollaisen kohtaa ehkä kerran elämässään. Carlos on oikeastaan opaskoiran esikuva, oppikirjaesimerkki siitä, millainen opaskoira on, kun kaikki perusasiat ovat kohdallaan. Kouluttajan mukaan opaskoiralla pitäisi olla kolme tärkeää ominaisuutta: hyvä keskittymiskyky, korkea motivaatio ja hyvä toimintakyky eli kyky vastata erilaisiin tilanteisiin. Kuulemma nykyään harvalla koiralla on kaikki nämä kolme asiaa kohdallaan. Carlos on tällainen timantti. En voi muuta kuin olla hiljaisen kiitollinen. Ja olemme tunteneet toisemme vasta vaille kaksi viikkoa; en tiedäkään, mitä tällä koiralla on minulle kuukausien ja vuosien varrella annettavana.
perjantai 31. lokakuuta 2014
Aistikauhua silmät peitettynä
En ole koskaan perustanut halloweenistä. Kauhu on muutenkin jäänyt kirjallisuuden tai elokuvan lajina minulle melko vieraaksi. Nyt kuitenkin vietin täydellisesti teemaan sopivan illan: osallistuin aistikauhuesitykseen, vieläpä ensi-iltaan! Olenpa kauhusta mitä mieltä tahansa, tämä esitys oli hyvin mielenkiintoinen ja ehdottomasti kokemisen arvoinen! Esitys on teatteri Tuikkeen Viimeinen vuoro.
Teatteri Tuike on löytänyt oman tilansa tapanilalaisesta teollisuushallista. Astuessamme isoon halliin vastaan lyö teollisuuskiinteistöjen omintakeinen haju. Joku sivullinen kaasuttelee moottoripyöräänsä. Olemme vasta eteisessä ja tunnelma poikkeaa huomattavasti isojen teattereiden konjakilta ja kevyeltä rupattelulta tuoksahtavasta atmosfääristä.
Teatteri Tuikkeen lämpiö on intiimi ja kauhuteemalla hämyiseksi koristeltu. Eniten tunteita herättää oikeankokoinen muovirotta. Jollekin se saattaa olla halpa lelu, mutta syntymäsokeaan rotan koko tekee vaikutuksen. Muistelen kauhulla sokkokaverini kertomusta kadulla jaloissa pyörineestä, kiljuvasta rotasta. Taustalla soiva, vihjaileva pianomusiikki virittelee sekin tunnelmaa.
Näkevät teatterinkävijät saavat silmilleen laput ja kehotuksen olla kurkkimatta niiden alta; se vain pilaa heidän shownsa. Tämä esitys koetaan ilman näköaistia. Esityksen aluksi meitä myös muistutetaan siitä, että esityksessä on kahdenlaisia paikkoja: HC-paikkalaisiin saatetaan koskea, pelkääjänpaikkalaisiin ei. (Minä ja äitini olemme tietysti HC-paikalla.) Kun kaikki on valmista, yleisö peittää silmänsä ja heidät johdatellaan keskelle pahaenteistä musiikkia. Kauhujen matka voi alkaa.
Tätä esitystä ei ole pilattu kiireellä. Saamme matkustaa kaikessa rauhassa metrossa Siilitielle ja sieltä Herttoniemeen ennen kuin alkaa tapahtua. Kaiuttimista tulviva metromaisema saa elävää liikettä näyttelijöistä. Matka Herttoniemestä Kamppiin on ladattu tiivistyvällä uhkalla, joka maistuu todelliselta kirosanoineen, kännitiloineen ja väkivallan näkyineen, mutta vasta kun metrovaunu pysähtyy asemien välille, loikataan silkkaan kauhufiktioon.
Jos ihminen käyttää eniten silmiään ja kulkee muut aistit unessa, tämä esitys on yhtä juhlaa. Yllätykset hipaisevat päälakea, tipahtavat iholle, valtaavat hajuaistin ja tarttuvat jalkoihisi. Kylmä ilmavirta värisyttää ihoasi, mutta miksi, kauhistus sentään, miksi ahdistava kuumuus hiipii kimppuun juuri, kun kuulostaa, että jokin nimetön lähestyy metrovaunua?
Kuuloaisti saa kunniaosan juhla-ateriasta: esityksessä hyödynnetään mahtavan tehokkaasti teollisuushallia, joka muuntuu metrotunneliksi. Tilan tuntu on yksi olennainen osa tunnelmaa. Samoin radiopuhelin, jolla yritetään kutsua apua, jonka kautta yritetään tulkita epäselviä viestejä ja joka alkaa inhasti elää omaa elämäänsä. Ja tämä vanha väärinpäinlaulaja haluaa lausua kiitoksensa nirep nirun osuuksista, jotka kohottivat ehkä eniten omaa kauhukäyrää!
Tällainen monissa aistiliemissä keitetty syntymäsokko taitaakin sitten olla paljon haastavampi aistiteatterin kävijä. Olen tottunut analysoimaan salamannopeasti, mitä ympärilläni tapahtuu. Nuuhkin, että hei, tuo spurgu haisee enemmän etikalle kuin viinalle. Hyvin pitkään aikaan mikään kuulemani tai tuntemani ei tosissaan väräytä kauhumittariani. Ensimmäisen kerran se tapahtuu, kun jokin, jota en mitenkään voi sijoittaa äänikartalleni jahtaa pakoon ryömivää ihmisrauniota. Oi, tuokaa tuo epäelävä urbaanihirviö näykkimään jalkojani ja alan pelätä tosissani! minä toivon, turhaan. Kauhuoveani kolkuttelee lopulta onneksi myös yön kauhea kaunokainen, josta teidän on itse käytävä ottamassa selvää.
Näköaistin puuttumiseen tottumattomalle tässä esityksessä on kuitenkin enemmän kuin kystä kyllin. Pimeiden kahviloiden tarjoilijana olen oppinut, että monelle pelkkä näköaistin poissulkeminen on itsessään aikamoinen kokemus. Tämä esitys sisältää sen lisäksi voimakkaita pelon ja aggression ilmauksia, vaikka yleisö istuu tupiturvassa koko esityksen ajan. (HC-paikkalaisten on tosin luotettava turvallisuuteensa, vaikka jotain inhottavaa ryömii kovin, kovin lähellä.) Jos minä siis saisin esityksen, joka tuntuisi HC-kauhulta, sillä varmasti olisi hyvin vähän näkevää yleisöä.
Suosittelen esitystä kaikille, jotka haluavat sukeltaa aistien käyttöön osana teatteria. Tämä voi olla kiinnostava kokemus aistien ja tilan käytöstä tai kutkuttava kauhuelämys. Jos näön puuttuminen, voimakkaat, tunnetta tihkuvat äänet tai hajut ahdistavat, esitys ei ole oikea valinta. Ja varsinkin HC-paikalla on elementtejä, joiden takia jättäisin opaskoiran ehdottomasti kotiin.
Teatteri Tuike tarjoaa lempeämpää aistiteatteria suosiota saaneella esityksellään Pieni tulitikkutyttö. Tätä esitystä suosittelen aivan kaikille, myös lapsille, jotka malttavat olla kurkkimatta silmälappujensa alta ja jaksavat seurata sadun juonta. Jostain syystä Pieni tulitikkutyttö vetosi tunteisiini paljon suuremmalla voimalla kuin uunituore Viimeinen vuoro. Tarttukaa näihin upeisiin elämyksiin, kun ne ovat saatavilla! Ne ovat taatusti jotain erilaista ja odottamatonta.
Teatteri Tuike on löytänyt oman tilansa tapanilalaisesta teollisuushallista. Astuessamme isoon halliin vastaan lyö teollisuuskiinteistöjen omintakeinen haju. Joku sivullinen kaasuttelee moottoripyöräänsä. Olemme vasta eteisessä ja tunnelma poikkeaa huomattavasti isojen teattereiden konjakilta ja kevyeltä rupattelulta tuoksahtavasta atmosfääristä.
Teatteri Tuikkeen lämpiö on intiimi ja kauhuteemalla hämyiseksi koristeltu. Eniten tunteita herättää oikeankokoinen muovirotta. Jollekin se saattaa olla halpa lelu, mutta syntymäsokeaan rotan koko tekee vaikutuksen. Muistelen kauhulla sokkokaverini kertomusta kadulla jaloissa pyörineestä, kiljuvasta rotasta. Taustalla soiva, vihjaileva pianomusiikki virittelee sekin tunnelmaa.
Näkevät teatterinkävijät saavat silmilleen laput ja kehotuksen olla kurkkimatta niiden alta; se vain pilaa heidän shownsa. Tämä esitys koetaan ilman näköaistia. Esityksen aluksi meitä myös muistutetaan siitä, että esityksessä on kahdenlaisia paikkoja: HC-paikkalaisiin saatetaan koskea, pelkääjänpaikkalaisiin ei. (Minä ja äitini olemme tietysti HC-paikalla.) Kun kaikki on valmista, yleisö peittää silmänsä ja heidät johdatellaan keskelle pahaenteistä musiikkia. Kauhujen matka voi alkaa.
Tätä esitystä ei ole pilattu kiireellä. Saamme matkustaa kaikessa rauhassa metrossa Siilitielle ja sieltä Herttoniemeen ennen kuin alkaa tapahtua. Kaiuttimista tulviva metromaisema saa elävää liikettä näyttelijöistä. Matka Herttoniemestä Kamppiin on ladattu tiivistyvällä uhkalla, joka maistuu todelliselta kirosanoineen, kännitiloineen ja väkivallan näkyineen, mutta vasta kun metrovaunu pysähtyy asemien välille, loikataan silkkaan kauhufiktioon.
Jos ihminen käyttää eniten silmiään ja kulkee muut aistit unessa, tämä esitys on yhtä juhlaa. Yllätykset hipaisevat päälakea, tipahtavat iholle, valtaavat hajuaistin ja tarttuvat jalkoihisi. Kylmä ilmavirta värisyttää ihoasi, mutta miksi, kauhistus sentään, miksi ahdistava kuumuus hiipii kimppuun juuri, kun kuulostaa, että jokin nimetön lähestyy metrovaunua?
Kuuloaisti saa kunniaosan juhla-ateriasta: esityksessä hyödynnetään mahtavan tehokkaasti teollisuushallia, joka muuntuu metrotunneliksi. Tilan tuntu on yksi olennainen osa tunnelmaa. Samoin radiopuhelin, jolla yritetään kutsua apua, jonka kautta yritetään tulkita epäselviä viestejä ja joka alkaa inhasti elää omaa elämäänsä. Ja tämä vanha väärinpäinlaulaja haluaa lausua kiitoksensa nirep nirun osuuksista, jotka kohottivat ehkä eniten omaa kauhukäyrää!
Tällainen monissa aistiliemissä keitetty syntymäsokko taitaakin sitten olla paljon haastavampi aistiteatterin kävijä. Olen tottunut analysoimaan salamannopeasti, mitä ympärilläni tapahtuu. Nuuhkin, että hei, tuo spurgu haisee enemmän etikalle kuin viinalle. Hyvin pitkään aikaan mikään kuulemani tai tuntemani ei tosissaan väräytä kauhumittariani. Ensimmäisen kerran se tapahtuu, kun jokin, jota en mitenkään voi sijoittaa äänikartalleni jahtaa pakoon ryömivää ihmisrauniota. Oi, tuokaa tuo epäelävä urbaanihirviö näykkimään jalkojani ja alan pelätä tosissani! minä toivon, turhaan. Kauhuoveani kolkuttelee lopulta onneksi myös yön kauhea kaunokainen, josta teidän on itse käytävä ottamassa selvää.
Näköaistin puuttumiseen tottumattomalle tässä esityksessä on kuitenkin enemmän kuin kystä kyllin. Pimeiden kahviloiden tarjoilijana olen oppinut, että monelle pelkkä näköaistin poissulkeminen on itsessään aikamoinen kokemus. Tämä esitys sisältää sen lisäksi voimakkaita pelon ja aggression ilmauksia, vaikka yleisö istuu tupiturvassa koko esityksen ajan. (HC-paikkalaisten on tosin luotettava turvallisuuteensa, vaikka jotain inhottavaa ryömii kovin, kovin lähellä.) Jos minä siis saisin esityksen, joka tuntuisi HC-kauhulta, sillä varmasti olisi hyvin vähän näkevää yleisöä.
Suosittelen esitystä kaikille, jotka haluavat sukeltaa aistien käyttöön osana teatteria. Tämä voi olla kiinnostava kokemus aistien ja tilan käytöstä tai kutkuttava kauhuelämys. Jos näön puuttuminen, voimakkaat, tunnetta tihkuvat äänet tai hajut ahdistavat, esitys ei ole oikea valinta. Ja varsinkin HC-paikalla on elementtejä, joiden takia jättäisin opaskoiran ehdottomasti kotiin.
Teatteri Tuike tarjoaa lempeämpää aistiteatteria suosiota saaneella esityksellään Pieni tulitikkutyttö. Tätä esitystä suosittelen aivan kaikille, myös lapsille, jotka malttavat olla kurkkimatta silmälappujensa alta ja jaksavat seurata sadun juonta. Jostain syystä Pieni tulitikkutyttö vetosi tunteisiini paljon suuremmalla voimalla kuin uunituore Viimeinen vuoro. Tarttukaa näihin upeisiin elämyksiin, kun ne ovat saatavilla! Ne ovat taatusti jotain erilaista ja odottamatonta.
sunnuntai 5. lokakuuta 2014
Ihmiskunnan tärkein sanoma
Olen juuri palannut Lauri Siiralan ja Iina Pennasen järjestämältä Taivaan ja maan risteilyltä, Turkin Bozburunin lempeiltä vesiltä. Neljäntoista hengen ryhmä, kotina laiva, lyhyet matkat luonnonpoukamasta toiseen, aurinko, tuuli, uiminen kannattavissa aalloissa, satumaisen hyvä ruoka, yhteiset istunnot hiljaisen havahtumisen äärellä, yöt tähtitaivaan alla keinuen meren lempeässä kehdossa. Siinä puitteet tälle matkalle.
Suurin osa matkasta on sanojen ulottumattomissa. Kuinka voisi sanoittaa sitä syvää viestiä, jota veden liike, tuulen kosketus ja auringon lämpö kantavat? Miksi edes haluaisin purkaa sanoiksi kaikkea sitä, mikä avautuu suorana kokemuksena ilman terapeuttisiksi tarkoitettuja ajatuksia? On kuitenkin jotain, josta haluan kertoa.
Ensimmäinen yö laivalla. Olemme saapuneet keskellä yötä ja asettuneet suoraa päätä nukkumaan. Nyt olen kuitenkin täysin hereillä hyttini pimeydessä. Ilman välivaiheita olen siirtynyt syvästä unesta keskelle laulua, joka täyttää pimeyden. Laulu nousee polveilevana, pitkänä, korkeana nauhana, taukoaa, antaa tilaa hiljaiselle haltioitumiselle ja alkaa sitten uudestaan. Muusikkominäni nautiskelee laulajan taituruudesta, melismojen rikkaudesta, virityksestä, joka hylkää länsimaisen tasapäisyyden. Ajattelun alla henkeni yhtyy imaamin aamuöiseen rukouskutsuun, antautuu tähän pyhään hetkeen piittaamatta uskontojen rajoista. Pimeys on elossa, laulu on elossa, minä olen elossa.
Viimeinen kokonainen päivä Turkissa. Siirrymme maihin. Se on harvinaista, sillä suurimman osan ajasta olemme laivalla. Nyt astumme luonnonrantaan, kapuamme piikkipensaiden ja kivenmurikoiden valtaamassa maastossa seuraillen vuohien polkuja ja tunnustellen vanhojen oliivipuiden tuntua. Aurinko on kuuma, vuoret kohoavat ympärillä. Hakeudumme lepäämään suuren puun varjoon, ilmiselvälle ihmisten ja eläinten levähdyspaikalle. Haluan kuulla, miten vuoret tässä kohtaa vastaavat, jos niille laulaa. Hetken aikaa käymme laulullista vuoropuhelua ryhmän toisen laulajasielun ja vuorten kanssa.
Emme ole ainoa seurue tässä karussa maastossa. Arvailemme ohi kulkevien vaeltajien kieltä ja he kertovat sen olevan hepreaa. He puolestaan pyytävät minua laulamaan lisää. Heprea, laulu ja auki olevat aistini tarjoilevat itsestään sen, mitä seuraavaksi laulan. Se on pieni, juutalainen hymni, jonka kaikki tuntevat, ainoa asia, jonka hepreaksi osaan. Ensimmäisestä säkeestä innostus ja liikutus tulvahtaa koko ryhmän yli ja saman tien he yhtyvät lauluun. Ja siinä me laulamme laulua, jossa sanotaan: "Katso, kuinka on hyvää, jos kaikki ihmiset voisivat istua yhdessä, ykseydessä."
Ja niin me kohtaamme siinä karussa lehdossa Turkin auringon alla, laulamme suomeksi ja hepreaksi, tanssimme piirissä kivenmurikoiden keskellä. Ja kun laulu ja tanssi on ohi, hyvästelemme sulassa ystävyydessä ja jatkamme matkaa ilman sen suurempia keskusteluja. Paluumatkalla saan käteeni simpukan, Turkin meren pienen aarteen, terveisinä Jerusalemin vaeltajilta.
Tiedän, että olen koskettanut jotain hyvin todellista tavalla, joka on kuin elävää satua. Imaamin rukouskutsu pimeässä ja laululle avautuneet sydämet auringossa välittävät samaa sanomaa. Se sanoma on ihmiskunnan tärkein. Meidän on opittava vastaanottamaan se sanoma,jos mielimme jatkaa olemassaoloamme ja vaalia tätä maata. Se sanoma on laulettu minuun hyvin syvälle, ja kuiskaan tiedon eteenpäin Välimeren aaltojen vietäväksi. Luotan siihen, että yhä useampi kyllä kuulee.
Suurin osa matkasta on sanojen ulottumattomissa. Kuinka voisi sanoittaa sitä syvää viestiä, jota veden liike, tuulen kosketus ja auringon lämpö kantavat? Miksi edes haluaisin purkaa sanoiksi kaikkea sitä, mikä avautuu suorana kokemuksena ilman terapeuttisiksi tarkoitettuja ajatuksia? On kuitenkin jotain, josta haluan kertoa.
Ensimmäinen yö laivalla. Olemme saapuneet keskellä yötä ja asettuneet suoraa päätä nukkumaan. Nyt olen kuitenkin täysin hereillä hyttini pimeydessä. Ilman välivaiheita olen siirtynyt syvästä unesta keskelle laulua, joka täyttää pimeyden. Laulu nousee polveilevana, pitkänä, korkeana nauhana, taukoaa, antaa tilaa hiljaiselle haltioitumiselle ja alkaa sitten uudestaan. Muusikkominäni nautiskelee laulajan taituruudesta, melismojen rikkaudesta, virityksestä, joka hylkää länsimaisen tasapäisyyden. Ajattelun alla henkeni yhtyy imaamin aamuöiseen rukouskutsuun, antautuu tähän pyhään hetkeen piittaamatta uskontojen rajoista. Pimeys on elossa, laulu on elossa, minä olen elossa.
Viimeinen kokonainen päivä Turkissa. Siirrymme maihin. Se on harvinaista, sillä suurimman osan ajasta olemme laivalla. Nyt astumme luonnonrantaan, kapuamme piikkipensaiden ja kivenmurikoiden valtaamassa maastossa seuraillen vuohien polkuja ja tunnustellen vanhojen oliivipuiden tuntua. Aurinko on kuuma, vuoret kohoavat ympärillä. Hakeudumme lepäämään suuren puun varjoon, ilmiselvälle ihmisten ja eläinten levähdyspaikalle. Haluan kuulla, miten vuoret tässä kohtaa vastaavat, jos niille laulaa. Hetken aikaa käymme laulullista vuoropuhelua ryhmän toisen laulajasielun ja vuorten kanssa.
Emme ole ainoa seurue tässä karussa maastossa. Arvailemme ohi kulkevien vaeltajien kieltä ja he kertovat sen olevan hepreaa. He puolestaan pyytävät minua laulamaan lisää. Heprea, laulu ja auki olevat aistini tarjoilevat itsestään sen, mitä seuraavaksi laulan. Se on pieni, juutalainen hymni, jonka kaikki tuntevat, ainoa asia, jonka hepreaksi osaan. Ensimmäisestä säkeestä innostus ja liikutus tulvahtaa koko ryhmän yli ja saman tien he yhtyvät lauluun. Ja siinä me laulamme laulua, jossa sanotaan: "Katso, kuinka on hyvää, jos kaikki ihmiset voisivat istua yhdessä, ykseydessä."
Ja niin me kohtaamme siinä karussa lehdossa Turkin auringon alla, laulamme suomeksi ja hepreaksi, tanssimme piirissä kivenmurikoiden keskellä. Ja kun laulu ja tanssi on ohi, hyvästelemme sulassa ystävyydessä ja jatkamme matkaa ilman sen suurempia keskusteluja. Paluumatkalla saan käteeni simpukan, Turkin meren pienen aarteen, terveisinä Jerusalemin vaeltajilta.
Tiedän, että olen koskettanut jotain hyvin todellista tavalla, joka on kuin elävää satua. Imaamin rukouskutsu pimeässä ja laululle avautuneet sydämet auringossa välittävät samaa sanomaa. Se sanoma on ihmiskunnan tärkein. Meidän on opittava vastaanottamaan se sanoma,jos mielimme jatkaa olemassaoloamme ja vaalia tätä maata. Se sanoma on laulettu minuun hyvin syvälle, ja kuiskaan tiedon eteenpäin Välimeren aaltojen vietäväksi. Luotan siihen, että yhä useampi kyllä kuulee.
lauantai 6. syyskuuta 2014
Suuren miekkamestarin haaste
Jo nuorena opiskelijana minusta tuntui, että elämässäni oli kaikenlaista kiinnostavaa ja kivaa, mutta kun kysyin, mitä ihan oikeasti halusin elämälläni tehdä, vastaan nousi vain epämääräistä, tyhjää ei-tietämistä, josta en saanut kiinni. Tämä on jatkunut näihin päiviin asti. Kaikesta koulutuksestani huolimatta sisälläni on ollut tyhjä kohta, epätietoisuus siitä, mihin minun pitäisi elämääni käyttää. Se on tuntunut tosi avuttomalta, sillä kuinka voisin pakottaa tämän tyhjän, mitäänsanomattoman tilan selkeäksi, inspiroivaksi tiedoksi? Jos en tiedä, en tiedä. Olen nostanut ymmälläni käteni pystyyn; minkäs tälle voi.
Vuosien kuluessa opin tunnistamaan, kuinka heikoksi tämä ei-tietäminen minut tekee. Se, mihin olen ryhtynyt on saanut vain osan motivaatiostani ja voimastani. Loput tahdon jakelemasta voimasta on ollut poissa käytöstä, lukittuna siihen uskomukseen, ettei tämä tai mikään ole oikeasti sitä, mitä haluan enkä voi tietää, mitä haluan. Luomiskonettani käyttävä motivaation ja tahdon bensa on voinut loppua koska tahansa.
Tämä epätasainen voiman ja motivaation bensan jakelu on tehnyt elämästänikin epätasaista. Tiedostamattani olen alkanut toistaa kuviota, jossa jokin idea saa tuulta siipiensä alle, kunnes se lässähtää ja lakkaa kantamasta. Alkuperäisen vision herättämä motivaatio samentuu tai jopa katoaa kokonaan. Energia ja huomio hajaantuu. Eikä se tietenkään vedä puoleensa ihmisiä. Ja kun innostuneita ihmisiä ei tulekaan, luulen tätä seurausta syyksi ja tulkitsen, että alkuperäinen visio ei ollutkaan niin timanttinen tai sitä, mikä todella saisi minut syttymään.
Tulkinnoissani en ole lopettanut siihen. Olen ottanut huonoja vaikutteita henkisten piirien väittämistä ja tulkinnut, etten nyt selvästikään kulje Jumalan tai sielunsuunnitelman tai Elämän viitoittamaa tietä, kun kerran tulokset ovat näin heikkoja ja kestämättömiä? Kun kuuntelee henkisten piirien retoriikkaa, tämä ulkoistaminen on hyvin yleistä. Jos joku elämässä ei suju, maailmankaikkeus, enkelit tai henkioppaat yrittävät viestittää, että näin ei ole tarkoituskaan tapahtua. Näennäisen selkeää, todellisuudessa joskus hyvin harhaanjohtavaa.
Tärkeä ymmärryksen pala avautui Caroline Myssin arkkityyppisestä ajattelusta. Hän hahmottelee käyttäytymisessämme ja ajatuksissamme toistuvia arkkityyppisiä kuvioita, joista yksi on sabotoija. Sabotoija saa meidät toimimaan vastoin parempaa tietoamme, peräytymään lupaavista työtarjouksista tai ihmissuhteista, luopumaan unelmistamme, vetämään kaikin tavoin mattoa omien jalkojemme alta. Ehkäpä se siis onkin minun oma, sisäinen sabotoijani, joka pitää minut heikkona, avuttomana ja tyhmänä, ja vieläpä ulkoistaa ovelasti koko asian olosuhteiden tai Jumalan syyksi.
Olen kuunnellut syvintä saatavilla olevaa viisautta itsessäni ja muissa ja ymmärtänyt tämän: Meissä kaikissa on sisäänkirjoitettuna tietoisuuden, voiman ja rakkauden tila. Ja elämä on prosessi, jossa kaikki oleva ja tapahtuva voi auttaa meitä kokemaan tämän meissä olevan tietoisuuden, voiman ja rakkauden. Jos tämä viisaus otetaan todesta, silloin se tekee sisäisestä sabotoijastamme jotain aivan muuta kuin vihollisen. Silloin tämä oma tuhovoimamme onkin tärkeä liittolainen ja opas.
Onko eteen nouseva este pysäyttämässä minua? Vai onko se haastamassa minua näyttämään voimani? Jos minun on tarkoitus tietää, mitä rohkeus on, en voi tehdä sitä, ellei minua pelota. Jos minun on tarkoitus oppia ottamaan vastuu, minulla on oltava mahdollisuus luopua vastuusta. Sabotoijan arkkityyppi ei olekaan niskassa roikkuva räyhähenki vaan miekkailumestari, joka ajaa oppipojan seinää vasten, jotta tämä alkaisi toden teolla käyttää voimaansa ja taitojaan. Mestarin sydän on oppipojan puolella.
Äkkiä oma avuttomuuteni alkaa inspiroida minua valtavasti. Se ei tunnukaan enää epämääräiseltä varjolta vaan kynttilältä, joka pyytää tulla sytytetyksi. Kun luotan siihen, että tämän toistuvan kuvion perimmäinen tarkoitus on ajaa minua kohti omaa voimaani ja potentiaaliani, tunnenkin sabotaasiani kohtaan myötätuntoa. Kun nyt kuulen sisälläni väittämän, etten voi tätäkään asiaa tietää, minussa herää omistautuneen oppipojan halu vastata suuren miekkamestarin haasteeseen ja katsoa, mihin voin yltää.
Vuosien kuluessa opin tunnistamaan, kuinka heikoksi tämä ei-tietäminen minut tekee. Se, mihin olen ryhtynyt on saanut vain osan motivaatiostani ja voimastani. Loput tahdon jakelemasta voimasta on ollut poissa käytöstä, lukittuna siihen uskomukseen, ettei tämä tai mikään ole oikeasti sitä, mitä haluan enkä voi tietää, mitä haluan. Luomiskonettani käyttävä motivaation ja tahdon bensa on voinut loppua koska tahansa.
Tämä epätasainen voiman ja motivaation bensan jakelu on tehnyt elämästänikin epätasaista. Tiedostamattani olen alkanut toistaa kuviota, jossa jokin idea saa tuulta siipiensä alle, kunnes se lässähtää ja lakkaa kantamasta. Alkuperäisen vision herättämä motivaatio samentuu tai jopa katoaa kokonaan. Energia ja huomio hajaantuu. Eikä se tietenkään vedä puoleensa ihmisiä. Ja kun innostuneita ihmisiä ei tulekaan, luulen tätä seurausta syyksi ja tulkitsen, että alkuperäinen visio ei ollutkaan niin timanttinen tai sitä, mikä todella saisi minut syttymään.
Tulkinnoissani en ole lopettanut siihen. Olen ottanut huonoja vaikutteita henkisten piirien väittämistä ja tulkinnut, etten nyt selvästikään kulje Jumalan tai sielunsuunnitelman tai Elämän viitoittamaa tietä, kun kerran tulokset ovat näin heikkoja ja kestämättömiä? Kun kuuntelee henkisten piirien retoriikkaa, tämä ulkoistaminen on hyvin yleistä. Jos joku elämässä ei suju, maailmankaikkeus, enkelit tai henkioppaat yrittävät viestittää, että näin ei ole tarkoituskaan tapahtua. Näennäisen selkeää, todellisuudessa joskus hyvin harhaanjohtavaa.
Tärkeä ymmärryksen pala avautui Caroline Myssin arkkityyppisestä ajattelusta. Hän hahmottelee käyttäytymisessämme ja ajatuksissamme toistuvia arkkityyppisiä kuvioita, joista yksi on sabotoija. Sabotoija saa meidät toimimaan vastoin parempaa tietoamme, peräytymään lupaavista työtarjouksista tai ihmissuhteista, luopumaan unelmistamme, vetämään kaikin tavoin mattoa omien jalkojemme alta. Ehkäpä se siis onkin minun oma, sisäinen sabotoijani, joka pitää minut heikkona, avuttomana ja tyhmänä, ja vieläpä ulkoistaa ovelasti koko asian olosuhteiden tai Jumalan syyksi.
Olen kuunnellut syvintä saatavilla olevaa viisautta itsessäni ja muissa ja ymmärtänyt tämän: Meissä kaikissa on sisäänkirjoitettuna tietoisuuden, voiman ja rakkauden tila. Ja elämä on prosessi, jossa kaikki oleva ja tapahtuva voi auttaa meitä kokemaan tämän meissä olevan tietoisuuden, voiman ja rakkauden. Jos tämä viisaus otetaan todesta, silloin se tekee sisäisestä sabotoijastamme jotain aivan muuta kuin vihollisen. Silloin tämä oma tuhovoimamme onkin tärkeä liittolainen ja opas.
Onko eteen nouseva este pysäyttämässä minua? Vai onko se haastamassa minua näyttämään voimani? Jos minun on tarkoitus tietää, mitä rohkeus on, en voi tehdä sitä, ellei minua pelota. Jos minun on tarkoitus oppia ottamaan vastuu, minulla on oltava mahdollisuus luopua vastuusta. Sabotoijan arkkityyppi ei olekaan niskassa roikkuva räyhähenki vaan miekkailumestari, joka ajaa oppipojan seinää vasten, jotta tämä alkaisi toden teolla käyttää voimaansa ja taitojaan. Mestarin sydän on oppipojan puolella.
Äkkiä oma avuttomuuteni alkaa inspiroida minua valtavasti. Se ei tunnukaan enää epämääräiseltä varjolta vaan kynttilältä, joka pyytää tulla sytytetyksi. Kun luotan siihen, että tämän toistuvan kuvion perimmäinen tarkoitus on ajaa minua kohti omaa voimaani ja potentiaaliani, tunnenkin sabotaasiani kohtaan myötätuntoa. Kun nyt kuulen sisälläni väittämän, etten voi tätäkään asiaa tietää, minussa herää omistautuneen oppipojan halu vastata suuren miekkamestarin haasteeseen ja katsoa, mihin voin yltää.
lauantai 30. elokuuta 2014
Kuukauden laulu: Tuure Kilpeläinen, Uskoton
Viime kevät oli elämäni vähätöisin. Enpä taida olla ainoa taiteen tai henkisen alan oman onnensa seppä, joka on kokenut tämän. Kesään mennessä tunsin olevani umpikujassa. Olin täysin väsyksissä keksimään ideoita, jotka inspiroivat itseäni, mutta eivät saaneet vastakaikua. Olin valmis ostamaan itselleni turvallisuutta, vaikka sitten ajautuisin tekemään itselleni merkityksettömämpää, ihan kivaa työtä.
Maistoin kertaheitolla omistautuneen yksityisyrittäjän kitkerintä hedelmämehua: Työni on ollut sitä, mitä todella rakastan. Rakastan laulunopettamista, sitä, miten ihmiset lentävät rajojensa yli. Rakastan ihmisten auttamista henkisesti. Rakastan laulun voimaa. Kaikki se, mitä minä teen on hyvää ja oikein. Se ei vaan mennyt kaupaksi. Mitä sirkustemppuja ja myyntikylpyvaahtoa minun täytyisi hankkia, jotta eläisin tällä?
Mitä lähemmäs alkava syksy tuli, sitä suuremmaksi hädän ja pakon tunne kasvoi. Nyt olisi tehtävä jotain, olisi keksittävä jotain, nyt! Se, mitä rakastin olikin saastunut tästä hädän ja pelon ilmapiiristä, ja kaikki inspiraatio ja innostus oli tipotiessään. Näinkö menetän elämäni arvokkaimman annin? Olenko valmis tällaiseen uhraukseen? Onko nyt se aika, jolloin luovun unelmastani tehdä sitä, mikä todella tuntuu tärkeältä? minä mietin. Onko nyt aika myöntää, että sillä ei vaan pärjää tässä maailmassa?
Purin tätä kaikkea hyvälle ystävälleni. Kuunneltuaan vuodatukseni loppuun hän sanoi, että on yksi laulu, jonka hän haluaa minulle soittaa. Se laulu on kulkenut mukanani koko kuukauden. Yhä uudestaan ruoski Tuure Kilpeläinen tulella ja särmällä: oletko sinä uskoton, uskoton, uskoton? Sitäkö haluat olla? Uskoton itsellesi, uskoton sille totuudelle, joka on täysin varmana sisälläsi? Koko Kaihon karavaani yllytti riemukkaasti ja periksiantamattomasti minua pitämään liekkini hengissä. Kun kuuntelin tätä uskottomuuden visiota, jokin vahva minussa vastasi: Ei. Ei käy. Ei kiitos.
Kaksi muuta ystävää sanoivat taikasanojaan sysäten minut uudelle kierrokselle. Tajusin, että minussa itsessäni on osa, joka vetää mattoa jalkojeni alta. Tajusin, etten ole käyttänyt läheskään koko kapasiteettiani. Tajusin, että olkoon taloudellinen tilanne mikä tahansa, olen antanut ulkoisen maailman määritellä omaa voimaani ja sitä, miten valmis olen pitämään kiinni siitä, mitä todella rakastan ja mikä saa liekkini roihuamaan. Uudenlainen tuli heräsi minussa ja olen ruokkinut sitä tulta ja tahtoa tällä Kaihon Karavaanin särmämantralla.
Elämme aika hurjassa paineaallokossa, jossa helppo tie houkuttaa. Eikä kenenkään tarvitse tehdä elämästään ehdoin tahdoin liian vaikeaa. Silti kannustan sinua puolustamaan omaa liekkiä, omaa unelmaa, pysymään uskollisena sille, minkä sisällään todeksi tuntee. Niin minä olen valinnut tehdä. Ja valitsen ruokkia tätä tulta yhdessä muiden kanssa.
Maistoin kertaheitolla omistautuneen yksityisyrittäjän kitkerintä hedelmämehua: Työni on ollut sitä, mitä todella rakastan. Rakastan laulunopettamista, sitä, miten ihmiset lentävät rajojensa yli. Rakastan ihmisten auttamista henkisesti. Rakastan laulun voimaa. Kaikki se, mitä minä teen on hyvää ja oikein. Se ei vaan mennyt kaupaksi. Mitä sirkustemppuja ja myyntikylpyvaahtoa minun täytyisi hankkia, jotta eläisin tällä?
Mitä lähemmäs alkava syksy tuli, sitä suuremmaksi hädän ja pakon tunne kasvoi. Nyt olisi tehtävä jotain, olisi keksittävä jotain, nyt! Se, mitä rakastin olikin saastunut tästä hädän ja pelon ilmapiiristä, ja kaikki inspiraatio ja innostus oli tipotiessään. Näinkö menetän elämäni arvokkaimman annin? Olenko valmis tällaiseen uhraukseen? Onko nyt se aika, jolloin luovun unelmastani tehdä sitä, mikä todella tuntuu tärkeältä? minä mietin. Onko nyt aika myöntää, että sillä ei vaan pärjää tässä maailmassa?
Purin tätä kaikkea hyvälle ystävälleni. Kuunneltuaan vuodatukseni loppuun hän sanoi, että on yksi laulu, jonka hän haluaa minulle soittaa. Se laulu on kulkenut mukanani koko kuukauden. Yhä uudestaan ruoski Tuure Kilpeläinen tulella ja särmällä: oletko sinä uskoton, uskoton, uskoton? Sitäkö haluat olla? Uskoton itsellesi, uskoton sille totuudelle, joka on täysin varmana sisälläsi? Koko Kaihon karavaani yllytti riemukkaasti ja periksiantamattomasti minua pitämään liekkini hengissä. Kun kuuntelin tätä uskottomuuden visiota, jokin vahva minussa vastasi: Ei. Ei käy. Ei kiitos.
Kaksi muuta ystävää sanoivat taikasanojaan sysäten minut uudelle kierrokselle. Tajusin, että minussa itsessäni on osa, joka vetää mattoa jalkojeni alta. Tajusin, etten ole käyttänyt läheskään koko kapasiteettiani. Tajusin, että olkoon taloudellinen tilanne mikä tahansa, olen antanut ulkoisen maailman määritellä omaa voimaani ja sitä, miten valmis olen pitämään kiinni siitä, mitä todella rakastan ja mikä saa liekkini roihuamaan. Uudenlainen tuli heräsi minussa ja olen ruokkinut sitä tulta ja tahtoa tällä Kaihon Karavaanin särmämantralla.
Elämme aika hurjassa paineaallokossa, jossa helppo tie houkuttaa. Eikä kenenkään tarvitse tehdä elämästään ehdoin tahdoin liian vaikeaa. Silti kannustan sinua puolustamaan omaa liekkiä, omaa unelmaa, pysymään uskollisena sille, minkä sisällään todeksi tuntee. Niin minä olen valinnut tehdä. Ja valitsen ruokkia tätä tulta yhdessä muiden kanssa.
torstai 3. heinäkuuta 2014
Iloista oppia ja kesäpoppia
Eeva on musiikillisesti lahjakas, ysiluokkansa juuri päättänyt tyttö. Hän on myös syntymäsokea, ja tiettyjen tiedollisten asioiden oppiminen ja hahmottaminen on hänelle vaikeaa. Olen opettanut Eevalle pistenuotteja vähän yli vuoden ajan. Tämä kevät huipentui projektiin, josta haluan teidän kuulevan. Eevan ja hänen vanhempiensa luvalla kerron Eevasta hänen omalla nimellään. Kuinkas muutenkaan, kun hän laulaakin omalla äänellään!
Eevan musikaalisuus on kuulonvaraista, salamannopeaa ja supertarkkaa. Hän nappaa kuulemalla pienimpiäkin vivahteita. Pop-fraseeraus on hänellä verissä. Kaikki sellaiset musiikin teorian rakenteet, jotka voi hahmottaa kuulemalla - esim. intervallit - ovat Eevalle lasten leikkiä. Absoluuttinen sävelkorva toimii erehtymättä.
Jos musiikkia lähestytään teoreettisen ajattelun kautta, se onkin vähän tiukempi paikka. Vuosi sitten kokeilin havainnollistaa aika-arvojen suhdetta puolikkaan Fazerin sinisen avulla. Yksi pala oli kuudestoistaosa, yksi rivi neljäsosa. Vähän aikaa suklaapaloja tutkittuamme Eeva kysyi hämmentyneenä: "Miksi kahdeksasosa on pienempi kuin neljäsosa, kun kahdeksan on isompi luku kuin neljä?" Tämä kysymys palautti minut kertaheitolla siihen tapaan, jonka Eeva tajuaa välittömästi: kuuntelemiseen ja kehollisuuteen.
Tämän lukuvuoden aikana olemme lähestyneet rytmiä Orf-pedagogiikan harjoituksella, jossa eri aika-arvoilla on eri tavut ja paikat kehossa. Olemme hahatelleet ja hihitelleet nauruhermojen kyllyydestä. Samalla olen tarjoillut Eevalle luettavaksi ja kirjoitettavaksi tuttuja melodioita. Kun pistenuottikuva on kulkenut sormien kautta, olemme palanneet kirjoitetun melodian kanssa orf-harjoituksen hohotteluun ja taputteluun.
Kevättalvella päätin, että nyt on aika kokeilla jotain uutta: kappaletta, joka ei mitenkään voi olla Eevalle tuttu. Hänen pitää siis omaksua se nuottikuvan avulla ilman kuultua esimerkkiä. Sen pitäisi olla myös jotain sellaista, minkä opettelu herättäisi Eevan musiikillisen nälän. Näillä spekseillä idea oli salamana selvä: tekisin kunnon laulun sanoineen päivineen ja tähtäisimme tämän ennenkuulemattoman laulun äänittämiseen.
Eeva innostui ideasta heti ja niin aloimme hahmotella laulun puitteita. Halusin, että laulu olisi Eevan näköinen, ja siksi kyselin häneltä speksejä: nopea pop-laulu, ei mikään balladi, ja siinä pitää olla ranta, vettä ja uimista. Selvä! Jatkoin kyselyä: Mitä laulussa tapahtuu, mistä se kertoo? Niin Eeva kertoi kysymys kysymykseltä tarinan Saarasta ja Lyydiasta ja heidän kitkaisista väleistään. Kirjoitin kaiken ylös ja aloin säveltää ja sanoittaa.
Laulun rakentamisessa oli omat haasteensa. Synkoopit eivät hätkäytä Eevaa lainkaan kuulon kautta omaksuttuina, mutta luettuina emme olleet päässeet niihin vielä ollenkaan. Fraasien piti siis muodostua selkeistä aika-arvojen vaihteluista. Silti halusin, että biisi on pesunkestävää poppia eikä Aaronin pianokoulua. Toisaalta huomasin laulun myötä, että pitkät kahdeksasosien pötköt esim. säkeistöissä olivat vaikeita hahmottaa. Näin jälkikäteen säveltäisin siis vähän toisenlaisia juttuja.
Melodian rakensin niin, että tietyt fraasit toistuvat täysin tai melkein samanlaisina. Toistuvuus ja tuttuus herätti oivaltamisen iloa ja helpotti tätä aika kunnianhimoista projektia. Toisaalta pienet variaatiot ohjasivat tarkkuuteen ja valppauteen. Tähän melodian ja rytmin kehikkoon sommittelin tunnetta tihkuvat sanat, joissa asiat sanotaan niin kuin ne ovat.
Toin jännittyneenä ensimmäisen säkeistön Eevan tutkittavaksi. Ja voi sitä riemua, kun epävarman hapuilun keskeltä hahmottuikin ymmärrettävä melodia, jonka sanat vahvistivat! Kun soiva musiikki oli kerran kuoriutunut esiin nuottikirjoituksen viidakosta, Eeva otti sen heti omakseen eikä juuri nuottiin palannut. Tästä nopeasta ulkoa oppimisesta voisivat aika monet ammattimuusikot ottaa oppia.
Kerrankin syntikkani valmiista kompeista oli kunnon hyötyä! Etsin biisiin täydellisesti sopivan poppiskompin, jota en kuuna päivänä olisi pystynyt itse soittamaan, fillailin vähän päälle ja tausta oli valmis. Laulut äänitettiin toukokuussa, stemmat viime hetkellä ennen koulun loppumista nuhaisissa olosuhteissa, ja siinä se sitten oli! Kokonainen, oikea kappale, jonka Eeva opetteli alusta loppuun nuoteista. Tämä kesäbiisi on minulle täynnä oivaltamisen, onnistumisen ja musiikin iloa, juuri sitä, mikä saa minut rakastamaan työtäni ja oppilaitani. Tässä se on:
Eevan musikaalisuus on kuulonvaraista, salamannopeaa ja supertarkkaa. Hän nappaa kuulemalla pienimpiäkin vivahteita. Pop-fraseeraus on hänellä verissä. Kaikki sellaiset musiikin teorian rakenteet, jotka voi hahmottaa kuulemalla - esim. intervallit - ovat Eevalle lasten leikkiä. Absoluuttinen sävelkorva toimii erehtymättä.
Jos musiikkia lähestytään teoreettisen ajattelun kautta, se onkin vähän tiukempi paikka. Vuosi sitten kokeilin havainnollistaa aika-arvojen suhdetta puolikkaan Fazerin sinisen avulla. Yksi pala oli kuudestoistaosa, yksi rivi neljäsosa. Vähän aikaa suklaapaloja tutkittuamme Eeva kysyi hämmentyneenä: "Miksi kahdeksasosa on pienempi kuin neljäsosa, kun kahdeksan on isompi luku kuin neljä?" Tämä kysymys palautti minut kertaheitolla siihen tapaan, jonka Eeva tajuaa välittömästi: kuuntelemiseen ja kehollisuuteen.
Tämän lukuvuoden aikana olemme lähestyneet rytmiä Orf-pedagogiikan harjoituksella, jossa eri aika-arvoilla on eri tavut ja paikat kehossa. Olemme hahatelleet ja hihitelleet nauruhermojen kyllyydestä. Samalla olen tarjoillut Eevalle luettavaksi ja kirjoitettavaksi tuttuja melodioita. Kun pistenuottikuva on kulkenut sormien kautta, olemme palanneet kirjoitetun melodian kanssa orf-harjoituksen hohotteluun ja taputteluun.
Kevättalvella päätin, että nyt on aika kokeilla jotain uutta: kappaletta, joka ei mitenkään voi olla Eevalle tuttu. Hänen pitää siis omaksua se nuottikuvan avulla ilman kuultua esimerkkiä. Sen pitäisi olla myös jotain sellaista, minkä opettelu herättäisi Eevan musiikillisen nälän. Näillä spekseillä idea oli salamana selvä: tekisin kunnon laulun sanoineen päivineen ja tähtäisimme tämän ennenkuulemattoman laulun äänittämiseen.
Eeva innostui ideasta heti ja niin aloimme hahmotella laulun puitteita. Halusin, että laulu olisi Eevan näköinen, ja siksi kyselin häneltä speksejä: nopea pop-laulu, ei mikään balladi, ja siinä pitää olla ranta, vettä ja uimista. Selvä! Jatkoin kyselyä: Mitä laulussa tapahtuu, mistä se kertoo? Niin Eeva kertoi kysymys kysymykseltä tarinan Saarasta ja Lyydiasta ja heidän kitkaisista väleistään. Kirjoitin kaiken ylös ja aloin säveltää ja sanoittaa.
Laulun rakentamisessa oli omat haasteensa. Synkoopit eivät hätkäytä Eevaa lainkaan kuulon kautta omaksuttuina, mutta luettuina emme olleet päässeet niihin vielä ollenkaan. Fraasien piti siis muodostua selkeistä aika-arvojen vaihteluista. Silti halusin, että biisi on pesunkestävää poppia eikä Aaronin pianokoulua. Toisaalta huomasin laulun myötä, että pitkät kahdeksasosien pötköt esim. säkeistöissä olivat vaikeita hahmottaa. Näin jälkikäteen säveltäisin siis vähän toisenlaisia juttuja.
Melodian rakensin niin, että tietyt fraasit toistuvat täysin tai melkein samanlaisina. Toistuvuus ja tuttuus herätti oivaltamisen iloa ja helpotti tätä aika kunnianhimoista projektia. Toisaalta pienet variaatiot ohjasivat tarkkuuteen ja valppauteen. Tähän melodian ja rytmin kehikkoon sommittelin tunnetta tihkuvat sanat, joissa asiat sanotaan niin kuin ne ovat.
Toin jännittyneenä ensimmäisen säkeistön Eevan tutkittavaksi. Ja voi sitä riemua, kun epävarman hapuilun keskeltä hahmottuikin ymmärrettävä melodia, jonka sanat vahvistivat! Kun soiva musiikki oli kerran kuoriutunut esiin nuottikirjoituksen viidakosta, Eeva otti sen heti omakseen eikä juuri nuottiin palannut. Tästä nopeasta ulkoa oppimisesta voisivat aika monet ammattimuusikot ottaa oppia.
Kerrankin syntikkani valmiista kompeista oli kunnon hyötyä! Etsin biisiin täydellisesti sopivan poppiskompin, jota en kuuna päivänä olisi pystynyt itse soittamaan, fillailin vähän päälle ja tausta oli valmis. Laulut äänitettiin toukokuussa, stemmat viime hetkellä ennen koulun loppumista nuhaisissa olosuhteissa, ja siinä se sitten oli! Kokonainen, oikea kappale, jonka Eeva opetteli alusta loppuun nuoteista. Tämä kesäbiisi on minulle täynnä oivaltamisen, onnistumisen ja musiikin iloa, juuri sitä, mikä saa minut rakastamaan työtäni ja oppilaitani. Tässä se on:
maanantai 30. kesäkuuta 2014
Mystinen vetovoiman laki
Henkinen kirjallisuus on tutustuttanut minut vetovoiman lain ajatukseen: ulkoinen elämäni heijastaa sitä, mitä ajattelen ja tunnen, tietoisesti tai tiedostamattomasti. Ajatukseni, tunteeni ja uskomukseni värähtelevät tietyllä taajuudella ja vetävät puoleensa samantaajuisia asioita. Tärkeintä on siis ottaa vastuu siitä, mitä ajattelen, tunnen ja uskon, koska se luo elämäni.
Tätä varten on tarjolla kaikenlaisia apuneuvoja. On ehdottoman tärkeää ajatella positiivisesti, koska negatiiviset ajatukset luovat negatiivisia tuloksia. Voit tehdä affirmaatioita, lauseita, jotka sisältävät tavoittelemasi tilan: "Olen kaunis ja hyvinvoiva", sinä päätät sanoa itsellesi joka aamu peilin edessä riippumatta siitä, että aluksi voi tuntua rumalta ja läskiltä. Voit tehdä visualisointeja, joissa kuvittelet haluamaasi lopputulosta ikään kuin se olisi jo tapahtunut. Luo toiveesi, aseta tavoitteesi ja ruoki sitä sen jälkeen etukäteisellä kiitollisuudella, luottamuksella ja motivaatiolla. Joka päivä, omassa arjessasi.
Kiitollisuus kolahti näistä kaikista eniten. Keväällä 2013 koin ihmeitä toteuttaessani Rhonda Byrnen Taikavoima-kirjan 28 päivän kiitollisuusohjelmaa. Osallistuin pääsykokeisiin ja onnistuin hallitsemaan itseni ja kääntämään hermostuksen inspiraatioksi kiitollisuutta harjoittamalla. Päivä on yksi elämäni parhaita. Rahatilanteeni oli onneton. Niinpä kirjoitin itselleni taikasekin, johon merkitsin tarvitsemani summan rahaa ja päivämäärän, ja kiitin sydämeni pohjasta. Ja Maailmankaikkeuden Ehtymätön Taikapankki alkoi siirtää rahaa minulle mitä uskomattomimmilla tavoilla. Vau, tämähän toimii, minä ajattelin!
Mutta oli alueita, joilla tämä ei tuntunut toimivan. Alueita, joilla jaloissani tuntui olevan raskaita savipaakkuja joka askeleella. Kotini oli epämääräisen sotkuinen ja siksi vähän tukkoinen olla. En antanut itselleni tarpeeksi liikuntaa. Ruuan hankkiminen ja tekeminen tuntui työläältä ja siksi välttelin sitä. Jotakin oli sulkeutuneena ja pielessä suhteessa miehiin ja parisuhteeseen. Lukiessani hyvää kirjaa tai ollessani henkisten ihmisten seurassa saatoin saada leimahtavan innostuksen puuskan. Sain uusia oivalluksia jainnoitusta ja halusin kiihkeästi siirtää sen arkeeni, käytännön elämääni. Tämä innostuksen energia oli kuin tulitikku; se paloi muutaman päivän ja sen jälkeen putosi kädestäni ja sammui siihen mutaan, joka painoi jaloissani.
Vuoden vaihteessa oivalsin ja hyväksyin, että näin on. Kaikki yritykseni "luoda omaa elämääni" tai käyttää tahdonvoimaani tai asettaa toimivia arjen tavoitteita kariutuivat naurettavan nopeasti suhteessa asioihin, jotka koin hankaliksi. Miten tuttua! Teemme uudenvuodenlupauksia asioissa, jotka eniten piinaavat meitä: Tänä vuonna laihdutan, tänä vuonna alan liikkua, tänä vuonna siivoan vaatekaappini. Ne ovat asioita, joissa olemme saaneet vähiten muutosta aikaan. Siksihän me etsimme lisävoimaa uudenvuoden maagisesta uuden lehden kääntämisestä. Suurin osa tietää jo lupausta tehdessään, että ei tule tapahtumaan. Yritämme silti urheasti.
Minä väsyin tähän urheaan yrittämiseen. Tunnustin, että tässä elämänhallinnassa on nyt jokin tärkeä osa, jota en ymmärrä. Tunsin, että se liittyy kontrolliin. Aloin oivaltaa, että käytin tahdonvoimaani tavalla, joka söi energiaani eikä tuottanut tuloksia. En jaksanut kääntää negatiivisuutta positiivisuudeksi, loihtia ilmiselvää savea kultahiekaksi. Todellisissa arjen tilanteissa kävi niin, että minua hallitsivat vahvat tunteet ja niistä kumpuavat ajatusmallit. Kun ne olivat vahvoina ja aktiivisina, en totisesti tiennyt, mitä tehdä, miten palata keskustaani tai miten tavoittaa hieno rakkauden tila. Noina hetkinä olin kuin Mikkihiiri merihädässä; henkiset tulitikkunikin olivat kastuneet.
Muissakin asioissa tapahtui jotain outoa. Joskus pystyin kirjoittelemaan itselleni taikasekkejä ja lunastamaan rahat, puolen vuoden päästä se ei toiminut. Joskus lähetin maailmankaikkeudelle tilauksen saada lisää töitä ja seuraavana päivänä sähköpostissa oli kolme ajanvarauspyyntöä. Toisen kerran lähetin matkaan kurssi-idean täynnä säkenöivää innostusta eikä se saanut kerrassaan mitään vastakaikua. Eikö vetovoimani ollut tarpeeksi vahva? Vai estikö jokin näkymätön sielunsuunnitelma joidenkin asioiden toteutumisen? Myönsin ymmärtäväni yhä vähemmän siitä, miksi tämä oman elämän luominen toimi niin ennustamattomasti.
Mitä pidemmälle kevät eteni, sitä työläämmältä tuntui malli, jossa luon idean ja sitten alan manifestoida sitä niin kuin Salaisuus-elokuvassa. Työt vähenivät. Kehittelemäni ideat eivät saaneet vastakaikua. Aloin lannistua, mikä tietysti oli myrkkyä mallille, jossa luon oman elämäni ajatuksillani. Minulle on tyypillistä, että voin luottaa ideoiden pulpahtavan esiin deadlineen mennessä: keksin kyllä jutun aiheita, keikkaohjelmistoa ja kurssisisältöjä, kun aika on kypsä. Nyt tämä ideoiden ja kekseliään luomisen kaivo alkoi kuivua. Kesäkuussa pystyin hädin tuskin pakottamaan esiin lupaamani kolumnin, ja kehoni romahti väsymykseen ja sairastui juuri, kun minun olisi pitänyt hoitaa tällaiseen kekseliäisyyteen perustuva keikka. Tahdonvoimalla luomisen rätti oli puristettu kuiviin. Ja minä olin aivan ulalla.
Silloin sanoin elämälle, etten selviä hengissä samanlaisesta syksystä. En voi jatkaa tällä tavalla. Sanoin, että tarvitsin nyt apua, tarvitsin jonkun kertomaan, mikä pala minulta puuttui tästä kuviosta. Tarvitsin lisää ymmärrystä, muuten en pääsisi eteenpäin.
Elämä antaa minulle aina sen, mitä tarvitsen matkallani tähän avautuvaan ymmärrykseen. Kun lakkasin hakkaamasta päätäni seinään, elämä vastasi nopeasti, oikeastaan se aloitti jo ennen kuin kysyin. Uudenlainen näkökulma on nousemassa esiin ja haluan jakaa sen paljastumista, vaikka en vielä itsekään ymmärrä kaikkea. Tämä uusi näkökulma avaa minulle konkreettisesti tietä elämän luojasta sen palvelijaksi. Alan vihdoin aavistaa, miten voin Mikkihiiren sijasta olla osa merta ja mitä voin tehdä arjessa muistaakseni sen.
Tätä varten on tarjolla kaikenlaisia apuneuvoja. On ehdottoman tärkeää ajatella positiivisesti, koska negatiiviset ajatukset luovat negatiivisia tuloksia. Voit tehdä affirmaatioita, lauseita, jotka sisältävät tavoittelemasi tilan: "Olen kaunis ja hyvinvoiva", sinä päätät sanoa itsellesi joka aamu peilin edessä riippumatta siitä, että aluksi voi tuntua rumalta ja läskiltä. Voit tehdä visualisointeja, joissa kuvittelet haluamaasi lopputulosta ikään kuin se olisi jo tapahtunut. Luo toiveesi, aseta tavoitteesi ja ruoki sitä sen jälkeen etukäteisellä kiitollisuudella, luottamuksella ja motivaatiolla. Joka päivä, omassa arjessasi.
Kiitollisuus kolahti näistä kaikista eniten. Keväällä 2013 koin ihmeitä toteuttaessani Rhonda Byrnen Taikavoima-kirjan 28 päivän kiitollisuusohjelmaa. Osallistuin pääsykokeisiin ja onnistuin hallitsemaan itseni ja kääntämään hermostuksen inspiraatioksi kiitollisuutta harjoittamalla. Päivä on yksi elämäni parhaita. Rahatilanteeni oli onneton. Niinpä kirjoitin itselleni taikasekin, johon merkitsin tarvitsemani summan rahaa ja päivämäärän, ja kiitin sydämeni pohjasta. Ja Maailmankaikkeuden Ehtymätön Taikapankki alkoi siirtää rahaa minulle mitä uskomattomimmilla tavoilla. Vau, tämähän toimii, minä ajattelin!
Mutta oli alueita, joilla tämä ei tuntunut toimivan. Alueita, joilla jaloissani tuntui olevan raskaita savipaakkuja joka askeleella. Kotini oli epämääräisen sotkuinen ja siksi vähän tukkoinen olla. En antanut itselleni tarpeeksi liikuntaa. Ruuan hankkiminen ja tekeminen tuntui työläältä ja siksi välttelin sitä. Jotakin oli sulkeutuneena ja pielessä suhteessa miehiin ja parisuhteeseen. Lukiessani hyvää kirjaa tai ollessani henkisten ihmisten seurassa saatoin saada leimahtavan innostuksen puuskan. Sain uusia oivalluksia jainnoitusta ja halusin kiihkeästi siirtää sen arkeeni, käytännön elämääni. Tämä innostuksen energia oli kuin tulitikku; se paloi muutaman päivän ja sen jälkeen putosi kädestäni ja sammui siihen mutaan, joka painoi jaloissani.
Vuoden vaihteessa oivalsin ja hyväksyin, että näin on. Kaikki yritykseni "luoda omaa elämääni" tai käyttää tahdonvoimaani tai asettaa toimivia arjen tavoitteita kariutuivat naurettavan nopeasti suhteessa asioihin, jotka koin hankaliksi. Miten tuttua! Teemme uudenvuodenlupauksia asioissa, jotka eniten piinaavat meitä: Tänä vuonna laihdutan, tänä vuonna alan liikkua, tänä vuonna siivoan vaatekaappini. Ne ovat asioita, joissa olemme saaneet vähiten muutosta aikaan. Siksihän me etsimme lisävoimaa uudenvuoden maagisesta uuden lehden kääntämisestä. Suurin osa tietää jo lupausta tehdessään, että ei tule tapahtumaan. Yritämme silti urheasti.
Minä väsyin tähän urheaan yrittämiseen. Tunnustin, että tässä elämänhallinnassa on nyt jokin tärkeä osa, jota en ymmärrä. Tunsin, että se liittyy kontrolliin. Aloin oivaltaa, että käytin tahdonvoimaani tavalla, joka söi energiaani eikä tuottanut tuloksia. En jaksanut kääntää negatiivisuutta positiivisuudeksi, loihtia ilmiselvää savea kultahiekaksi. Todellisissa arjen tilanteissa kävi niin, että minua hallitsivat vahvat tunteet ja niistä kumpuavat ajatusmallit. Kun ne olivat vahvoina ja aktiivisina, en totisesti tiennyt, mitä tehdä, miten palata keskustaani tai miten tavoittaa hieno rakkauden tila. Noina hetkinä olin kuin Mikkihiiri merihädässä; henkiset tulitikkunikin olivat kastuneet.
Muissakin asioissa tapahtui jotain outoa. Joskus pystyin kirjoittelemaan itselleni taikasekkejä ja lunastamaan rahat, puolen vuoden päästä se ei toiminut. Joskus lähetin maailmankaikkeudelle tilauksen saada lisää töitä ja seuraavana päivänä sähköpostissa oli kolme ajanvarauspyyntöä. Toisen kerran lähetin matkaan kurssi-idean täynnä säkenöivää innostusta eikä se saanut kerrassaan mitään vastakaikua. Eikö vetovoimani ollut tarpeeksi vahva? Vai estikö jokin näkymätön sielunsuunnitelma joidenkin asioiden toteutumisen? Myönsin ymmärtäväni yhä vähemmän siitä, miksi tämä oman elämän luominen toimi niin ennustamattomasti.
Mitä pidemmälle kevät eteni, sitä työläämmältä tuntui malli, jossa luon idean ja sitten alan manifestoida sitä niin kuin Salaisuus-elokuvassa. Työt vähenivät. Kehittelemäni ideat eivät saaneet vastakaikua. Aloin lannistua, mikä tietysti oli myrkkyä mallille, jossa luon oman elämäni ajatuksillani. Minulle on tyypillistä, että voin luottaa ideoiden pulpahtavan esiin deadlineen mennessä: keksin kyllä jutun aiheita, keikkaohjelmistoa ja kurssisisältöjä, kun aika on kypsä. Nyt tämä ideoiden ja kekseliään luomisen kaivo alkoi kuivua. Kesäkuussa pystyin hädin tuskin pakottamaan esiin lupaamani kolumnin, ja kehoni romahti väsymykseen ja sairastui juuri, kun minun olisi pitänyt hoitaa tällaiseen kekseliäisyyteen perustuva keikka. Tahdonvoimalla luomisen rätti oli puristettu kuiviin. Ja minä olin aivan ulalla.
Silloin sanoin elämälle, etten selviä hengissä samanlaisesta syksystä. En voi jatkaa tällä tavalla. Sanoin, että tarvitsin nyt apua, tarvitsin jonkun kertomaan, mikä pala minulta puuttui tästä kuviosta. Tarvitsin lisää ymmärrystä, muuten en pääsisi eteenpäin.
Elämä antaa minulle aina sen, mitä tarvitsen matkallani tähän avautuvaan ymmärrykseen. Kun lakkasin hakkaamasta päätäni seinään, elämä vastasi nopeasti, oikeastaan se aloitti jo ennen kuin kysyin. Uudenlainen näkökulma on nousemassa esiin ja haluan jakaa sen paljastumista, vaikka en vielä itsekään ymmärrä kaikkea. Tämä uusi näkökulma avaa minulle konkreettisesti tietä elämän luojasta sen palvelijaksi. Alan vihdoin aavistaa, miten voin Mikkihiiren sijasta olla osa merta ja mitä voin tehdä arjessa muistaakseni sen.
tiistai 20. toukokuuta 2014
Varjojen valtiaan pyhät opetukset
Elämän kiemurat ovat kummia. Nyt ne ovat heittäneet minut, valon puolestapuhujan, tekemään varjojen valtiaan roolin. Huomenna saa Näkövammaisteatterissa ensi-iltansa näytelmä Mestari ja Margarita. Se on sovitus Mihail Bulgakovin teoksesta Saatana saapuu Moskovaan. Minun osani on olla tuo Saatana, joskin tämän näytelmäsovituksen päähenkilöt löytyvät sen nimestä.
saatanan eli Wolandin rooli on yhtä monikerroksinen kuin Bulgakovin teos. Yhdellä tasolla Woland ja hänen seurueensa hoitavat hovinarrin ikiaikaista, groteskin pyhää tehtävää totuuden julkituojana: he paljastavat mustalla magiallaan armotta ihmisten itsekeskeisyyden, ahneuden ja kaksinaamaisuuden. Bulgakov on piikitellyt Wolandin seurueen kujeilla mielivaltaista neuvostovallan totalitarismia niin tarkasti, että kirja oli pitkään sensuroituna. Ilmeisesti Bulgakovin piikit ovat edelleen hyvinkin teräviä, koska aivan hiljattain tämä venäläisen kirjallisuuden klassikoksi luonnehdittu teos on luokiteltu vaaralliseksi Venäjällä ja vedetty pois venäläisten koulujen opetussuunnitelmista.
Mari Purolan toimittama kirja "Suomalainen piru - Paholainen kansanperinteessä" piirtää mielenkiintoisen kuvan suomalaisen kansanuskon paholaisesta. Usein piru ei suinkaan palkitse pahasta vaan näyttää olevan jopa Jumalan tai hurskauden puolella rankaisten synnistä ja toimien moraalinvartijana. Tämä outo hyvän ja pahan sekoittuminen ilmenee myös Bulgakovin Saatanassa. Hänkin rankaisee moskovalaisia heidän synneistään, ei palkitse.
Poliittista piikittelyä paljon vahvemmin ohjaaja Anu Aaltonen on nostanut sovituksessaan esiin rakkauden, pelkuruuden, anteeksiannon ja rauhan teemat. Pelko on luhistanut Mestarin, miehen, joka vuodatti kaiken voimansa romaaniinsa Pontius Pilatuksesta. Romaaniin, joka sai täydellisen tuomion päälleen. Pelko ohjaa Pontius Pilatuksen valintaa: kukaan ei ole pystynyt näkemään hänen tuskansa läpi. Ei kukaan muu kuin Jeshua Ha-notsri, jolle kaikki ihmiset, jopa hänen pahoinpitelijänsäkin ovat hyviä. Juuri hänet Pontius Pilatus lähettää kuolemaan pysyäkseen itse kuivilla. Ja pelko estää Mestarin rakastettua, Margaritaa antautumasta täysin miehelle, jota hän rakastaa. Teilatuksi tulemisen, ulos sulkemisen, vihan ja tuomion pelko luhistaa nämä kolme kärsimykseen.
Ja tässä hyvän ja pahan solmu kiertyy hämmentävän tiukaksi: Juuri Saatana onkin se, jolta nämä kärsineet sielut saavat uuden mahdollisuuden ja rauhan. Hänen vallassaan on tarjota rauha muille, mutta itse hän jää siitä osattomaksi. Se on hänen mustin, synkin varjonsa, ja se on ollut roolityön raskain osa.
Jo varhaisessa roolityöni vaiheessa Wolandin katkeruuden ydin kiteytyi tähän yksinkertaiseen lauseeseen: Olen aina yksin. Kaikki laumaeläimet - ihminen mukaan luettuna - tietävät, että mikään ei ole pahempaa kuin tulla erotetuksi laumasta. Se merkitsee olemassaolon oikeutuksen kieltämistä, hyväksynnän kieltämistä, rakkauden kieltämistä. Paha heitetään ulos Paratiisista, paha ei ole ansainnut yhteyttä rakkauteen ja hyväksyntään. Se on ytimeltään tylyä teologiaa, ja sitä armottomuutta Woland kantaa sydämessään ja teoissaan.
Ja tätä ikuista yksinäisyyttä lievittämään hän tarvitsee rankat huvinsa. Olen ihmisenä ja näyttelijänä perinpohjainen. Minun on oivallettava sisältä käsin kaikki se, mihin paneudun tosissani. Siksi minun on täytynyt luoda mahdollisimman elävä sisäinen kokemus henkilöstä, joka nauttii kauhistuttavista kujeista ja sielujen punnitsemisesta pelon ja kärsimyksen vaa'alla. Minkälainen henkilö voi nauraa julmasti päin kidutetun sielun naamaa ja nautiskella katsellessaan avuttoman typeryksen sätkimistä hämähäkinverkossa?
Näiden hyvin julmien kuvien takaa löytyy jotain tavattoman inhimillistä ja tunnistettavaa: suloinen tyydytys sinä hetkenä, kun valta ja kontrolli on täysin omissa käsissä. Oikeassa olemisen humalluttava riemu. Tyhmyydestä sakottamisen nautinto. Yritys peittää sisällä tuntuvaa tuskaa ja tyhjyyttä millä tahansa muulla. Kun kaikki saatanallinen magia riisutaan pois, nämä varjot löytyvät meidän jokaisen ajatusmaailmasta, niistä pienistä arjen tilanteista, jotka tapahtuvat melkein huomaamatta kauppajonossa tai rankan työpäivän jälkeen kotona.
Näin huomaan saapuneeni teatterin ikuiseen ytimeen: se on olemassa tehdäkseen asiat näkyviksi. Suurin oivallus Wolandin roolityössä oli tajuta, että hänen on oltava tyly ja julma, hänen on luotava se varjo, jota vasten valo, anteeksianto ja rauha voi piirtyä. Olen palannut omille jäljilleni, omaan kokemukseeni elämästä ja Jumalasta. Kaikki kokemukset kuljettavat meitä omalla tavallaan kohti kotia. Varjo viittaa valoon. Kiitos, Woland, näistä pyhistä opetuksista. Rakastan sinua. Antakoon se sinulle rauhan.
saatanan eli Wolandin rooli on yhtä monikerroksinen kuin Bulgakovin teos. Yhdellä tasolla Woland ja hänen seurueensa hoitavat hovinarrin ikiaikaista, groteskin pyhää tehtävää totuuden julkituojana: he paljastavat mustalla magiallaan armotta ihmisten itsekeskeisyyden, ahneuden ja kaksinaamaisuuden. Bulgakov on piikitellyt Wolandin seurueen kujeilla mielivaltaista neuvostovallan totalitarismia niin tarkasti, että kirja oli pitkään sensuroituna. Ilmeisesti Bulgakovin piikit ovat edelleen hyvinkin teräviä, koska aivan hiljattain tämä venäläisen kirjallisuuden klassikoksi luonnehdittu teos on luokiteltu vaaralliseksi Venäjällä ja vedetty pois venäläisten koulujen opetussuunnitelmista.
Mari Purolan toimittama kirja "Suomalainen piru - Paholainen kansanperinteessä" piirtää mielenkiintoisen kuvan suomalaisen kansanuskon paholaisesta. Usein piru ei suinkaan palkitse pahasta vaan näyttää olevan jopa Jumalan tai hurskauden puolella rankaisten synnistä ja toimien moraalinvartijana. Tämä outo hyvän ja pahan sekoittuminen ilmenee myös Bulgakovin Saatanassa. Hänkin rankaisee moskovalaisia heidän synneistään, ei palkitse.
Poliittista piikittelyä paljon vahvemmin ohjaaja Anu Aaltonen on nostanut sovituksessaan esiin rakkauden, pelkuruuden, anteeksiannon ja rauhan teemat. Pelko on luhistanut Mestarin, miehen, joka vuodatti kaiken voimansa romaaniinsa Pontius Pilatuksesta. Romaaniin, joka sai täydellisen tuomion päälleen. Pelko ohjaa Pontius Pilatuksen valintaa: kukaan ei ole pystynyt näkemään hänen tuskansa läpi. Ei kukaan muu kuin Jeshua Ha-notsri, jolle kaikki ihmiset, jopa hänen pahoinpitelijänsäkin ovat hyviä. Juuri hänet Pontius Pilatus lähettää kuolemaan pysyäkseen itse kuivilla. Ja pelko estää Mestarin rakastettua, Margaritaa antautumasta täysin miehelle, jota hän rakastaa. Teilatuksi tulemisen, ulos sulkemisen, vihan ja tuomion pelko luhistaa nämä kolme kärsimykseen.
Ja tässä hyvän ja pahan solmu kiertyy hämmentävän tiukaksi: Juuri Saatana onkin se, jolta nämä kärsineet sielut saavat uuden mahdollisuuden ja rauhan. Hänen vallassaan on tarjota rauha muille, mutta itse hän jää siitä osattomaksi. Se on hänen mustin, synkin varjonsa, ja se on ollut roolityön raskain osa.
Jo varhaisessa roolityöni vaiheessa Wolandin katkeruuden ydin kiteytyi tähän yksinkertaiseen lauseeseen: Olen aina yksin. Kaikki laumaeläimet - ihminen mukaan luettuna - tietävät, että mikään ei ole pahempaa kuin tulla erotetuksi laumasta. Se merkitsee olemassaolon oikeutuksen kieltämistä, hyväksynnän kieltämistä, rakkauden kieltämistä. Paha heitetään ulos Paratiisista, paha ei ole ansainnut yhteyttä rakkauteen ja hyväksyntään. Se on ytimeltään tylyä teologiaa, ja sitä armottomuutta Woland kantaa sydämessään ja teoissaan.
Ja tätä ikuista yksinäisyyttä lievittämään hän tarvitsee rankat huvinsa. Olen ihmisenä ja näyttelijänä perinpohjainen. Minun on oivallettava sisältä käsin kaikki se, mihin paneudun tosissani. Siksi minun on täytynyt luoda mahdollisimman elävä sisäinen kokemus henkilöstä, joka nauttii kauhistuttavista kujeista ja sielujen punnitsemisesta pelon ja kärsimyksen vaa'alla. Minkälainen henkilö voi nauraa julmasti päin kidutetun sielun naamaa ja nautiskella katsellessaan avuttoman typeryksen sätkimistä hämähäkinverkossa?
Näiden hyvin julmien kuvien takaa löytyy jotain tavattoman inhimillistä ja tunnistettavaa: suloinen tyydytys sinä hetkenä, kun valta ja kontrolli on täysin omissa käsissä. Oikeassa olemisen humalluttava riemu. Tyhmyydestä sakottamisen nautinto. Yritys peittää sisällä tuntuvaa tuskaa ja tyhjyyttä millä tahansa muulla. Kun kaikki saatanallinen magia riisutaan pois, nämä varjot löytyvät meidän jokaisen ajatusmaailmasta, niistä pienistä arjen tilanteista, jotka tapahtuvat melkein huomaamatta kauppajonossa tai rankan työpäivän jälkeen kotona.
Näin huomaan saapuneeni teatterin ikuiseen ytimeen: se on olemassa tehdäkseen asiat näkyviksi. Suurin oivallus Wolandin roolityössä oli tajuta, että hänen on oltava tyly ja julma, hänen on luotava se varjo, jota vasten valo, anteeksianto ja rauha voi piirtyä. Olen palannut omille jäljilleni, omaan kokemukseeni elämästä ja Jumalasta. Kaikki kokemukset kuljettavat meitä omalla tavallaan kohti kotia. Varjo viittaa valoon. Kiitos, Woland, näistä pyhistä opetuksista. Rakastan sinua. Antakoon se sinulle rauhan.
tiistai 29. huhtikuuta 2014
Shop it or drop it!
Hyvät katsojat, tervetuloa seuraamaan uutta tosi-tv-formaattia, jossa kilpailijoiden on sokkona selviydyttävä täpötäydessä kaupassa! Kenellä on paras suuntavaisto ja näppituntuma? Kuka pyytää apua rohkeimmin? Kenellä on pokkaa lähteä yritykseen? Shop it or drop it!
Menin siis äsken kauppaan ja yllätyin iloisesti, kun vilkkaasta liikenteestä huolimatta yksi kassoista huikkasi minulle, että tarvitsenko apua. Toki tarvitsin. Hetken päästä toinen kassa tuli ilmoittamaan pahoitellen, etteivät he voi apua antaa. No, eipä heillä siihen mitään sen kummempaa velvollisuutta olekaan. Avun epäämistä ei sen kummemmin perusteltu, mutta oletan sen liittyneen ruuhkaiseen iltaan. Pahin maku jäi siitä, ettei myyjä ehdotellut mitään, että voitko odottaa 15 minuuttia tai tulla tunnin päästä uudestaan. Vain, että sori, mene toiseen kauppaan. Koska minulla oli toisen kaupan maantiedosta hyvin hatara käsitys, en ajatellut mennä.
Olin jo ehtinyt kävellä ulos kaupasta, kun kapinallinen löytöretkeilijäni otti puheenvuoron: Jos en nyt mene kauppaan, en saa huomisia junaeväitä, piste. Ja ei kai yksi ruuhkakauppa ole lähimainkaan hurjinta, mitä olen elämässäni tehnyt, joten ei kun sekaan vaan! Ja ehkä joku asiakas pystyy siihen, mihin myyjä ei tänään pysty.
Ja ensimmäinen kilpailija lähteeee - nnnyt! Kessu, kauppaan! Kas on Mikki merelle lähtenyt… No niin, missäs on koreja? Ei tässä ainakaan, missä luulin niiden olevan. Hapuilen tuloksetta. Sitten kysyn apua. Korit ovat kuulemma loppu, mutta joku ilmeisesti luopuu omasta koristaan, kiitos!
Kirsikkatomaattiiii, missä oleeet? Hämmästyttävää, miten paljon mykkiä ihmisiä voi mahtua täpötäyteen kauppaan. Kuljen Kessu ja kori toisessa kädessä, toisella kädellä kopeloin vuoroin salaatteja ja hedelmiä, vuoroin mykkiä selkiä. Sitten kyllästyn ja kysyn apua. Kiva nainen etsii kirsikkatomaatit, kiitos! Vaistoan hänestä, että hänellä on kiire eteenpäin, joten annan hänen mennä. Sitten on babyporkkanoiden metsästyksen vuoro. Löydän niiden sijasta banaaneja ja harkitsen niitä, mutta tuntuvat raaoilta ja, ei saakeli, jos ostan banaaneja, minunhan pitäisi jotenkin punnita ne. Forget it!
Toinen kiva nainen auttaa löytämään babyporkkanat ja kysyy, tarvitsenko vielä jotain muuta. Joo, raejuustoa. "No se on varmaan tuollamaitohyllyllä, missäköhän se maitohylly on?" nainen pohtii. Purskahdan nauruun: tässä me harhailemme yksissä tuumin pitkin kauppaa! Maitohyllyllä alan miettiä, että ehkä raejuusto ei todellakaan ole täällä vaan juustohyllyllä. Ehdottelenkin sitä, mutta nainen etsii silti tunnollisesti maitohyllyt. Ei löydy. Juustohyllystä löytyy. Tähän on käytetty noin viisi minuuttia, joten nyt armahdan naista ja annan hänen mennä. "Niin, ja onhan tossa vieressä toi myyjä, jos sä tarviit apua", nainen kommentoi. Niin…
Seuraavaksi listalla olisi smoothie, mutta totean sen täysin toivottomaksi hankkeeksi. En muista yhtään, missä sellaiset sijaitsevat eikä kestävyys enää riitä harhailuun. (Aijai, putoaako kilpailija?) Pieni turhautuminen meinaa seurata, kun luulen kadottaneeni kassojen suunnan, mutta kuulenkin sitten niiden äänen. Haluan kyllä jotain karkkia mukaan. Olisinkohan karkkivälissä? Olen, jes. No kokeillaas. Ei tässä käsikopelo auta, sitä paitsi Kessu käyttää tilaisuutta hyväkseen ja rohmuaa lattialle pudonneita bonuksia. Taas kiva äiti kahden lapsen kanssa auttaa, ja otan hätäpäissäni ensimmäistä salmiakkia, jota hän tarjoilee. Omin voimin löydän patukan, jonka oletan olevan Kismet. Hitsi, ansaitsisin kyllä tämän reissun päälle siiderin, mutta siihen retkeen en enää kykene!
Kyselemällä löydän jonon pään ja pääsen siinä eteenpäin. 25 minuutin kauppareissun jälkeen kävelen ulos voittajana! Eläköön arjen sankaruus ja kaikki ne, jotka minua auttoivat! Minun ei totisesti tarvitse hakea extremeä kovin kaukaa. En niinkään halua syyllistää kauppaa. Minä en voi tietää, minkä sisäisten hässäköiden kanssa he taistelivat. Tämä vaan osoittaa tosi kouriintuntuvasti, miten haavoittuvaista vammaisen sujuva elämä joskus voi olla ja miten se voi olla paljonkin kiinni omasta rohkeudesta ja toisten hyvästä tahdosta.
Menin siis äsken kauppaan ja yllätyin iloisesti, kun vilkkaasta liikenteestä huolimatta yksi kassoista huikkasi minulle, että tarvitsenko apua. Toki tarvitsin. Hetken päästä toinen kassa tuli ilmoittamaan pahoitellen, etteivät he voi apua antaa. No, eipä heillä siihen mitään sen kummempaa velvollisuutta olekaan. Avun epäämistä ei sen kummemmin perusteltu, mutta oletan sen liittyneen ruuhkaiseen iltaan. Pahin maku jäi siitä, ettei myyjä ehdotellut mitään, että voitko odottaa 15 minuuttia tai tulla tunnin päästä uudestaan. Vain, että sori, mene toiseen kauppaan. Koska minulla oli toisen kaupan maantiedosta hyvin hatara käsitys, en ajatellut mennä.
Olin jo ehtinyt kävellä ulos kaupasta, kun kapinallinen löytöretkeilijäni otti puheenvuoron: Jos en nyt mene kauppaan, en saa huomisia junaeväitä, piste. Ja ei kai yksi ruuhkakauppa ole lähimainkaan hurjinta, mitä olen elämässäni tehnyt, joten ei kun sekaan vaan! Ja ehkä joku asiakas pystyy siihen, mihin myyjä ei tänään pysty.
Ja ensimmäinen kilpailija lähteeee - nnnyt! Kessu, kauppaan! Kas on Mikki merelle lähtenyt… No niin, missäs on koreja? Ei tässä ainakaan, missä luulin niiden olevan. Hapuilen tuloksetta. Sitten kysyn apua. Korit ovat kuulemma loppu, mutta joku ilmeisesti luopuu omasta koristaan, kiitos!
Kirsikkatomaattiiii, missä oleeet? Hämmästyttävää, miten paljon mykkiä ihmisiä voi mahtua täpötäyteen kauppaan. Kuljen Kessu ja kori toisessa kädessä, toisella kädellä kopeloin vuoroin salaatteja ja hedelmiä, vuoroin mykkiä selkiä. Sitten kyllästyn ja kysyn apua. Kiva nainen etsii kirsikkatomaatit, kiitos! Vaistoan hänestä, että hänellä on kiire eteenpäin, joten annan hänen mennä. Sitten on babyporkkanoiden metsästyksen vuoro. Löydän niiden sijasta banaaneja ja harkitsen niitä, mutta tuntuvat raaoilta ja, ei saakeli, jos ostan banaaneja, minunhan pitäisi jotenkin punnita ne. Forget it!
Toinen kiva nainen auttaa löytämään babyporkkanat ja kysyy, tarvitsenko vielä jotain muuta. Joo, raejuustoa. "No se on varmaan tuollamaitohyllyllä, missäköhän se maitohylly on?" nainen pohtii. Purskahdan nauruun: tässä me harhailemme yksissä tuumin pitkin kauppaa! Maitohyllyllä alan miettiä, että ehkä raejuusto ei todellakaan ole täällä vaan juustohyllyllä. Ehdottelenkin sitä, mutta nainen etsii silti tunnollisesti maitohyllyt. Ei löydy. Juustohyllystä löytyy. Tähän on käytetty noin viisi minuuttia, joten nyt armahdan naista ja annan hänen mennä. "Niin, ja onhan tossa vieressä toi myyjä, jos sä tarviit apua", nainen kommentoi. Niin…
Seuraavaksi listalla olisi smoothie, mutta totean sen täysin toivottomaksi hankkeeksi. En muista yhtään, missä sellaiset sijaitsevat eikä kestävyys enää riitä harhailuun. (Aijai, putoaako kilpailija?) Pieni turhautuminen meinaa seurata, kun luulen kadottaneeni kassojen suunnan, mutta kuulenkin sitten niiden äänen. Haluan kyllä jotain karkkia mukaan. Olisinkohan karkkivälissä? Olen, jes. No kokeillaas. Ei tässä käsikopelo auta, sitä paitsi Kessu käyttää tilaisuutta hyväkseen ja rohmuaa lattialle pudonneita bonuksia. Taas kiva äiti kahden lapsen kanssa auttaa, ja otan hätäpäissäni ensimmäistä salmiakkia, jota hän tarjoilee. Omin voimin löydän patukan, jonka oletan olevan Kismet. Hitsi, ansaitsisin kyllä tämän reissun päälle siiderin, mutta siihen retkeen en enää kykene!
Kyselemällä löydän jonon pään ja pääsen siinä eteenpäin. 25 minuutin kauppareissun jälkeen kävelen ulos voittajana! Eläköön arjen sankaruus ja kaikki ne, jotka minua auttoivat! Minun ei totisesti tarvitse hakea extremeä kovin kaukaa. En niinkään halua syyllistää kauppaa. Minä en voi tietää, minkä sisäisten hässäköiden kanssa he taistelivat. Tämä vaan osoittaa tosi kouriintuntuvasti, miten haavoittuvaista vammaisen sujuva elämä joskus voi olla ja miten se voi olla paljonkin kiinni omasta rohkeudesta ja toisten hyvästä tahdosta.
maanantai 28. huhtikuuta 2014
Kanavoijan kuningaskysymys
Muistan hyvin, miten itse olen ensimmäistä kertaa mennyt kanavoijalle. Menin hakemaan selvyyttä hämmentäviin asioihin elämässäni. Kysyin, mihin suuntaan minun pitäisi elämässäni lähteä ja voisiko miesrintamalla tapahtua jotain. (Nämä ovat muodossa tai toisessa yleisimmät kysymykset kanavoijalle.)
Nämä kysymykset tuntuivat mössöisiltä ja epäselviltä, siltä, että en voinut hahmottaa mitään ryteikköisiltä ajatuksilta ja tunteilta. Ajattelin, että henkioppaani tietävät totuuden, näkevät sen polun tai päämäärän, jossa minun kuuluisi olla, joka vapauttaisi minut tästä ryteiköstä. Ja luotin siihen, että tällä ihmisellä on yhteys oppaisiini, vaikken silloin itse voinut heitä tunteakaan.
Nyt kun olen tiskin toisella puolella, olen herännyt kysymään, mitä tässä kanavoinnin kentässä oikein todella tapahtuu. Ajatelkaa nyt koko tätä asetelmaa! Minä siis menen hämmennyksissäni kysymään neuvoa joiltakin oppailta, joita en itse tunnista, ja kysyn sitä toiselta, ulkopuoliselta ihmiseltä. Jos kunnioitan ja ihailen kanavoijaa, niin minä todellakin vaikutun hänen sanomisistaan. Hänhän sanoi, että tämä syksy on myrskyisää ja sitten helpottaa. Hänhän sanoi, että minun sielunsuunnitelmassani näkyy kaksi lasta. Hänhän sanoi, että jätä se työ. Siis minun jumalalliset oppaani sanoivat, enkelini sanoivat! Niin että niin sen täytyy olla.
Äkkiä koko asetelma järkyttää minua. On luonnollista, että mieli hakee vastauksia joltain suuremmalta taholta, kun se itse on hämmennyksissä eikä pystykään kontrolloimaan tilannetta. Mutta jos ihminen menee kanavoijalle tai näkijälle eikä tunnista sisäistä ohjaustaan tai Elämän kokonaisuuden ohjausta, niin hänhän käytännössä siirtää vastuun elämänsä kysymyksistä toiselle ihmiselle tai kokemuksellisesti itsestään erillisille henkiolennoille. Pitäisikö minun olla tukemassa tätä vastuunsiirtoa? Ei helvetissä!
Laulunopetuksessa opetusfilosofiani perustuu siihen, että annan kaikki taitoni, intuitioni ja havaintoni oppilaan avuksi, jotta hän oppii itse ohjaamaan itseään sisältäpäin. Keksin yhä uusia reittejä, joilla oppilas itse voi hypätä rajojensa yli ja oppia tunnistamaan tietoisesti, mitä hän teki toisin, kun se onnistui. Jos oppilas kysyy minulta, pitäisikö hänen laulaa rockia tai klassista tai pitäisikö hänen lähteä ammattilaulajan uralle, palautan automaattisesti pallon hänelle ja alan kysellä häneltä, mitä hän haluaa ja mistä se halu nousee. Sehän on hänen elämänsä, hänen äänensä ja hänen laulunsa, ei minun.
Tällaista toisen voimavarojen tunnistamista, esiin kaivamista, uusien näkökulmien tarjoilemista ja havainnoivaa kuuntelemista sanotaan kai valmennukseksi tai coachaukseksi. Mikäs siinä. Mutta miten tähän palapeliin sitten liittyy se tosiasia, että minulla on lahja tai kyky tai taito saada tietoa toisen ihmisen kokonaisuudesta, hänen sisäisestä ohjausjärjestelmästään tai auttajiltaan? Mihin sitä lahjaa pitäisi käyttää, jos ei vastuunsiirron tukemiseen?
Olen alusta asti inhonnut kanavointi-sanaa, koska se viittaa siihen, että minä kanavoin jumalaista tietoa heille, joilla sitä tietoa ei ole. Se taas on täysin vastoin juuri sitä arvopohjaa, johon laulunopetuksenikin perustuu. Niin että jos en kanavoi tietoa ihmisille, jotka ovat höynähtäneet luulemaan itseään tietämättömiksi linnunpoikasiksi, niin mitä minä näiden henkioppaiden kanssa sitten teen?
Siinäpä kysymys. Ja tämänhetkinen vastaus kuuluu: En tiedä. Ja juuri se tietämättömyys herättää minussa innostusta, uteliaisuutta ja tunteen siitä, että olen niin jumalaisen oikealla polulla.
Nämä kysymykset tuntuivat mössöisiltä ja epäselviltä, siltä, että en voinut hahmottaa mitään ryteikköisiltä ajatuksilta ja tunteilta. Ajattelin, että henkioppaani tietävät totuuden, näkevät sen polun tai päämäärän, jossa minun kuuluisi olla, joka vapauttaisi minut tästä ryteiköstä. Ja luotin siihen, että tällä ihmisellä on yhteys oppaisiini, vaikken silloin itse voinut heitä tunteakaan.
Nyt kun olen tiskin toisella puolella, olen herännyt kysymään, mitä tässä kanavoinnin kentässä oikein todella tapahtuu. Ajatelkaa nyt koko tätä asetelmaa! Minä siis menen hämmennyksissäni kysymään neuvoa joiltakin oppailta, joita en itse tunnista, ja kysyn sitä toiselta, ulkopuoliselta ihmiseltä. Jos kunnioitan ja ihailen kanavoijaa, niin minä todellakin vaikutun hänen sanomisistaan. Hänhän sanoi, että tämä syksy on myrskyisää ja sitten helpottaa. Hänhän sanoi, että minun sielunsuunnitelmassani näkyy kaksi lasta. Hänhän sanoi, että jätä se työ. Siis minun jumalalliset oppaani sanoivat, enkelini sanoivat! Niin että niin sen täytyy olla.
Äkkiä koko asetelma järkyttää minua. On luonnollista, että mieli hakee vastauksia joltain suuremmalta taholta, kun se itse on hämmennyksissä eikä pystykään kontrolloimaan tilannetta. Mutta jos ihminen menee kanavoijalle tai näkijälle eikä tunnista sisäistä ohjaustaan tai Elämän kokonaisuuden ohjausta, niin hänhän käytännössä siirtää vastuun elämänsä kysymyksistä toiselle ihmiselle tai kokemuksellisesti itsestään erillisille henkiolennoille. Pitäisikö minun olla tukemassa tätä vastuunsiirtoa? Ei helvetissä!
Laulunopetuksessa opetusfilosofiani perustuu siihen, että annan kaikki taitoni, intuitioni ja havaintoni oppilaan avuksi, jotta hän oppii itse ohjaamaan itseään sisältäpäin. Keksin yhä uusia reittejä, joilla oppilas itse voi hypätä rajojensa yli ja oppia tunnistamaan tietoisesti, mitä hän teki toisin, kun se onnistui. Jos oppilas kysyy minulta, pitäisikö hänen laulaa rockia tai klassista tai pitäisikö hänen lähteä ammattilaulajan uralle, palautan automaattisesti pallon hänelle ja alan kysellä häneltä, mitä hän haluaa ja mistä se halu nousee. Sehän on hänen elämänsä, hänen äänensä ja hänen laulunsa, ei minun.
Tällaista toisen voimavarojen tunnistamista, esiin kaivamista, uusien näkökulmien tarjoilemista ja havainnoivaa kuuntelemista sanotaan kai valmennukseksi tai coachaukseksi. Mikäs siinä. Mutta miten tähän palapeliin sitten liittyy se tosiasia, että minulla on lahja tai kyky tai taito saada tietoa toisen ihmisen kokonaisuudesta, hänen sisäisestä ohjausjärjestelmästään tai auttajiltaan? Mihin sitä lahjaa pitäisi käyttää, jos ei vastuunsiirron tukemiseen?
Olen alusta asti inhonnut kanavointi-sanaa, koska se viittaa siihen, että minä kanavoin jumalaista tietoa heille, joilla sitä tietoa ei ole. Se taas on täysin vastoin juuri sitä arvopohjaa, johon laulunopetuksenikin perustuu. Niin että jos en kanavoi tietoa ihmisille, jotka ovat höynähtäneet luulemaan itseään tietämättömiksi linnunpoikasiksi, niin mitä minä näiden henkioppaiden kanssa sitten teen?
Siinäpä kysymys. Ja tämänhetkinen vastaus kuuluu: En tiedä. Ja juuri se tietämättömyys herättää minussa innostusta, uteliaisuutta ja tunteen siitä, että olen niin jumalaisen oikealla polulla.
torstai 10. huhtikuuta 2014
Viides luoti on mestarien työtä
Tänään sokeain kuunnelmaraati on jälleen palkinnut vuoden parhaan kuunnelman. Ilokseni me valitsimme nimenomaan sen kuunnelman, jolle toivoinkin palkinnon menevän. Vuoden 2013 voittajakuunnelma on Atro Lahtelan kirjoittama ja ohjaama Viides luoti. Kuunnelma sijoittuu 20-30-luvun Suomeen, jossa punaisten ja valkoisten välinen vihapuhe kuohuu karumpana kuin mitkään tämän päivän suomalaiset yritykset. Kuunnelma perustuu tosiasioihin, vuonna 1922 tapahtuneen sisäministeri Heikki Ritavuoren murhaan ja sen selvittelyihin sekä Mäntsälän kapinan vaiheisiin. Atro Lahtela on tarttunut niihin aukkoihin, joista virallinen historia ei tiedä mitään. Mitä noissa aukoissa olisi voinut tapahtua?
Päähenkilönä on valkoinen poliisi Olavi Suomi. Hän saa tehtäväkseen tutkia Ritavuoren murhaa, ja nopeasti paljastuu, ettei murhaaja ole toiminut yksin. Kuunnelma on salaisten valtapelien ja ääneenlausumattomien totuuksien hämähäkinverkko, mutta kuka istuu verkon keskellä? Atro Lahtela on ohjannut näyttelijänsä ilmaisemaan taitavasti tätä vaiettujen salaisuuksien, kaupankäynnin ja valheiden ilmapiiriä. Melkein näin sieluni silmin tarkoin hallitut pokerinaamat, katseiden kaksintaistelut ja tuskin havaittavat kulman kohotukset. Pienikin sananpaino, keskenjätetty lause tai merkitsevä tauko voi olla hyvin paljastava.
Merkillepantavan mestarillista on Hanna-Helena Kinnusen äänisuunnittelu. Kuunnelma on kerroksellisuuden taidonnäyte: päähenkilön kerronta limittyy dialogien, hurmoksellisten vihapuheiden, tarkoin valittujen tehosteiden ja musiikin kanssa usein jopa päällekkäisinä kerroksina. Yleensä näin tiivis ratkaisu tekee kuunnelmista sekavia, mutta tästä kuunnelmasta se tekee tiiviin. Tosin kerroksellisuus ja nopeat leikkaukset edellyttävät keskittynyttä kuuntelua. Tätä kuunnelmaa ei voi kuunnella sivukorvalla ruokaa laittaessa.
Atro Lahtela ei ole ennenkään epäröinyt tuoda väkivaltaa kuultavaksi, kun sille on tarvetta. Tässäkin kuunnelmassa pahoinpitelyjen raakuus tulee iholle joskus melkein kestämättömänä. Sen vastapainona on salasalonkien jazzintäyteinen tunnelma, intiimit rakkauskohtaukset ja erityisen liikuttavana juonteena kulkeva Suojelusenkelin teema ("Maan korvessa kulkevi"). Olavi Suomen kaksi naista ja heidän kohtalonsa tuovat tervetulleen lisän muuten miehiseen maailmaan.
Minua kuunnelma ravisteli tunteen tasolla. Yhtä lailla se voi kiinnostaa huolella laadittuna ajankuvana tai kiinnostavana poliittisen pelin kuvauksena. Kuunnelma on vanhan liiton antaumuksellista käsityötä parhaimmillaan. Onnea koko laajalle tekijätiimille!
Viides luoti lähetetään uusintana Yle radio 1:ssä sunnuntaina 13.4. klo 15.00 ja maanantaina 14.4. klo 19.03.
Päähenkilönä on valkoinen poliisi Olavi Suomi. Hän saa tehtäväkseen tutkia Ritavuoren murhaa, ja nopeasti paljastuu, ettei murhaaja ole toiminut yksin. Kuunnelma on salaisten valtapelien ja ääneenlausumattomien totuuksien hämähäkinverkko, mutta kuka istuu verkon keskellä? Atro Lahtela on ohjannut näyttelijänsä ilmaisemaan taitavasti tätä vaiettujen salaisuuksien, kaupankäynnin ja valheiden ilmapiiriä. Melkein näin sieluni silmin tarkoin hallitut pokerinaamat, katseiden kaksintaistelut ja tuskin havaittavat kulman kohotukset. Pienikin sananpaino, keskenjätetty lause tai merkitsevä tauko voi olla hyvin paljastava.
Merkillepantavan mestarillista on Hanna-Helena Kinnusen äänisuunnittelu. Kuunnelma on kerroksellisuuden taidonnäyte: päähenkilön kerronta limittyy dialogien, hurmoksellisten vihapuheiden, tarkoin valittujen tehosteiden ja musiikin kanssa usein jopa päällekkäisinä kerroksina. Yleensä näin tiivis ratkaisu tekee kuunnelmista sekavia, mutta tästä kuunnelmasta se tekee tiiviin. Tosin kerroksellisuus ja nopeat leikkaukset edellyttävät keskittynyttä kuuntelua. Tätä kuunnelmaa ei voi kuunnella sivukorvalla ruokaa laittaessa.
Atro Lahtela ei ole ennenkään epäröinyt tuoda väkivaltaa kuultavaksi, kun sille on tarvetta. Tässäkin kuunnelmassa pahoinpitelyjen raakuus tulee iholle joskus melkein kestämättömänä. Sen vastapainona on salasalonkien jazzintäyteinen tunnelma, intiimit rakkauskohtaukset ja erityisen liikuttavana juonteena kulkeva Suojelusenkelin teema ("Maan korvessa kulkevi"). Olavi Suomen kaksi naista ja heidän kohtalonsa tuovat tervetulleen lisän muuten miehiseen maailmaan.
Minua kuunnelma ravisteli tunteen tasolla. Yhtä lailla se voi kiinnostaa huolella laadittuna ajankuvana tai kiinnostavana poliittisen pelin kuvauksena. Kuunnelma on vanhan liiton antaumuksellista käsityötä parhaimmillaan. Onnea koko laajalle tekijätiimille!
Viides luoti lähetetään uusintana Yle radio 1:ssä sunnuntaina 13.4. klo 15.00 ja maanantaina 14.4. klo 19.03.
perjantai 28. maaliskuuta 2014
Todellisuus on taikaa
Olen viettänyt tämän viikon hiukan poissa raiteiltani. Hiukan vain, onneksi. Mitään järkyttävää ei ole tapahtunut. Päivät ovat vain olleet liian täynnä niin, että olen kiirutanut paikasta toiseen kuin aikasikarien ketjupolttaja. Aivan kuin joku muu olisi laatinut todo-listat puolestani jättämättä aikaa listojen toteuttamiseen. Iltaisin mennessäni nukkumaan olen yrittänyt karistaa yltäni niitä tekemättömiä asioita, jotka olisi pitänyt tehdä jo eilen.
Tänään oli vihdoinkin väljempi päivä ja pystyin katkaisemaan kierteen. Tein välttämättömät asiat ja pääsin yllättävän helposti kuiville. Ja mikä tärkeintä, sain hengähdystauon, joka oli omassa vallassani. Kävelin auringonpaisteen halki syömään ihanaa, nepalilaista ruokaa. Tulomatkalla samoiltiin pikkumetsikössä Kessun kanssa. Kotiin tultua istahdin pianon ääreen ihan vaan jamittelemaan ja lauleskelemaan.
Hengähdystauon jälkeen ajattelin, että palaan vielä sellaisiin tekemättömiin juttuihin, jotka haluaisin saada tehdyiksi ennen viikonloppua. Heti istuttuani työn ääreen tiesin, että olen taas löytänyt suoraan ytimeen. Tehtävänä oli kirjoittaa lasku. Vain vuorokautta aiemmin se oli osana stressilistaa. Nyt pysähdyin havaitsemaan, mitä olen tekemässä.
Aivan luonnostaan minusta kumpusi kiitos: Kiitos, että olen saanut opettaa tätä tyttöä ja oppia niin monia asioita hänen kauttaan. Kiitos, että tämä on osa työtäni. Kiitos siitä rahasta, jonka tästä työstä saan. Kiitos, että se muistuttaa minua kaiken hyvän virtaamisesta. Eikä tämä ole mitään ulkoapäin omaksuttua posiitiivista affirmaatiovisualisointia vaan todellinen ja syvä, sanaton kiitollisuuden olotila. Siitä tilasta käsin näpyttelin eräpäivät ja muuntelin tiedostoa pdf-muotoon.
Tämä yhden laskun tekeminen muistutti minulle, että todellisuus on pohjimmiltaan taikaa. Tarkoitan sitä. Kaikki, mitä me kosketamme, päästämme suustamme ulos tai tungemme siitä sisään, kaikki se on pyhää, ainutlaatuista ja voimakasta. On täyttä taikaa, että meillä on käytössämme puhdasta vettä, että se vesi pulppuaa saatavilleni hanasta, että minulla on keino puhdistaa suuni joka aamu ja ilta.
Minulle on annettu tietoisuuden lahja, etten vaipuisi hitaan ja kömpelön ajattelun tylsyyteen. On minun elämäntehtäväni käyttää sitä lahjaa. Jokainen aamu, jokainen kohta todo-listassani, jokainen liike ja aistimus on mahdollisuus kokea tietoisuuteni lahja.
Elämälle ja itselleni kiitos, että tämä kehon, mielen ja hengen triangelini on virittynyt jo aika herkäksi. Viiden päivän lahjaton, kiittämätön polkeminen oravanpyörässä aiheuttaa selkeän reaktion: ei tähän suuntaan. Kun on kerran nähnyt tylsän ajattelun verhon taakse, ei oikein enää pysty elämään erossa todellisuuden taiasta. Ei vaan käy, että päiväjärjestys riistäytyy käsistä ja erottaa minut todellisuudesta. On järjestettävä elämänsä toisin. On tehtävä tekoja, jotka pitävät minut kiinni todellisuudessa. Tai oikeammin on tehtävä kaikki teot sillä tavalla ja vauhdilla, ettei todellisuuden hienoisen hieno pohjavire turmellu ja tukkiinnu. Näin mnä tahdon elää.
Tänään oli vihdoinkin väljempi päivä ja pystyin katkaisemaan kierteen. Tein välttämättömät asiat ja pääsin yllättävän helposti kuiville. Ja mikä tärkeintä, sain hengähdystauon, joka oli omassa vallassani. Kävelin auringonpaisteen halki syömään ihanaa, nepalilaista ruokaa. Tulomatkalla samoiltiin pikkumetsikössä Kessun kanssa. Kotiin tultua istahdin pianon ääreen ihan vaan jamittelemaan ja lauleskelemaan.
Hengähdystauon jälkeen ajattelin, että palaan vielä sellaisiin tekemättömiin juttuihin, jotka haluaisin saada tehdyiksi ennen viikonloppua. Heti istuttuani työn ääreen tiesin, että olen taas löytänyt suoraan ytimeen. Tehtävänä oli kirjoittaa lasku. Vain vuorokautta aiemmin se oli osana stressilistaa. Nyt pysähdyin havaitsemaan, mitä olen tekemässä.
Aivan luonnostaan minusta kumpusi kiitos: Kiitos, että olen saanut opettaa tätä tyttöä ja oppia niin monia asioita hänen kauttaan. Kiitos, että tämä on osa työtäni. Kiitos siitä rahasta, jonka tästä työstä saan. Kiitos, että se muistuttaa minua kaiken hyvän virtaamisesta. Eikä tämä ole mitään ulkoapäin omaksuttua posiitiivista affirmaatiovisualisointia vaan todellinen ja syvä, sanaton kiitollisuuden olotila. Siitä tilasta käsin näpyttelin eräpäivät ja muuntelin tiedostoa pdf-muotoon.
Tämä yhden laskun tekeminen muistutti minulle, että todellisuus on pohjimmiltaan taikaa. Tarkoitan sitä. Kaikki, mitä me kosketamme, päästämme suustamme ulos tai tungemme siitä sisään, kaikki se on pyhää, ainutlaatuista ja voimakasta. On täyttä taikaa, että meillä on käytössämme puhdasta vettä, että se vesi pulppuaa saatavilleni hanasta, että minulla on keino puhdistaa suuni joka aamu ja ilta.
Minulle on annettu tietoisuuden lahja, etten vaipuisi hitaan ja kömpelön ajattelun tylsyyteen. On minun elämäntehtäväni käyttää sitä lahjaa. Jokainen aamu, jokainen kohta todo-listassani, jokainen liike ja aistimus on mahdollisuus kokea tietoisuuteni lahja.
Elämälle ja itselleni kiitos, että tämä kehon, mielen ja hengen triangelini on virittynyt jo aika herkäksi. Viiden päivän lahjaton, kiittämätön polkeminen oravanpyörässä aiheuttaa selkeän reaktion: ei tähän suuntaan. Kun on kerran nähnyt tylsän ajattelun verhon taakse, ei oikein enää pysty elämään erossa todellisuuden taiasta. Ei vaan käy, että päiväjärjestys riistäytyy käsistä ja erottaa minut todellisuudesta. On järjestettävä elämänsä toisin. On tehtävä tekoja, jotka pitävät minut kiinni todellisuudessa. Tai oikeammin on tehtävä kaikki teot sillä tavalla ja vauhdilla, ettei todellisuuden hienoisen hieno pohjavire turmellu ja tukkiinnu. Näin mnä tahdon elää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)