Viime kevät oli elämäni vähätöisin. Enpä taida olla ainoa taiteen tai henkisen alan oman onnensa seppä, joka on kokenut tämän. Kesään mennessä tunsin olevani umpikujassa. Olin täysin väsyksissä keksimään ideoita, jotka inspiroivat itseäni, mutta eivät saaneet vastakaikua. Olin valmis ostamaan itselleni turvallisuutta, vaikka sitten ajautuisin tekemään itselleni merkityksettömämpää, ihan kivaa työtä.
Maistoin kertaheitolla omistautuneen yksityisyrittäjän kitkerintä hedelmämehua: Työni on ollut sitä, mitä todella rakastan. Rakastan laulunopettamista, sitä, miten ihmiset lentävät rajojensa yli. Rakastan ihmisten auttamista henkisesti. Rakastan laulun voimaa. Kaikki se, mitä minä teen on hyvää ja oikein. Se ei vaan mennyt kaupaksi. Mitä sirkustemppuja ja myyntikylpyvaahtoa minun täytyisi hankkia, jotta eläisin tällä?
Mitä lähemmäs alkava syksy tuli, sitä suuremmaksi hädän ja pakon tunne kasvoi. Nyt olisi tehtävä jotain, olisi keksittävä jotain, nyt! Se, mitä rakastin olikin saastunut tästä hädän ja pelon ilmapiiristä, ja kaikki inspiraatio ja innostus oli tipotiessään. Näinkö menetän elämäni arvokkaimman annin? Olenko valmis tällaiseen uhraukseen? Onko nyt se aika, jolloin luovun unelmastani tehdä sitä, mikä todella tuntuu tärkeältä? minä mietin. Onko nyt aika myöntää, että sillä ei vaan pärjää tässä maailmassa?
Purin tätä kaikkea hyvälle ystävälleni. Kuunneltuaan vuodatukseni loppuun hän sanoi, että on yksi laulu, jonka hän haluaa minulle soittaa. Se laulu on kulkenut mukanani koko kuukauden. Yhä uudestaan ruoski Tuure Kilpeläinen tulella ja särmällä: oletko sinä uskoton, uskoton, uskoton? Sitäkö haluat olla? Uskoton itsellesi, uskoton sille totuudelle, joka on täysin varmana sisälläsi? Koko Kaihon karavaani yllytti riemukkaasti ja periksiantamattomasti minua pitämään liekkini hengissä. Kun kuuntelin tätä uskottomuuden visiota, jokin vahva minussa vastasi: Ei. Ei käy. Ei kiitos.
Kaksi muuta ystävää sanoivat taikasanojaan sysäten minut uudelle kierrokselle. Tajusin, että minussa itsessäni on osa, joka vetää mattoa jalkojeni alta. Tajusin, etten ole käyttänyt läheskään koko kapasiteettiani. Tajusin, että olkoon taloudellinen tilanne mikä tahansa, olen antanut ulkoisen maailman määritellä omaa voimaani ja sitä, miten valmis olen pitämään kiinni siitä, mitä todella rakastan ja mikä saa liekkini roihuamaan. Uudenlainen tuli heräsi minussa ja olen ruokkinut sitä tulta ja tahtoa tällä Kaihon Karavaanin särmämantralla.
Elämme aika hurjassa paineaallokossa, jossa helppo tie houkuttaa. Eikä kenenkään tarvitse tehdä elämästään ehdoin tahdoin liian vaikeaa. Silti kannustan sinua puolustamaan omaa liekkiä, omaa unelmaa, pysymään uskollisena sille, minkä sisällään todeksi tuntee. Niin minä olen valinnut tehdä. Ja valitsen ruokkia tätä tulta yhdessä muiden kanssa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti