Elämän kiemurat ovat kummia. Nyt ne ovat heittäneet minut, valon puolestapuhujan, tekemään varjojen valtiaan roolin. Huomenna saa Näkövammaisteatterissa ensi-iltansa näytelmä Mestari ja Margarita. Se on sovitus Mihail Bulgakovin teoksesta Saatana saapuu Moskovaan. Minun osani on olla tuo Saatana, joskin tämän näytelmäsovituksen päähenkilöt löytyvät sen nimestä.
saatanan eli Wolandin rooli on yhtä monikerroksinen kuin Bulgakovin teos. Yhdellä tasolla Woland ja hänen seurueensa hoitavat hovinarrin ikiaikaista, groteskin pyhää tehtävää totuuden julkituojana: he paljastavat mustalla magiallaan armotta ihmisten itsekeskeisyyden, ahneuden ja kaksinaamaisuuden. Bulgakov on piikitellyt Wolandin seurueen kujeilla mielivaltaista neuvostovallan totalitarismia niin tarkasti, että kirja oli pitkään sensuroituna. Ilmeisesti Bulgakovin piikit ovat edelleen hyvinkin teräviä, koska aivan hiljattain tämä venäläisen kirjallisuuden klassikoksi luonnehdittu teos on luokiteltu vaaralliseksi Venäjällä ja vedetty pois venäläisten koulujen opetussuunnitelmista.
Mari Purolan toimittama kirja "Suomalainen piru - Paholainen kansanperinteessä" piirtää mielenkiintoisen kuvan suomalaisen kansanuskon paholaisesta. Usein piru ei suinkaan palkitse pahasta vaan näyttää olevan jopa Jumalan tai hurskauden puolella rankaisten synnistä ja toimien moraalinvartijana. Tämä outo hyvän ja pahan sekoittuminen ilmenee myös Bulgakovin Saatanassa. Hänkin rankaisee moskovalaisia heidän synneistään, ei palkitse.
Poliittista piikittelyä paljon vahvemmin ohjaaja Anu Aaltonen on nostanut sovituksessaan esiin rakkauden, pelkuruuden, anteeksiannon ja rauhan teemat. Pelko on luhistanut Mestarin, miehen, joka vuodatti kaiken voimansa romaaniinsa Pontius Pilatuksesta. Romaaniin, joka sai täydellisen tuomion päälleen. Pelko ohjaa Pontius Pilatuksen valintaa: kukaan ei ole pystynyt näkemään hänen tuskansa läpi. Ei kukaan muu kuin Jeshua Ha-notsri, jolle kaikki ihmiset, jopa hänen pahoinpitelijänsäkin ovat hyviä. Juuri hänet Pontius Pilatus lähettää kuolemaan pysyäkseen itse kuivilla. Ja pelko estää Mestarin rakastettua, Margaritaa antautumasta täysin miehelle, jota hän rakastaa. Teilatuksi tulemisen, ulos sulkemisen, vihan ja tuomion pelko luhistaa nämä kolme kärsimykseen.
Ja tässä hyvän ja pahan solmu kiertyy hämmentävän tiukaksi: Juuri Saatana onkin se, jolta nämä kärsineet sielut saavat uuden mahdollisuuden ja rauhan. Hänen vallassaan on tarjota rauha muille, mutta itse hän jää siitä osattomaksi. Se on hänen mustin, synkin varjonsa, ja se on ollut roolityön raskain osa.
Jo varhaisessa roolityöni vaiheessa Wolandin katkeruuden ydin kiteytyi tähän yksinkertaiseen lauseeseen: Olen aina yksin. Kaikki laumaeläimet - ihminen mukaan luettuna - tietävät, että mikään ei ole pahempaa kuin tulla erotetuksi laumasta. Se merkitsee olemassaolon oikeutuksen kieltämistä, hyväksynnän kieltämistä, rakkauden kieltämistä. Paha heitetään ulos Paratiisista, paha ei ole ansainnut yhteyttä rakkauteen ja hyväksyntään. Se on ytimeltään tylyä teologiaa, ja sitä armottomuutta Woland kantaa sydämessään ja teoissaan.
Ja tätä ikuista yksinäisyyttä lievittämään hän tarvitsee rankat huvinsa. Olen ihmisenä ja näyttelijänä perinpohjainen. Minun on oivallettava sisältä käsin kaikki se, mihin paneudun tosissani. Siksi minun on täytynyt luoda mahdollisimman elävä sisäinen kokemus henkilöstä, joka nauttii kauhistuttavista kujeista ja sielujen punnitsemisesta pelon ja kärsimyksen vaa'alla. Minkälainen henkilö voi nauraa julmasti päin kidutetun sielun naamaa ja nautiskella katsellessaan avuttoman typeryksen sätkimistä hämähäkinverkossa?
Näiden hyvin julmien kuvien takaa löytyy jotain tavattoman inhimillistä ja tunnistettavaa: suloinen tyydytys sinä hetkenä, kun valta ja kontrolli on täysin omissa käsissä. Oikeassa olemisen humalluttava riemu. Tyhmyydestä sakottamisen nautinto. Yritys peittää sisällä tuntuvaa tuskaa ja tyhjyyttä millä tahansa muulla. Kun kaikki saatanallinen magia riisutaan pois, nämä varjot löytyvät meidän jokaisen ajatusmaailmasta, niistä pienistä arjen tilanteista, jotka tapahtuvat melkein huomaamatta kauppajonossa tai rankan työpäivän jälkeen kotona.
Näin huomaan saapuneeni teatterin ikuiseen ytimeen: se on olemassa tehdäkseen asiat näkyviksi. Suurin oivallus Wolandin roolityössä oli tajuta, että hänen on oltava tyly ja julma, hänen on luotava se varjo, jota vasten valo, anteeksianto ja rauha voi piirtyä. Olen palannut omille jäljilleni, omaan kokemukseeni elämästä ja Jumalasta. Kaikki kokemukset kuljettavat meitä omalla tavallaan kohti kotia. Varjo viittaa valoon. Kiitos, Woland, näistä pyhistä opetuksista. Rakastan sinua. Antakoon se sinulle rauhan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti