Konkari Kessu ja enkeli Carlos

Viime keväänä aloin tuntea, kuinka opaskoirani Kessun askel alkoi hidastua valjaiden toisessa päässä. Kävely muuttui hiljalleen verkkaiseksi ja yhä useammin löntystelyksi. Aavistin, että alkoi olla Kessun aika jäädä eläkkeelle. Heinäkuussa laitoin paperit uudesta koirasta vireille.

Kesä meni mökillä ravatessa ja alkusyksy tunnustellessa, että vieläkö mentäisiin viikko vai kuukausi. Epätietoisuus eläkkeelle jäämisen tarkasta ajankohdasta oli inhottavin vaihe. Yhtenä iltapäivänä se sitten oli selkeänä edessä: Olin syömässä lounasta kahvilassa ja Kessu vaan levottomana seisoskeli. Kunasetin sitä maahan, melkein kuulin sen sanovan: "Mä en enää jaksa maata kovalla ja kylmällä lattialla. Enkö mä oo tehnyt sitä jo ihan tarpeeksi? Mä oon vanha ja väsynyt jo." Tunsin luissani, että näin oli asia, eikä jatkosta ollut enää epäselvyyksiä.

Kuukauden hortoilin ilman Kessua valkoisen kepin varassa. Pahinta luopumisessa oli käydä Kessun eläkekodissa vanhempieni luona. Siellä se minua odotti häntä heiluen. Ja kun tein lähtöä, se alkoi kulkea kuono polvessani kiinni ja vaati innokkaasti päästä mukaan. Jouduin sanomaan, että et voi tulla. Aikamoisen riipaiseva tunne.

Mutta koirasta erossaolo teki tehtävänsä ja marraskuun alussa odotin täysillä uutta koiraani Carlosta. Olin kuullut monesta suusta ennakkokuiskutusta, että Carlos on opaskoiratarhan ilopilleri, joka kulkee kaupungilla kuin kala vedessä ja on kaikin puolin ihana. Olin siis onnellista odotusta täynnä. Ensimmäisen kurssipäivän odotuksen tunnit kuljin henkisen kuohuviinin poreissa. Käyttäjän ja oppaan ensitapaamisessa on ainakin minulle jotain hyvin erityistä, jota en suinkaan halunnut menettää. Siksi pysyin läsnä hetkessä ja aistit auki, kun Carlos ensimmäistä kertaa tulla touhotti huoneeseeni. Rakastuin siltä nuolemalta tähän silkkiturkkiseen, häntää heiluttavaan hurmuriin.

Parissa päivässä kävi ilmi, että Carlos on varsinainen koiraenkeli. Enkelin tehtävä on palvella, olla apuna, tuoda iloa, ja sitä Carlos tekee. Palvelunhalu on kirjoitettu sen geeneihin. Sitä ei ole tarvinnut tälle koiralle opettaa; koulutusta se on tarvinnut vain ymmärtääkseen, millä tavalla se voi parhaiten palvella. Sillä on huippukorkea motivaatio suoriutua annetusta tehtävästä, onnistua, oppia lisää ja saada hyväksyntää. Mitä haastavampi juttu, sitä enemmän nauttii Carlos. Kaupungin ihmisvilinässä ja katusokkelossa sen koko olemukseen tulee aimo tujaus ryhtiä ja intoa, kun se saa panna parastaan. Ja kun joku asia menee hyvin ja se saa kehuja, se ilostuu niin valtaisasti, ettei meinaa pysyä nahoissaan. Se on Carloksen enkelipuoli.

Sitten on koirapuoli. Motivaation ja palvelemisen toinen nimi on miellyttämisen halu, ja se saattaa vetää Carlosta stressin puolelle. Joskus alkaa kovastikin jännittää, kun valjaiden toisessa päässä on outo ihminen eikä rakas kouluttaja enää autakaan, ja tulee huoli, että mitä jos tässä tulee mokattua ja tehtävä meneekin pieleen. Usein nuoret opaskoirat ovat virtaa täynnä ja harrastavat opastuksen ohella nuuskimista ja rynnähdyksiä toisten koirien perään. Ja vaikka Carlos tekee molempia hyvin paljon vähemmän kuin oppaan alut keskimäärin, niin olemme me sentään käyneet yhden ison murmur-keskustelun siitä, saako leikkivän koiran perään rynnätä.

Kaksi viikkoa vietimme Iiris-keskuksessa toisiimme tutustuen ja opastusta kouluttajan kanssa harjoitellen. Sain upeita lahjoja toisensa perään: Mitä, tämä koira ei tee mitään nuorten oppaiden koiruuksia, ei hypi vasten, ei pureskele esineitä, ei mene sängylle minun poissaollessani, ei nuuski ja toheloi kaupassa. Se näyttää kauniisti päällään kaikki ovenkahvan kohdat. Se kiertää vesilammikoita. Se seuraa vetämättä ja hölkyilemättä, kun käsken sen seurata. Se tulee vapaana oltuaan luokse ihan itse ja myös kutsusta ja tökkää kuonolla käteen. Se kulkee reippaasti ja rohkeasti. Se painaa asiat mieleen nopeasti ja on aina valmis oppimaan vielä lisää, vielä paremmin. Voiko tämä olla totta?

Aloin tajuta, että käsissäni on koira, jollaisen kohtaa ehkä kerran elämässään. Carlos on oikeastaan opaskoiran esikuva, oppikirjaesimerkki siitä, millainen opaskoira on, kun kaikki perusasiat ovat kohdallaan. Kouluttajan mukaan opaskoiralla pitäisi olla kolme tärkeää ominaisuutta: hyvä keskittymiskyky, korkea motivaatio ja hyvä toimintakyky eli kyky vastata erilaisiin tilanteisiin. Kuulemma nykyään harvalla koiralla on kaikki nämä kolme asiaa kohdallaan. Carlos on tällainen timantti. En voi muuta kuin olla hiljaisen kiitollinen. Ja olemme tunteneet toisemme vasta vaille kaksi viikkoa; en tiedäkään, mitä tällä koiralla on minulle kuukausien ja vuosien varrella annettavana.