Olen monesti pysähtynyt miettimään, miten erilainen tämä ympäristö on kotiin verrattuna. Hellerupissa aamun ensimmäinen ääni on niin monesti mustarastas. Myös tiltaltteja, tiaisia ja pajulintuja on paljon. Monesti pelkkä pajulinnun laulu saa onnen läikähtämään. Melko lähellä on iso tie, mutta sitä lukuunottamatta lähitienoo on aika autotonta. Junarata kohistelee pehmeästi kuuloetäisyydellä. Jos menen poispäin isosta tiestä, vastaan tulevat lukuisten lastentarhojen iloiset äänet ja kotieläinten satunnaiset tervehdykset.
Kotona Sturenkadulla raskaat rekat herättävät aamuun ennen aikojaan. Linnusto koostuu lähinnä variksista ja lokeista ja toki satunnaisista mustarastaista ja viherpeipoista. Jos asuisin 50 metriä kauempana Sturenkadusta, tilanne olisi paljonkin toisenlainen. Silti autojen ääni hallitsee maisemaa paljon pahemmin.
Tänään oivalsin, että en ole ikinä elänyt yhtäjaksoisesti tällaisessa tuoksumaailmassa. Tulin vähän aikaa sitten kotiin Köpiksen iltariennoista. Kööpenhaminassa ilma tuoksuu peruskaupungille. Heti Hellerupin asemalla tulvahtaa vastaan kukkien kyllästämä ilma. Kukkia, puita ja pensaita on joka paikassa. Siksi ilma tuoksuu kauttaaltaan, ei vain jonkun pensaan kohdalla. Se on jotain paratiisillista, ainutkertaista, jotain hyvin arvokasta, jota en heti unohda.
Tämä ulkoympäristö on jotain, jota yritän imeä itseeni. Kotiolot eivät pärjää tälle mitenkään. Tämä on myös vahvistanut sitä, että Sturenkatu on välivaihe sille, mitä todella haluan. Täällä ulos lähteminen on keidas. Sturenkadulla olen syyllistänyt itseäni siitä, että miksi ei tee mieli lähteä lenkille. Nyt tajuan, että on siihen osittain ihan ympäristölliset syynsä. Vaikkakin Vallilan laakson lenkkitiet ovat ihan ok. Silti kaipaan lintuja, luonnon läsnäoloa, tuoksuja. Ne virkistävät ruumista ja sielua.
torstai 21. toukokuuta 2009
perjantai 15. toukokuuta 2009
Etikkaa ja shamppanjaa
Tässä se nyt kiistatta todistetaan. Se on tämän kevään symboli: etikkaa ja shamppanjaa samana päivänä.
Olen juuri päättänyt työviikkoni itkettävän, uskomattoman ihanaan tuntiin. Olen alkanut työskennellä tiiviisti erään oppilaan kanssa. Hän opettelee pianolla helppoja kappaleita, jotta voisi säestää ihmisiä yhteislaulutilaisuuksissa. Hän on aika alussa ja hänen on aika vaikeaa hahmottaa uusia asioita. Oppiminen tapahtuu melko hitaasti.
Valitettavasti on selvinnyt, että hänen piano-opettajansa on vähän tutkalla hänen opettamisestaan. Opettaja etenee ihan liian kovaa vauhtia ja oppilasparka haparoi perässä. Tunnin jälkeen hän on ihan hämmennyksissä eikä ole edistynyt mihinkään, koska ei ole sisäistänyt uusia asioita.
Minä en aluksi oikeastaan opettanut vaan annoin hänen käyttää aikaa niin paljon ja juuri siihen kuin hän halusi. Minulle valkeni nopeasti, että kun hänellä on määrättömästi aikaa, hän paneutuu kappaleeseen kärsivällisesti ja hitaasti. Ja kun hän on tehnyt niin, se menee sormiin ja pysyy siellä.
Olemme edenneet yhden pikkukappaleen kanssa hissuksiin. Maanantaina harjoiteltiin varmaan 45 minuuttia kolmen soinnun pikku kadenssia. Hän itse määräsi senkin tahdin. Ohjasin häntä olemaan vieläkin kärsivällisempi, toistamaan yhtä vaihetta tarpeeksi sen sijaan, että hän yrittäisi rämpiä kokonaisuuden läpi aina yhtä sotkuisesti.
Tänään maanantain osa oli sormissa kuin vettä vaan. Keskityimme vasempaan käteen, kappaleen alkupuoleen. Taas pidin hänet treenaamassa vain kahden ekan soinnun vaihtoa, kymmenen kertaa. Tutkittiin, mitä sointujen vaihdossa tapahtuu, miten käsi liikkuu pakettina, ei niin, että sormet etsivät aina uudet sävelet. Harjoiteltiin luottamusta siihen, että sormet pysyy muodossa ja oikea sointu löytyy.
Yhtäkkiä asioita vaan loksahteli paikoilleen. Hitaan, pitkän työskentelyn jälkeen. Yhtäkkiä hän pystyi soittamaan tempossa, epäröimättä koko vasemman käden. Sitä hän ei ole tämän laulun kanssa ikinä ennen tehnyt.
Olimme molemmat aivan täpinöissämme! Hän oli valtavan kiitollinen siitä, että minä annoin hänelle tarpeeksi aikaa ja tilaa ja tuin oppimista hänen ehdoillaan. Hän oli aivan innoissaan siitä, että nyt hän pääsikin eteenpäin, tuloksiin, jotka ennen tuntuivat niin vaikeilta. Minä olin onnellinen hänen löydöistään ja siitä, että pystyin auttamaan häntä. Se oli totisesti kuin samppanjajuhlaa!
Se tunne on uskomaton. Siinä on yhtä aikaa pyyteetöntä iloa siitä, kun toinen astuu rajojensa yli, nöyryyttä siitä, että on saanut olla auttamassa ja ravitsevaa ylpeyttä siitä, että minä onnistuin opettajana.
Meillä on tänään juhlat urkuri-Tinan kuorokokeen kunniaksi. Kyllä hyvin ansaittu viinimalja nyt maistuu! Varsinkin kun viikkoon on tosiaan mahtunut myös sekä kiukuttelua että syvän surunkin kokemuksia. Rakastan elämää, niin etikkaa kuin shamppanjaakin.
Olen juuri päättänyt työviikkoni itkettävän, uskomattoman ihanaan tuntiin. Olen alkanut työskennellä tiiviisti erään oppilaan kanssa. Hän opettelee pianolla helppoja kappaleita, jotta voisi säestää ihmisiä yhteislaulutilaisuuksissa. Hän on aika alussa ja hänen on aika vaikeaa hahmottaa uusia asioita. Oppiminen tapahtuu melko hitaasti.
Valitettavasti on selvinnyt, että hänen piano-opettajansa on vähän tutkalla hänen opettamisestaan. Opettaja etenee ihan liian kovaa vauhtia ja oppilasparka haparoi perässä. Tunnin jälkeen hän on ihan hämmennyksissä eikä ole edistynyt mihinkään, koska ei ole sisäistänyt uusia asioita.
Minä en aluksi oikeastaan opettanut vaan annoin hänen käyttää aikaa niin paljon ja juuri siihen kuin hän halusi. Minulle valkeni nopeasti, että kun hänellä on määrättömästi aikaa, hän paneutuu kappaleeseen kärsivällisesti ja hitaasti. Ja kun hän on tehnyt niin, se menee sormiin ja pysyy siellä.
Olemme edenneet yhden pikkukappaleen kanssa hissuksiin. Maanantaina harjoiteltiin varmaan 45 minuuttia kolmen soinnun pikku kadenssia. Hän itse määräsi senkin tahdin. Ohjasin häntä olemaan vieläkin kärsivällisempi, toistamaan yhtä vaihetta tarpeeksi sen sijaan, että hän yrittäisi rämpiä kokonaisuuden läpi aina yhtä sotkuisesti.
Tänään maanantain osa oli sormissa kuin vettä vaan. Keskityimme vasempaan käteen, kappaleen alkupuoleen. Taas pidin hänet treenaamassa vain kahden ekan soinnun vaihtoa, kymmenen kertaa. Tutkittiin, mitä sointujen vaihdossa tapahtuu, miten käsi liikkuu pakettina, ei niin, että sormet etsivät aina uudet sävelet. Harjoiteltiin luottamusta siihen, että sormet pysyy muodossa ja oikea sointu löytyy.
Yhtäkkiä asioita vaan loksahteli paikoilleen. Hitaan, pitkän työskentelyn jälkeen. Yhtäkkiä hän pystyi soittamaan tempossa, epäröimättä koko vasemman käden. Sitä hän ei ole tämän laulun kanssa ikinä ennen tehnyt.
Olimme molemmat aivan täpinöissämme! Hän oli valtavan kiitollinen siitä, että minä annoin hänelle tarpeeksi aikaa ja tilaa ja tuin oppimista hänen ehdoillaan. Hän oli aivan innoissaan siitä, että nyt hän pääsikin eteenpäin, tuloksiin, jotka ennen tuntuivat niin vaikeilta. Minä olin onnellinen hänen löydöistään ja siitä, että pystyin auttamaan häntä. Se oli totisesti kuin samppanjajuhlaa!
Se tunne on uskomaton. Siinä on yhtä aikaa pyyteetöntä iloa siitä, kun toinen astuu rajojensa yli, nöyryyttä siitä, että on saanut olla auttamassa ja ravitsevaa ylpeyttä siitä, että minä onnistuin opettajana.
Meillä on tänään juhlat urkuri-Tinan kuorokokeen kunniaksi. Kyllä hyvin ansaittu viinimalja nyt maistuu! Varsinkin kun viikkoon on tosiaan mahtunut myös sekä kiukuttelua että syvän surunkin kokemuksia. Rakastan elämää, niin etikkaa kuin shamppanjaakin.
Spontaania kiukuttelua
Olen aivan kyllästynyt tähän taloon, omaan, ahtaaseen kopperooni! Ehkä minäkin kohta juoksen ensimmäisestä ovesta ulos, syön pari raatoa ja livistän junalla Lyngbyhyn! Olen öklööntynyt tähän ruokaan, samaan hiton aamupalaan joka päivä, siihen porkkanaraasteeseen ja voileipiin! En taho, yäk yäk yäk!
Olen kyllästynyt tanskan kieleen. Se on rumaa enkä ymmärrä sitä enkä halua kuulla sitä! Olen kyllästynyt tähän saakelin ”dejligt, hyggeligt”! –sosialiseeraamiseen. Ihanaa, Hellerup, ihanaa!
Olen kyllästynyt siihen, etten ole luovien ihmisten, perheen, ystävien, oppilaiden verkossa vaan täällä näitten kanssa. Minä haluan yhteyksiä, mielekästä tekemistä toisten kanssa! Minä haluan aktiivista, dynaamista työtä ja luomista enkä tätä sontaa, jossa minun pitää koko ajan vahtia itseäni sosiaalisesti. Minä haluan pois täältä! Blää!
Olen kyllästynyt laulun opiskelemiseen, kun se ei paska vieköön toimi yhtään! En halua treenata, en tietää mitään teoriaa, en mennä mihinkään koulutukseen tai laulutunnille! Laalaalaalaa, ei kiinnosta!
Olen kyllästynyt tähän tietokoneeseen, joka on ainoa seuralaiseni. Suutelen sinua, rakas läppärini! Kiss my ass!
Väyväyväy! Paska paska paska!
P.S. Jokaisen kannattaisi kokeilla tätä, kun alkaa keittää! Olen tämän jälkeen paljon paremmalla tuulella. Eihän tälle voi kuin nauraa!
Olen kyllästynyt tanskan kieleen. Se on rumaa enkä ymmärrä sitä enkä halua kuulla sitä! Olen kyllästynyt tähän saakelin ”dejligt, hyggeligt”! –sosialiseeraamiseen. Ihanaa, Hellerup, ihanaa!
Olen kyllästynyt siihen, etten ole luovien ihmisten, perheen, ystävien, oppilaiden verkossa vaan täällä näitten kanssa. Minä haluan yhteyksiä, mielekästä tekemistä toisten kanssa! Minä haluan aktiivista, dynaamista työtä ja luomista enkä tätä sontaa, jossa minun pitää koko ajan vahtia itseäni sosiaalisesti. Minä haluan pois täältä! Blää!
Olen kyllästynyt laulun opiskelemiseen, kun se ei paska vieköön toimi yhtään! En halua treenata, en tietää mitään teoriaa, en mennä mihinkään koulutukseen tai laulutunnille! Laalaalaalaa, ei kiinnosta!
Olen kyllästynyt tähän tietokoneeseen, joka on ainoa seuralaiseni. Suutelen sinua, rakas läppärini! Kiss my ass!
Väyväyväy! Paska paska paska!
P.S. Jokaisen kannattaisi kokeilla tätä, kun alkaa keittää! Olen tämän jälkeen paljon paremmalla tuulella. Eihän tälle voi kuin nauraa!
maanantai 11. toukokuuta 2009
Tanskan vappu
Tanskassa vappu on melko mitätön juhla. Useimmilla on ihan normaali työpäivä, joillain puolipäivä. Täällä Köpiksessä ihmiset kokoontuvat yhteen suureen puistoon kuuntelemaan poliitikkojen puheita ja, mikä tärkeämpää, juomaan kaljaa. Se toki muistetaan, että päivä on työväen päivä.
Minä vietin omaa vapunaattoani suuntaamalla pienelle merenneidolle, jossa Kööpenhaminan Suomi-seura järjesti kokoontumisen. Taisin huikata asuntolan tätille meneväni pienelle puistoneidolle, mutta eipä haitannut.
Aurinko paistoi mahtavasti. Matkalla juna-asemalle ostin kiskalta jätskin ja nautin siitä ja mustarastaista. Sitten tapasin suomalais-tanskalaisperheen isän, jonka kanssa tehtiin diili, että minä puhun tanskaa ja hän suomea. Hyvin toimi.
Pienellä merenneidolla oli kuutisenkymmentä suomalaisvapun juhlijaa. Tarjolla oli munkkeja, suomalaista siideriä ja olutta. Kuulemma merenneitoa on joskus lakitettu Mantan tapaan, mutta takavuosina saadun äänekkään kritiikin takia seura päätti jättää sen väliin. Liian pyhä on tanskalaisten ikioman kaunottaren pää mokomille suomalaiskotkotuksille.
Suomalaiset kunnostautuivat hoilaamalla kunnon karaoketyyliin Baarikärpästä ja Juodaan viinaa. Meno oli kuitenkin aika maltillista. Siinä yksi x-hippi kävi tilittämässä, miten hän muutti aikanaan pois Helsingistä, koska sai siellä pitkätukkaisena turpaan koko ajan. Tukholmassa oli liikaa suomalaisia ja Oslossa liian paha talvi, joten tie toi Köpikseen. Siis joskus 60-luvun lopulla.
Minun ja vapaalle päässeen perheenäidin ilta jatkui – satumaista kyllä – kuivan siiderin merkeissä. Sitä sai fantastisesta Dubliner-pubista, joka on Strögetillä, ihan Kungens Nytorvetin kulmassa. Jossain vaiheessa livemusiikki alkoi ja oli aika Whiskey in the jar –meininkiä. Toisessa mielentilassa olisi voinut upota, mutta se olisi vaatinut tiukempaa humalaa ja tanssipoppoota.
Vapunpäivänä musiikinhistorian opettajamme Fritz, vanha hippi ainakin aikanaan vasemmalle painottunut, soitteli innoissaan kantaaottavia lauluja. Minulla tuli ikävä vanhoja vinyyleitä, Victor Haraa ja toveri Viljasta. Vapun kunniaksi kuuntelin Punaisen langan tunnelmointia. Musiikinopiskelijoilla oli yläkerran tupakkahuoneessa iltapäiväbileet, joissa hyydähdin totaalisesti. Yhtäkkiä olikin päällä sitkeä tanskan puhumisen moodi, jota oli työlästä rikkoa. Sain hernerokan paksuisesta tupakansavusta päänsäryn ja vetäydyin lepäilemään ja räytymään. Oli ikävä Suomea ja sen ihmisiä. Avasin sitten portit luovuuteen ja Arasin tarinaani ja kirja eteni taas.
Minä vietin omaa vapunaattoani suuntaamalla pienelle merenneidolle, jossa Kööpenhaminan Suomi-seura järjesti kokoontumisen. Taisin huikata asuntolan tätille meneväni pienelle puistoneidolle, mutta eipä haitannut.
Aurinko paistoi mahtavasti. Matkalla juna-asemalle ostin kiskalta jätskin ja nautin siitä ja mustarastaista. Sitten tapasin suomalais-tanskalaisperheen isän, jonka kanssa tehtiin diili, että minä puhun tanskaa ja hän suomea. Hyvin toimi.
Pienellä merenneidolla oli kuutisenkymmentä suomalaisvapun juhlijaa. Tarjolla oli munkkeja, suomalaista siideriä ja olutta. Kuulemma merenneitoa on joskus lakitettu Mantan tapaan, mutta takavuosina saadun äänekkään kritiikin takia seura päätti jättää sen väliin. Liian pyhä on tanskalaisten ikioman kaunottaren pää mokomille suomalaiskotkotuksille.
Suomalaiset kunnostautuivat hoilaamalla kunnon karaoketyyliin Baarikärpästä ja Juodaan viinaa. Meno oli kuitenkin aika maltillista. Siinä yksi x-hippi kävi tilittämässä, miten hän muutti aikanaan pois Helsingistä, koska sai siellä pitkätukkaisena turpaan koko ajan. Tukholmassa oli liikaa suomalaisia ja Oslossa liian paha talvi, joten tie toi Köpikseen. Siis joskus 60-luvun lopulla.
Minun ja vapaalle päässeen perheenäidin ilta jatkui – satumaista kyllä – kuivan siiderin merkeissä. Sitä sai fantastisesta Dubliner-pubista, joka on Strögetillä, ihan Kungens Nytorvetin kulmassa. Jossain vaiheessa livemusiikki alkoi ja oli aika Whiskey in the jar –meininkiä. Toisessa mielentilassa olisi voinut upota, mutta se olisi vaatinut tiukempaa humalaa ja tanssipoppoota.
Vapunpäivänä musiikinhistorian opettajamme Fritz, vanha hippi ainakin aikanaan vasemmalle painottunut, soitteli innoissaan kantaaottavia lauluja. Minulla tuli ikävä vanhoja vinyyleitä, Victor Haraa ja toveri Viljasta. Vapun kunniaksi kuuntelin Punaisen langan tunnelmointia. Musiikinopiskelijoilla oli yläkerran tupakkahuoneessa iltapäiväbileet, joissa hyydähdin totaalisesti. Yhtäkkiä olikin päällä sitkeä tanskan puhumisen moodi, jota oli työlästä rikkoa. Sain hernerokan paksuisesta tupakansavusta päänsäryn ja vetäydyin lepäilemään ja räytymään. Oli ikävä Suomea ja sen ihmisiä. Avasin sitten portit luovuuteen ja Arasin tarinaani ja kirja eteni taas.
perjantai 24. huhtikuuta 2009
Kessun vikat vedot
Eilen lounaaseen mennessä Kessu oli aivan virtaa täynnä. Ruokakaan ei tuntunut enää aiheuttavan ripulikohtauksia. Siispä lähdettiin viimeiselle reissulle Hellerupin keskustaan.
Halusin käydä Kessun kanssa Strandvejn kännykkäkaupassa ostamassa liittymääni Aurinko paahtoi mahtavasti ja keksinkin käydä lähikiskalla ostamassa ihanan minttujäätelön. Minä nautin siitä, kesäsäästä ja Kessun innostuneesta, varmasta vedosta. Imin itseeni opastettuna olemisen riemua kahden kuukauden varastoon.
Kessu väisteli varman napakasti kadulle parkkeerattuja pyöriä ja penkkejä. Suunnistin Strandvejn kännykkäkauppaan, josta halusin liittymääni lisäaikaa nyt, kun oli vielä näkevä opas tarjolla. Sanoin Kessulle, että mennään kauppaan ja odotin jännityksellä, mitä tapahtuisi. Olimme viimeksi käyneet siellä pari kuukautta sitten ja sitä ennen kerran. Vaan niinpä Kessu kurvasi määrätietoisesti täysin oikeaan paikkaan!
Käytiin vielä ostamassa muhkea, tuoksuva kukkakimppu kiitokseksi asuntolan väen ihanalle avulle keskiviikkona. Kessu haisteli kukkia yhtä sujuvasti kuin raatoja edellispäivänä. Sitten kohti kotia.
Pahin ja paras päivä vieretysten. Eilen kuin riiviö, tänään – mikä veto! Mutta totta vie: eihän Kessu olisi Kessu, ellei sillä olisi ollut tällekin päivälle pikku yllätysveto. Aseman valoristeyksessä onnistuttiin kiepsahtamaan jotenkin niin päin, että minä putosin kartalta. Sanoin Kessulle, että mennään nyt vaan kotiin. Kessu kai tulkitsi, että: ”Siis toi on out of games, mä saan päättää!” Veto hurjeni maaniseksi ja ällistyksekseni huomasin seisovani – arvatkaa missä? ”Tietysti siellä, mistä tuoreen muistin mukaan saa herkkuja!” sanoi Kessu. Siis eilispäivän eläinlääkärin ovella!
Halusin käydä Kessun kanssa Strandvejn kännykkäkaupassa ostamassa liittymääni Aurinko paahtoi mahtavasti ja keksinkin käydä lähikiskalla ostamassa ihanan minttujäätelön. Minä nautin siitä, kesäsäästä ja Kessun innostuneesta, varmasta vedosta. Imin itseeni opastettuna olemisen riemua kahden kuukauden varastoon.
Kessu väisteli varman napakasti kadulle parkkeerattuja pyöriä ja penkkejä. Suunnistin Strandvejn kännykkäkauppaan, josta halusin liittymääni lisäaikaa nyt, kun oli vielä näkevä opas tarjolla. Sanoin Kessulle, että mennään kauppaan ja odotin jännityksellä, mitä tapahtuisi. Olimme viimeksi käyneet siellä pari kuukautta sitten ja sitä ennen kerran. Vaan niinpä Kessu kurvasi määrätietoisesti täysin oikeaan paikkaan!
Käytiin vielä ostamassa muhkea, tuoksuva kukkakimppu kiitokseksi asuntolan väen ihanalle avulle keskiviikkona. Kessu haisteli kukkia yhtä sujuvasti kuin raatoja edellispäivänä. Sitten kohti kotia.
Pahin ja paras päivä vieretysten. Eilen kuin riiviö, tänään – mikä veto! Mutta totta vie: eihän Kessu olisi Kessu, ellei sillä olisi ollut tällekin päivälle pikku yllätysveto. Aseman valoristeyksessä onnistuttiin kiepsahtamaan jotenkin niin päin, että minä putosin kartalta. Sanoin Kessulle, että mennään nyt vaan kotiin. Kessu kai tulkitsi, että: ”Siis toi on out of games, mä saan päättää!” Veto hurjeni maaniseksi ja ällistyksekseni huomasin seisovani – arvatkaa missä? ”Tietysti siellä, mistä tuoreen muistin mukaan saa herkkuja!” sanoi Kessu. Siis eilispäivän eläinlääkärin ovella!
keskiviikko 22. huhtikuuta 2009
Kessun lähtöpassit
Kessu on viettänyt muutamia onnenpäiviä Nuga-neidin seurassa. Nuga opastaa tyttöä, joka juuri on aloittanut musiikkilinjalla. Niinpä tänäkin aamuna, yksissä tuumin avattiin se kielletty ovi.
Se oli siinä viattomasti opaskoiraplänttiä vastapäätä. Ajattelin ruosteisilla aivoilla, että se kuuluu siihen suureen sisäpuutarhaan, jossa Kessu on ennenkin kaivellut lehtikasoja. Kysyin asiasta Nugan emännältä. Hän vastasi minuutin liian myöhään, että ovi johtaa avoimelle pihalle. Kun Nuga tuli lauhkeasti luokse, Kessu jo porhalsi Rymarksvejlla kohti seikkailua.
Tiesin sen heti. Tiesin, että oli turha huudella. Kävin muodon vuoksi soikiojärvellä päin. Helmikuisen hatkareissun ja ennen pääsiäistä tapahtuneen pyrähdyksen perusteella tiesin, että Tanskassa ollaan hanakoita kertomaan poliisille irtokoirista. Sain kuitenkin odotella melkein tunnin, että joku asuntolan työntekijöistä tulisi paikalle. Ja täällä kun on yleensä joka minuutti joku.
Poliisi kertoi, että Kessu oli nähty hengailemassa Hellerupin pääväylän kulmilla. Nielin itkua jonnekin mahanpohjaan. Sydän kylmänä lähdin yhden työntekijän kanssa sitä etsiskelemään. Hän oli kyllä mahtava: teki kaikkensa pitääkseen mielialan jossain muualla kuin ikävissä kuvitelmissa. Käveltiin, puhuttiin mielenkiintoisia ja huudeltiin välillä Kessua.
Vaan Kessu ei ollut kuulemassa. Se herkutteli elämänsä raatoapajilla sydämensä kyllyydestä. Hajut humahtivat päähän, aurinkoiset kadut kutsuivat kulkemaan. Reissuromantiikka vei tassut asemalle ja sieltä liukuikin tuttu juna. Täältä tullaan, Tanska! Pakko matkustaa on jonnekin, entisestä pois juna vie!
Hellerupin naapurissa, Lyngbyn asemalla Den Lille Skolen pienet koululaiset tekivät elokuvaprojektia, kun junasta pomppasi musta koira. Ihanaa, vaikka se haiseekin pahalle! Kamala, kun se on niin lähellä raiteita! Mitä sille nyt tehdään? Pitää soittaa poliisille. Viedään se kouluun!
Ällistyneenä kuuntelin näitä tietoja kesken etsintäretken. No, ei muuta kun taksiin ja Kessua hakemaan. ”Soitattehan sitten ajoissa, kun olette tulossa, että lapset ehtivät sanoa koiralle heihei”, vannotti opettaja.
Koulussa minua vastassa oli pahalta haiseva ja rättiväsynyt Kessu. Se jaksoi heiluttaa vähän häntää, mutta lysähti taksin etulattialle juuri kiinnostumatta lähtöseremonioista. Taksikuski oli kultainen, kun otti hajupommin kyytiin. Yritin tarjota hänelle kahvirahaa, mutta ei huolinut.
Jossain vaiheessa ehdin jutella Kirsin, opaskoirakoulun johtavan kouluttajan kanssa ja selittää pikaisesti tilanteen. Kirsin vastaus oli selkeä: On liian hurjaa, tuo Kessu kotiin. Minä tiesin, että niin se on. Heti, kun se juoksi pois. Jo kolmannen kerran Kessu on karannut salamana, taakseen katsomatta, heti, kun ovi vapauteen on raottunut. Se on jotain ihan muuta kuin Suomen karkailut hevosenkakan huumaamana.
Oli toisaalta helpottavaa saada sille siunaus. Toisaalta tuli itku.
Siispä kun olin saanut Kessun kotiin, ryntäsin järjestämään sille kyytiä Suomeen, jonne olen viikonloppuna tulossa. Ensiksi lentoyhtiö. En voi soittaa sinne täältä Tanskasta, joten pyysin isää kysymään, mahtuuko koira mukaan. Vahvistusta pitäisi kuulemma odottaa viiteen. Sitä en voinut jäädä odottamaan.
Seuraavaksi heisimatolääkitys, josta pitäisi olla eläinlääkärin todistus. Asuntolan koiraekspertti muisteli, että Ruotsiin mentäessä matolääkitys pitäisi ottaa ainakin kahta vuorokautta aikaisemmin. Katsotaan netistä. Siellä luki, että vähintään kuukautta aikaisemmin. Minä sitten googlaamaan asiaa suomeksi. Ei ollut ihan helppoa. Selvisi kuitenkin, että se pitää antaa vähintään vuorokauden sisällä matkustamisesta. Samaan aikaan toiset tanskalaiset sivut väittivät, että ei Suomeen mitään erikoismatolääkitystä tarvita. Hellerupilainen eläinlääkäri sanoi siihen, että soittakaa Suomen suurlähetystöön. Eih! EIH!
Minä otin ja soitin Suomen opaskoirasuurlähetystöön eli Herttuaisen Juhalle. Siunauksen saatuani jynssäsin ensin Kessusta pahimmat paskat ja aloin raahata sitä kohti eläinlääkäriä, joka onneksi oli ihan Hellerupin aseman lähellä. Avulias työntekijä lähti mukaan, mikä olikin hyvä, koska naatista Kessusta ei ollut menomatkalla oppaaksi. Se teki ripulit tien sivuun ja laahusti perässä.
Vastaanoton tyttö puhui lähes tykkänään koulun työntekijälle tanskaksi, vaikka osasi puhua erittäin hyvää englantia minulle. Kun otin johdon käsiini, hän silti kurkki tiskin yli nähdäkseen koiran rodun. Totesin siihen, että sitä voi kyllä ihan kysyä minulta. Viesti ei mennyt perille, koska seuraavaksi hän kurkki koiran väriä. Jaksoin vain hymähtää väsyneen huvittuneesti mielessäni.
Kessun eläinlääkäripointsit kohosivat varmaan pilviin, koska nyt ei tökittykään neuloilla vaan annettiin ihana pateeherkku. Kai siinä sivussa meni matolääkekin. Mukavaa eläinlääkäriherraa varmaan säälitti meidän tarinamme, koska hän ei kyllä laskuttanut muusta kuin lääkkeestä. Kessu elpyi herkun maagisesta vaikutuksesta niin paljon, että opasti minut kotiin häntä heiluen.
Peruttuani Kessun viikonloppuhoidon rojahdin lopen uupuneena sänkyyn ja Kessu rojahti matolleen. Kello oli puoli kuusi. Nukuttiin kunnon päikkärit, joita Kessu on jatkanut. Se makaa ja haisee kuin raato eikä jaksanut edes häntää heiluttaa, kun hain itselleni voileipää.
Niin lähtee Kessu Tanskanmaalta. Päivän itkuja en ikinä kunnolla itkenyt, ainakaan vielä. Nyt olen vaan kuolemanväsynyt enkä tiedä, pitäisikö koko päivälle naurahtaa vai vuodattaa kyyneliä. On Luojan ihme, että Kessu on ehjänä. Mutta eihän koko jutulle voi olla nauramatta. Niin surettaa erota Intiaanipäällikkö Heiluvasta Hännästä. Surettaa, kun menetän tärkeät höyrynpurkukävelyt soikiojärvelle ja toisen, elävän olennon läsnäolon. Toisaalta se on vain kaksi kuukautta. Ja olenpahan ne kuukaudet vastuussa vain itsestäni. Rakkaat enkelini, onko teistä tosiaan tuntunut, että elämäni täällä ei ole tarpeeksi vuoristorataa?
Jälkikommentit: Suomessa selvisi mm. että Kessulla oli jostain syystä häiriöitä ruuan imeytymisessä, minkä takia sillä ilmeisesti oli koko ajan näläntunne. Se ja vähentyneet opastustehtävät nostivat maestron kierroksia vähän liikaa.
Se oli siinä viattomasti opaskoiraplänttiä vastapäätä. Ajattelin ruosteisilla aivoilla, että se kuuluu siihen suureen sisäpuutarhaan, jossa Kessu on ennenkin kaivellut lehtikasoja. Kysyin asiasta Nugan emännältä. Hän vastasi minuutin liian myöhään, että ovi johtaa avoimelle pihalle. Kun Nuga tuli lauhkeasti luokse, Kessu jo porhalsi Rymarksvejlla kohti seikkailua.
Tiesin sen heti. Tiesin, että oli turha huudella. Kävin muodon vuoksi soikiojärvellä päin. Helmikuisen hatkareissun ja ennen pääsiäistä tapahtuneen pyrähdyksen perusteella tiesin, että Tanskassa ollaan hanakoita kertomaan poliisille irtokoirista. Sain kuitenkin odotella melkein tunnin, että joku asuntolan työntekijöistä tulisi paikalle. Ja täällä kun on yleensä joka minuutti joku.
Poliisi kertoi, että Kessu oli nähty hengailemassa Hellerupin pääväylän kulmilla. Nielin itkua jonnekin mahanpohjaan. Sydän kylmänä lähdin yhden työntekijän kanssa sitä etsiskelemään. Hän oli kyllä mahtava: teki kaikkensa pitääkseen mielialan jossain muualla kuin ikävissä kuvitelmissa. Käveltiin, puhuttiin mielenkiintoisia ja huudeltiin välillä Kessua.
Vaan Kessu ei ollut kuulemassa. Se herkutteli elämänsä raatoapajilla sydämensä kyllyydestä. Hajut humahtivat päähän, aurinkoiset kadut kutsuivat kulkemaan. Reissuromantiikka vei tassut asemalle ja sieltä liukuikin tuttu juna. Täältä tullaan, Tanska! Pakko matkustaa on jonnekin, entisestä pois juna vie!
Hellerupin naapurissa, Lyngbyn asemalla Den Lille Skolen pienet koululaiset tekivät elokuvaprojektia, kun junasta pomppasi musta koira. Ihanaa, vaikka se haiseekin pahalle! Kamala, kun se on niin lähellä raiteita! Mitä sille nyt tehdään? Pitää soittaa poliisille. Viedään se kouluun!
Ällistyneenä kuuntelin näitä tietoja kesken etsintäretken. No, ei muuta kun taksiin ja Kessua hakemaan. ”Soitattehan sitten ajoissa, kun olette tulossa, että lapset ehtivät sanoa koiralle heihei”, vannotti opettaja.
Koulussa minua vastassa oli pahalta haiseva ja rättiväsynyt Kessu. Se jaksoi heiluttaa vähän häntää, mutta lysähti taksin etulattialle juuri kiinnostumatta lähtöseremonioista. Taksikuski oli kultainen, kun otti hajupommin kyytiin. Yritin tarjota hänelle kahvirahaa, mutta ei huolinut.
Jossain vaiheessa ehdin jutella Kirsin, opaskoirakoulun johtavan kouluttajan kanssa ja selittää pikaisesti tilanteen. Kirsin vastaus oli selkeä: On liian hurjaa, tuo Kessu kotiin. Minä tiesin, että niin se on. Heti, kun se juoksi pois. Jo kolmannen kerran Kessu on karannut salamana, taakseen katsomatta, heti, kun ovi vapauteen on raottunut. Se on jotain ihan muuta kuin Suomen karkailut hevosenkakan huumaamana.
Oli toisaalta helpottavaa saada sille siunaus. Toisaalta tuli itku.
Siispä kun olin saanut Kessun kotiin, ryntäsin järjestämään sille kyytiä Suomeen, jonne olen viikonloppuna tulossa. Ensiksi lentoyhtiö. En voi soittaa sinne täältä Tanskasta, joten pyysin isää kysymään, mahtuuko koira mukaan. Vahvistusta pitäisi kuulemma odottaa viiteen. Sitä en voinut jäädä odottamaan.
Seuraavaksi heisimatolääkitys, josta pitäisi olla eläinlääkärin todistus. Asuntolan koiraekspertti muisteli, että Ruotsiin mentäessä matolääkitys pitäisi ottaa ainakin kahta vuorokautta aikaisemmin. Katsotaan netistä. Siellä luki, että vähintään kuukautta aikaisemmin. Minä sitten googlaamaan asiaa suomeksi. Ei ollut ihan helppoa. Selvisi kuitenkin, että se pitää antaa vähintään vuorokauden sisällä matkustamisesta. Samaan aikaan toiset tanskalaiset sivut väittivät, että ei Suomeen mitään erikoismatolääkitystä tarvita. Hellerupilainen eläinlääkäri sanoi siihen, että soittakaa Suomen suurlähetystöön. Eih! EIH!
Minä otin ja soitin Suomen opaskoirasuurlähetystöön eli Herttuaisen Juhalle. Siunauksen saatuani jynssäsin ensin Kessusta pahimmat paskat ja aloin raahata sitä kohti eläinlääkäriä, joka onneksi oli ihan Hellerupin aseman lähellä. Avulias työntekijä lähti mukaan, mikä olikin hyvä, koska naatista Kessusta ei ollut menomatkalla oppaaksi. Se teki ripulit tien sivuun ja laahusti perässä.
Vastaanoton tyttö puhui lähes tykkänään koulun työntekijälle tanskaksi, vaikka osasi puhua erittäin hyvää englantia minulle. Kun otin johdon käsiini, hän silti kurkki tiskin yli nähdäkseen koiran rodun. Totesin siihen, että sitä voi kyllä ihan kysyä minulta. Viesti ei mennyt perille, koska seuraavaksi hän kurkki koiran väriä. Jaksoin vain hymähtää väsyneen huvittuneesti mielessäni.
Kessun eläinlääkäripointsit kohosivat varmaan pilviin, koska nyt ei tökittykään neuloilla vaan annettiin ihana pateeherkku. Kai siinä sivussa meni matolääkekin. Mukavaa eläinlääkäriherraa varmaan säälitti meidän tarinamme, koska hän ei kyllä laskuttanut muusta kuin lääkkeestä. Kessu elpyi herkun maagisesta vaikutuksesta niin paljon, että opasti minut kotiin häntä heiluen.
Peruttuani Kessun viikonloppuhoidon rojahdin lopen uupuneena sänkyyn ja Kessu rojahti matolleen. Kello oli puoli kuusi. Nukuttiin kunnon päikkärit, joita Kessu on jatkanut. Se makaa ja haisee kuin raato eikä jaksanut edes häntää heiluttaa, kun hain itselleni voileipää.
Niin lähtee Kessu Tanskanmaalta. Päivän itkuja en ikinä kunnolla itkenyt, ainakaan vielä. Nyt olen vaan kuolemanväsynyt enkä tiedä, pitäisikö koko päivälle naurahtaa vai vuodattaa kyyneliä. On Luojan ihme, että Kessu on ehjänä. Mutta eihän koko jutulle voi olla nauramatta. Niin surettaa erota Intiaanipäällikkö Heiluvasta Hännästä. Surettaa, kun menetän tärkeät höyrynpurkukävelyt soikiojärvelle ja toisen, elävän olennon läsnäolon. Toisaalta se on vain kaksi kuukautta. Ja olenpahan ne kuukaudet vastuussa vain itsestäni. Rakkaat enkelini, onko teistä tosiaan tuntunut, että elämäni täällä ei ole tarpeeksi vuoristorataa?
Jälkikommentit: Suomessa selvisi mm. että Kessulla oli jostain syystä häiriöitä ruuan imeytymisessä, minkä takia sillä ilmeisesti oli koko ajan näläntunne. Se ja vähentyneet opastustehtävät nostivat maestron kierroksia vähän liikaa.
tiistai 14. huhtikuuta 2009
Elämyksiä
Viime keskiviikkona heräsin siihen, että flunssa vaan hiipi kimppuun, mutta vain puoliksi. Huokaisin aamupalapöydässä, että nyt tekisi sauna gutaa. Reipas harjoittelijamme otti asioista selvää ja parin tunnin päästä köröttelimme Fredriksbergin kylpylään.
Lilluimme poreissa ja suolavesialtaan painottomuudessa. Nuuhkimme tavallisia höyrysaunoja ja osallistuimme myös ohjelmaan, jossa kylvettäjä valeli kiukaalle tuoksulla silattua vettä. Tuli oikein kunnon löylyt, mutta öljy haisi halvalle kosmetiikalle. Jännä oli myös, että saimme jääkimpaleet oloa viilentämään. Lopuksi kuorittiin iho öljysuolaseoksella.
Torstaina vanhemmat lensivät tänne ja perjantaina suunnistimme ihailemaan sitä Clampenborgin tammivanhusta. Kävelimme Dyrehavenin puistossa, missä tuntui paistattelevan koko muukin Kööpenhamina. Silti tunnelma oli leppoisa. Puut olivat vanhoja, lapset kiipeilivät kaatuneilla puilla, haitari soi ja hevoskärryt klopsuttivat läheiselle Bakkenin huvipuistolle. Mikäs siinä oli valkkaria nauttiessa ravintolan sisäpihalla.
Käytiin äidin kanssa hurvittelemassa parissa Bakkenin vuoristoradassa ja nautittiin upeasta säästä. Sitten vielä syötiin: minä valitsin juustolautasen. Asemalle köröteltiin hevoskyydillä. Täydellinen päivä! Suosittelen Dyrehavenia ja Bakkenia kaikille, varsinkin lapsiperheille. Juna vie ihan viereen.
Lauantaina käveltiin itse Köpiksessä. Mentiin Tivolin ohi Raatihuoneentorille, missä kuunneltiin kellon vaihtuvia melodioita. Juuri raatihuoneen kello on minulle Kööpenhaminan ääni. Tuli siinä sivussa kuunneltua halpaa intiaanipoppia, mutta mikäs siinä. Jo Raatihuoneentori paljasti, että Köpis on aukioilla hengailun kaupunki. Joka aukio oli täynnä ihmisiä, jotka nauttivat auringosta ja toisten seurasta ja joivat leppoisasti kaljaa. Tällainen kulttuuri on aika vierasta vaikkapa Helsingille.
Käveltiin hissuksiin Strögetiä ja tämän putiikkiähkyn vetonaula oli neljän miehen pullo-orkesteri. Pojat puhalsivat tajuttoman taitavasti ja sovituksetkin olivat sitä luokkaa, että eivät ne olleet ihan harrastelijoita enää. Upeaa!
Uuvutuksen ja neuvoa-antavien Rose-viinien jälkeen päädyttiin syömään Nyhavniin. Ihailtiin viehättävän värikkäitä taloja. Saatiin ruuat lounashinnalla, mikä olikin hyvä, koska iltahinnat olivatkin pilvissä. Niinpä se taitaa Nyhavnissa olla. Ruoka oli hyvää ja hupaisaa oli katsella poikamiesten vauhtirinkiä kanavan laidalla: mikäs kaljaa juodessa, kun elämä on huoletonta ja aurinko paistaa.
Lauantai-iltana pelattiin Huutopussia pitkään ja antaumuksella. Paikalla oli meidän lisäksemme suomalaisjuurinen työntekijä Marjut, jonka kanssa oli pitkät porinat ja yksi opiskelija. Innostuimme hänen kanssaan yökonserttiin. Se oli yksi voitto lisää, koska tämä samainen tyttö missasi ujouttaan tarjoukseni, että säestäisin häntä, kun hän pyrki musiikkilinjalle. Nyt löytyi yhteiset laulut.
Istun viimeisenä lomapäivänäni kirjoittamassa tätä Ibosin takapuutarhassa. Flunssa on ajettu tiehensä auringon ja rakkauden voimalla. Ihanaa, kun äiti ja isä kävivät ja tänä iltana Hannele lennähtää tänne. Olen valmis lomanjälkeisiin koitoksiin!
Lilluimme poreissa ja suolavesialtaan painottomuudessa. Nuuhkimme tavallisia höyrysaunoja ja osallistuimme myös ohjelmaan, jossa kylvettäjä valeli kiukaalle tuoksulla silattua vettä. Tuli oikein kunnon löylyt, mutta öljy haisi halvalle kosmetiikalle. Jännä oli myös, että saimme jääkimpaleet oloa viilentämään. Lopuksi kuorittiin iho öljysuolaseoksella.
Torstaina vanhemmat lensivät tänne ja perjantaina suunnistimme ihailemaan sitä Clampenborgin tammivanhusta. Kävelimme Dyrehavenin puistossa, missä tuntui paistattelevan koko muukin Kööpenhamina. Silti tunnelma oli leppoisa. Puut olivat vanhoja, lapset kiipeilivät kaatuneilla puilla, haitari soi ja hevoskärryt klopsuttivat läheiselle Bakkenin huvipuistolle. Mikäs siinä oli valkkaria nauttiessa ravintolan sisäpihalla.
Käytiin äidin kanssa hurvittelemassa parissa Bakkenin vuoristoradassa ja nautittiin upeasta säästä. Sitten vielä syötiin: minä valitsin juustolautasen. Asemalle köröteltiin hevoskyydillä. Täydellinen päivä! Suosittelen Dyrehavenia ja Bakkenia kaikille, varsinkin lapsiperheille. Juna vie ihan viereen.
Lauantaina käveltiin itse Köpiksessä. Mentiin Tivolin ohi Raatihuoneentorille, missä kuunneltiin kellon vaihtuvia melodioita. Juuri raatihuoneen kello on minulle Kööpenhaminan ääni. Tuli siinä sivussa kuunneltua halpaa intiaanipoppia, mutta mikäs siinä. Jo Raatihuoneentori paljasti, että Köpis on aukioilla hengailun kaupunki. Joka aukio oli täynnä ihmisiä, jotka nauttivat auringosta ja toisten seurasta ja joivat leppoisasti kaljaa. Tällainen kulttuuri on aika vierasta vaikkapa Helsingille.
Käveltiin hissuksiin Strögetiä ja tämän putiikkiähkyn vetonaula oli neljän miehen pullo-orkesteri. Pojat puhalsivat tajuttoman taitavasti ja sovituksetkin olivat sitä luokkaa, että eivät ne olleet ihan harrastelijoita enää. Upeaa!
Uuvutuksen ja neuvoa-antavien Rose-viinien jälkeen päädyttiin syömään Nyhavniin. Ihailtiin viehättävän värikkäitä taloja. Saatiin ruuat lounashinnalla, mikä olikin hyvä, koska iltahinnat olivatkin pilvissä. Niinpä se taitaa Nyhavnissa olla. Ruoka oli hyvää ja hupaisaa oli katsella poikamiesten vauhtirinkiä kanavan laidalla: mikäs kaljaa juodessa, kun elämä on huoletonta ja aurinko paistaa.
Lauantai-iltana pelattiin Huutopussia pitkään ja antaumuksella. Paikalla oli meidän lisäksemme suomalaisjuurinen työntekijä Marjut, jonka kanssa oli pitkät porinat ja yksi opiskelija. Innostuimme hänen kanssaan yökonserttiin. Se oli yksi voitto lisää, koska tämä samainen tyttö missasi ujouttaan tarjoukseni, että säestäisin häntä, kun hän pyrki musiikkilinjalle. Nyt löytyi yhteiset laulut.
Istun viimeisenä lomapäivänäni kirjoittamassa tätä Ibosin takapuutarhassa. Flunssa on ajettu tiehensä auringon ja rakkauden voimalla. Ihanaa, kun äiti ja isä kävivät ja tänä iltana Hannele lennähtää tänne. Olen valmis lomanjälkeisiin koitoksiin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)