Nyt jos olen rehellinen, sanon, että pahin skenaarioni tästä kahden laulutavan yhtäaikaisesta opiskelusta on toteutunut. En tiedä, mikä on totta. En tiedä, mikä toimii. En tiedä, mitä polkua seurata. Unelmani siitä, että voisin löytää jotain sieltä, jotain täältä tuntuu aivan mahdottomalta, koska ohjeet terveestä äänenkäytöstä ovat niin vastakkaisia.
Otetaan esimerkiksi hengittäminen ja ilman käyttäminen laulamisessa. Tässä muutamia vastakkaisia näkemyksiä:
Tuki on uloshengityksen pidättelyä. vs. Huolehdi laulaessa siitä, että ilma virtaa tarpeeksi ulos. (tämä ero tuntuu siis ihan käytännössä)
Sisäänhengittäminen on tärkeää, vedä pitkään ja syvään henkeä. vs. Jätä sisäänhengittämisen säätely keholle. Ajattele sitä kuin vapautuksena.
Vatsalihakset ovat uloshengityslihaksia. Jos käytät niitä aktiivisesti, työnnät välillisesti ilmaa ulos. vs. Jos käytät vatsalihaksia aktiivisesti, autat kehoa pidättelemään ilmaa.
Miksi en tiedä, mikä on totta? Koska kaikki vetoavat anatomiaan ja fysiologiaan, tehtyihin tutkimuksiin ja laulunopetuksensa pitkään historiaan. Miksi en tiedä, mikä toimii? Koska olen kokeillut sekaisin vasenta ja oikeaa ja koska tunnekuorma asiassa alkaa olla niin suuri, että kehokin reagoi siihen. Ja koska sekä cvt että Lisbeth sanovat, että ”tämä tuntuu vähän oudolta aluksi, mutta se johtuu vain siitä, että keho tekee jotain uutta ja totuttelee siihen”. Siksi olen sekaisin siitä, mikä on kehon ”väärin”-signaali, mikä on vain ”Apua! Uutta!” –signaali.
Minulla on tasan kolme vaihtoehtoa:
Pistää hanskat tiskiin.
Ottaa jollain konstilla selvää, mistä tässä oikeasti on kysymys.
Opiskella edelleen kaikkea sekaisin teoriassa ja käytännössä.
Kaikki vaihtoehdot kammottavat minua.
Ja kun oikeasti mietin, että mitä jos laittaisinkin hanskat tiskiin, se nosti esiin kokonaisen identiteettipohdinnan siitä, kuka olen, mistä olemiseni riippuu, miten paljon määräydyn siitä, mitä teen. Opiskella laulua ja ääntä on ollut suuri unelmani. Ehkä liiankin suuri? Olenko halunnut sen täyttävän jonkin paikan, jota se ei voi täyttää? Jotain sellaista järkkyy, jolle olen perustanut aika paljon.
Eilen yöllä hipsin Kessun kanssa pissalle, seisoin autiossa ala-aulassa, itkin ja itkin. Olen yrittänyt tsempata itseäni, että kyllä tämä tästä ja eteenpäin vaan. Nyt myönsin, että joka puolella näyttää olevan seiniä, että en tiedä mistään mitään, ettei minulla ole aavistustakaan, mitä pitäisi tehdä tai edes, mitä haluaisin. Yölllä se tuntui kauhealta. Nyt se tuntuu jotenkin vapauttavalta. On vapauttavaa tunnustaa täysillä, missä koen meneväni.
Nyt voi tapahtua mitä vaan. Tämä toteamus sisältää koko tunteiden kirjon pelosta ja ahdistuksesta innostukseen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Meille musiikin kurssilla opetettiin juuri tuo hengitystapa, että sisäänhengitys on passiivista, ja tapahtuu vain lihaksia rentouttamalla, ihan automaationa. Koin myös tuon eri tapojen ristiriidan pelkästään siinä, että toisaalla puheopin opinnoissa opetettiin hengittäminen juuri päinvastoin ja oli hieman ristiriitainen olo, kun oli pari päivää aikaisemmin sisäistänyt musiikinopettajan (Reijo on muten ihan paras) neuvot asiasta ja sitten tuleekin joku neuvomaan ihan toisin. Okei, toisessa oli kyse laulamisesta, toisessa puhumisesta, mutta luulisi, että niissä nyt edes hengitetään suunnilleen samalla tavalla... Ristiriitaista. Ehkä niistä pitää valita se, joka tuntuu omalle keholle sopivammalta ja laulutavalle toimivammalta tavalta?
Hmmm... käytpä nyt kiivasta kamppailua itsesi kanssa. Ei nyt juuri ehkä paljon lohduta, mutta kyllä se siitä ajan kanssa rauhoittuu. Jos vaan pystyt, niin yritä hyväksyä tämä yhtenä vaiheena elämässäsi. Jos jotenkin voin auttaa, niin kerro. Epäilen, että tuo kahden opetusmetodin keskinäinen ristiriita on vain osa nyt menossa olevaa siirtymävaihetta. Uskon lujasti siihen, että tulevaisuudessa vielä nämäkin kaikki "laulupalikat" asettuvat kohdalleen. "Been there, seen that." - näin sanoisin.
Ja ilman suurta tuskaa ei synny taidetta. Sekin on valitettavan totta.
Heippa Riikka!
Ja kiitos ihanasta ystävänpäiväviestistä. Kuulostaa tuo umpikuja aika rankalta. Minusta nuo laulutapojen tekniset erot tuntuvat näin ulkopuolisena tarkastelevana sanamuotojen eroilta. Voi olla tosin etten ole ymmärtänyt mitä ihan kaikilla sanamuodoilla tuesta ja hengityksestä ajetaan takaa (en ole ehtinyt kaikkia kokeilla). Mulle ne avautuvat ihan samoina juttuina, joita vaan painotetaan eri tavalla. Kun toinen painottaa rentoutta siksi ettei kaikki paikat mene lukkoon (ehkä omia kokemuksia) painottaa toinen aktiivisuutta ettei työn teko unohdu. Se mitä Lisbeth painottaa sitten vielä sinun kanssa kahden kesken voi olla sitä mitä hän kokee sinun tarvitsevan tällä hetkellä eikä välttämättä painota sitä samallalailla muiden kanssa. Mene ja tiedä. Muista kuitenkin se mitä kaikki sanovat ja mitä itsekin olet todennut että oma keho kyllä kertoo silloin kun menee pieleen tai onnistuu. Vaikka se olisikin uuden asian opettelusta hämillään se osaa jo monta ihan oikeaa juttua: ne jotka tuntuu ja kuulostaa hyvältä! Pikkuhiljaa niistä oikeista tuntemuksista kutoutuu uusien juttujen kanssa polku jota voi vaivattomasti kulkea. Kulje onnistumisia kohti älä takerru liian pitkäksi aikaa epämääräisiin yksityiskohtiin. Kun hahmottaa kokonaisuuden voi sen jälkeen palata yksityiskohtien hieromiseen....silloin tietää ehkä paremmin mitä niiden kanssa voi tehdä!
pitaa tarkistaa:)
Lähetä kommentti