Pikkuhiiren pesäkolo

Jokohan te hukutte tähän tekstiin? Tuntuu vaan, että kaikki täällä on niin uutta, että on niin paljon kerrottavaa! Älkää huoliko, kohta en ehdi kirjoittaa mitään. :)

Kuuntelin tänään neljä tuntia tanskaksi käytyä arvokeskustelua opettajien ja oppilaiden välillä. Kai se johonkin varastoon menee. Ja koko ajan opin uusia juttuja. Jeg syns, (I think) ja porkkanaraaste, tosin sitä en osaa kirjoittaa. Ja sämpylä, rundstykke, sen opin jo viikonloppuna. Silloin maistoin myös ihan järkyttävää makkaraa! Se onkin ollut ainoa paha ruoka tähän asti.

Tänään oli myös laulutunti Lisbethin kanssa. Virkistävää, mahtavaa! Etsittiin pehmeitä alukkeita ja kielen takaosaa. On yksi asia tietää jotain kurkunpäästä ja toinen tuntea se sormissaan. Olen ihan pihalla, mutta ei haittaa.

Illalla mietin, menisinkö treenaamaan. Törmäsinkin aika naurettavaan ongelmaan: huomasin, etten todellakaan halua mennä huutamaan jotain hitsin Beltingiä, sorry, Edgeä, kun Lisbeth ehkä opettaa naapuriluokassa. Hänen lähestymistapansa on pehmeä. Hän puhui nytkin paljon siitä, että täydempi ääni aiheuttaa myös niin paljon jännityksiä äänihuuliin. Siksi tiedän, ettei hän tosiaankaan pidä kaikkea Complete Vocal Techniquen matskua terveenä. Minä taas en ole lainkaan vakuuttunut siitä, että se olisi niin vahingollista. Mutta huomaan, etten ole nyt valmis vetämään cvt:tä tuomiolle.

En siis mennyt treenaamaan. Sen sijaan löysin itseni koluamassa kellarissa löytääkseni jonkun pesäkolon, jossa voisin rauhassa rääkyä. En löytänyt. Ja niiden rikkinäisten toimistotuolien ja pahvilaatikoiden seassa tunsin itseni hyvin, hyvin naurettavaksi. Hävetti itseni edessä.

Ärsyttävää! Tämä on tyttöhiirulaiseni tekosia. Oikeastihan tämä on minun elämäni, minun treenini. Miksi kenelläkään on minuun tällainen valta? Mutta en vieläkään pääse asiassa mihinkään: en ole valmis näiden kahden laulutavan konkreettiseen törmäyskurssiin. Ei onnistu. Siis tyttö jyrää ja lohikäärme on viisaasti vaiti. Se jaksaa odottaa.

No niin. Ei siis ole pulaa vapaa-ajan ongelmista.