Henkinen kirjallisuus on tutustuttanut minut vetovoiman lain ajatukseen: ulkoinen elämäni heijastaa sitä, mitä ajattelen ja tunnen, tietoisesti tai tiedostamattomasti. Ajatukseni, tunteeni ja uskomukseni värähtelevät tietyllä taajuudella ja vetävät puoleensa samantaajuisia asioita. Tärkeintä on siis ottaa vastuu siitä, mitä ajattelen, tunnen ja uskon, koska se luo elämäni.
Tätä varten on tarjolla kaikenlaisia apuneuvoja. On ehdottoman tärkeää ajatella positiivisesti, koska negatiiviset ajatukset luovat negatiivisia tuloksia. Voit tehdä affirmaatioita, lauseita, jotka sisältävät tavoittelemasi tilan: "Olen kaunis ja hyvinvoiva", sinä päätät sanoa itsellesi joka aamu peilin edessä riippumatta siitä, että aluksi voi tuntua rumalta ja läskiltä. Voit tehdä visualisointeja, joissa kuvittelet haluamaasi lopputulosta ikään kuin se olisi jo tapahtunut. Luo toiveesi, aseta tavoitteesi ja ruoki sitä sen jälkeen etukäteisellä kiitollisuudella, luottamuksella ja motivaatiolla. Joka päivä, omassa arjessasi.
Kiitollisuus kolahti näistä kaikista eniten. Keväällä 2013 koin ihmeitä toteuttaessani Rhonda Byrnen Taikavoima-kirjan 28 päivän kiitollisuusohjelmaa. Osallistuin pääsykokeisiin ja onnistuin hallitsemaan itseni ja kääntämään hermostuksen inspiraatioksi kiitollisuutta harjoittamalla. Päivä on yksi elämäni parhaita. Rahatilanteeni oli onneton. Niinpä kirjoitin itselleni taikasekin, johon merkitsin tarvitsemani summan rahaa ja päivämäärän, ja kiitin sydämeni pohjasta. Ja Maailmankaikkeuden Ehtymätön Taikapankki alkoi siirtää rahaa minulle mitä uskomattomimmilla tavoilla. Vau, tämähän toimii, minä ajattelin!
Mutta oli alueita, joilla tämä ei tuntunut toimivan. Alueita, joilla jaloissani tuntui olevan raskaita savipaakkuja joka askeleella. Kotini oli epämääräisen sotkuinen ja siksi vähän tukkoinen olla. En antanut itselleni tarpeeksi liikuntaa. Ruuan hankkiminen ja tekeminen tuntui työläältä ja siksi välttelin sitä. Jotakin oli sulkeutuneena ja pielessä suhteessa miehiin ja parisuhteeseen. Lukiessani hyvää kirjaa tai ollessani henkisten ihmisten seurassa saatoin saada leimahtavan innostuksen puuskan. Sain uusia oivalluksia jainnoitusta ja halusin kiihkeästi siirtää sen arkeeni, käytännön elämääni. Tämä innostuksen energia oli kuin tulitikku; se paloi muutaman päivän ja sen jälkeen putosi kädestäni ja sammui siihen mutaan, joka painoi jaloissani.
Vuoden vaihteessa oivalsin ja hyväksyin, että näin on. Kaikki yritykseni "luoda omaa elämääni" tai käyttää tahdonvoimaani tai asettaa toimivia arjen tavoitteita kariutuivat naurettavan nopeasti suhteessa asioihin, jotka koin hankaliksi. Miten tuttua! Teemme uudenvuodenlupauksia asioissa, jotka eniten piinaavat meitä: Tänä vuonna laihdutan, tänä vuonna alan liikkua, tänä vuonna siivoan vaatekaappini. Ne ovat asioita, joissa olemme saaneet vähiten muutosta aikaan. Siksihän me etsimme lisävoimaa uudenvuoden maagisesta uuden lehden kääntämisestä. Suurin osa tietää jo lupausta tehdessään, että ei tule tapahtumaan. Yritämme silti urheasti.
Minä väsyin tähän urheaan yrittämiseen. Tunnustin, että tässä elämänhallinnassa on nyt jokin tärkeä osa, jota en ymmärrä. Tunsin, että se liittyy kontrolliin. Aloin oivaltaa, että käytin tahdonvoimaani tavalla, joka söi energiaani eikä tuottanut tuloksia. En jaksanut kääntää negatiivisuutta positiivisuudeksi, loihtia ilmiselvää savea kultahiekaksi. Todellisissa arjen tilanteissa kävi niin, että minua hallitsivat vahvat tunteet ja niistä kumpuavat ajatusmallit. Kun ne olivat vahvoina ja aktiivisina, en totisesti tiennyt, mitä tehdä, miten palata keskustaani tai miten tavoittaa hieno rakkauden tila. Noina hetkinä olin kuin Mikkihiiri merihädässä; henkiset tulitikkunikin olivat kastuneet.
Muissakin asioissa tapahtui jotain outoa. Joskus pystyin kirjoittelemaan itselleni taikasekkejä ja lunastamaan rahat, puolen vuoden päästä se ei toiminut. Joskus lähetin maailmankaikkeudelle tilauksen saada lisää töitä ja seuraavana päivänä sähköpostissa oli kolme ajanvarauspyyntöä. Toisen kerran lähetin matkaan kurssi-idean täynnä säkenöivää innostusta eikä se saanut kerrassaan mitään vastakaikua. Eikö vetovoimani ollut tarpeeksi vahva? Vai estikö jokin näkymätön sielunsuunnitelma joidenkin asioiden toteutumisen? Myönsin ymmärtäväni yhä vähemmän siitä, miksi tämä oman elämän luominen toimi niin ennustamattomasti.
Mitä pidemmälle kevät eteni, sitä työläämmältä tuntui malli, jossa luon idean ja sitten alan manifestoida sitä niin kuin Salaisuus-elokuvassa. Työt vähenivät. Kehittelemäni ideat eivät saaneet vastakaikua. Aloin lannistua, mikä tietysti oli myrkkyä mallille, jossa luon oman elämäni ajatuksillani. Minulle on tyypillistä, että voin luottaa ideoiden pulpahtavan esiin deadlineen mennessä: keksin kyllä jutun aiheita, keikkaohjelmistoa ja kurssisisältöjä, kun aika on kypsä. Nyt tämä ideoiden ja kekseliään luomisen kaivo alkoi kuivua. Kesäkuussa pystyin hädin tuskin pakottamaan esiin lupaamani kolumnin, ja kehoni romahti väsymykseen ja sairastui juuri, kun minun olisi pitänyt hoitaa tällaiseen kekseliäisyyteen perustuva keikka. Tahdonvoimalla luomisen rätti oli puristettu kuiviin. Ja minä olin aivan ulalla.
Silloin sanoin elämälle, etten selviä hengissä samanlaisesta syksystä. En voi jatkaa tällä tavalla. Sanoin, että tarvitsin nyt apua, tarvitsin jonkun kertomaan, mikä pala minulta puuttui tästä kuviosta. Tarvitsin lisää ymmärrystä, muuten en pääsisi eteenpäin.
Elämä antaa minulle aina sen, mitä tarvitsen matkallani tähän avautuvaan ymmärrykseen. Kun lakkasin hakkaamasta päätäni seinään, elämä vastasi nopeasti, oikeastaan se aloitti jo ennen kuin kysyin. Uudenlainen näkökulma on nousemassa esiin ja haluan jakaa sen paljastumista, vaikka en vielä itsekään ymmärrä kaikkea. Tämä uusi näkökulma avaa minulle konkreettisesti tietä elämän luojasta sen palvelijaksi. Alan vihdoin aavistaa, miten voin Mikkihiiren sijasta olla osa merta ja mitä voin tehdä arjessa muistaakseni sen.
maanantai 30. kesäkuuta 2014
tiistai 20. toukokuuta 2014
Varjojen valtiaan pyhät opetukset
Elämän kiemurat ovat kummia. Nyt ne ovat heittäneet minut, valon puolestapuhujan, tekemään varjojen valtiaan roolin. Huomenna saa Näkövammaisteatterissa ensi-iltansa näytelmä Mestari ja Margarita. Se on sovitus Mihail Bulgakovin teoksesta Saatana saapuu Moskovaan. Minun osani on olla tuo Saatana, joskin tämän näytelmäsovituksen päähenkilöt löytyvät sen nimestä.
saatanan eli Wolandin rooli on yhtä monikerroksinen kuin Bulgakovin teos. Yhdellä tasolla Woland ja hänen seurueensa hoitavat hovinarrin ikiaikaista, groteskin pyhää tehtävää totuuden julkituojana: he paljastavat mustalla magiallaan armotta ihmisten itsekeskeisyyden, ahneuden ja kaksinaamaisuuden. Bulgakov on piikitellyt Wolandin seurueen kujeilla mielivaltaista neuvostovallan totalitarismia niin tarkasti, että kirja oli pitkään sensuroituna. Ilmeisesti Bulgakovin piikit ovat edelleen hyvinkin teräviä, koska aivan hiljattain tämä venäläisen kirjallisuuden klassikoksi luonnehdittu teos on luokiteltu vaaralliseksi Venäjällä ja vedetty pois venäläisten koulujen opetussuunnitelmista.
Mari Purolan toimittama kirja "Suomalainen piru - Paholainen kansanperinteessä" piirtää mielenkiintoisen kuvan suomalaisen kansanuskon paholaisesta. Usein piru ei suinkaan palkitse pahasta vaan näyttää olevan jopa Jumalan tai hurskauden puolella rankaisten synnistä ja toimien moraalinvartijana. Tämä outo hyvän ja pahan sekoittuminen ilmenee myös Bulgakovin Saatanassa. Hänkin rankaisee moskovalaisia heidän synneistään, ei palkitse.
Poliittista piikittelyä paljon vahvemmin ohjaaja Anu Aaltonen on nostanut sovituksessaan esiin rakkauden, pelkuruuden, anteeksiannon ja rauhan teemat. Pelko on luhistanut Mestarin, miehen, joka vuodatti kaiken voimansa romaaniinsa Pontius Pilatuksesta. Romaaniin, joka sai täydellisen tuomion päälleen. Pelko ohjaa Pontius Pilatuksen valintaa: kukaan ei ole pystynyt näkemään hänen tuskansa läpi. Ei kukaan muu kuin Jeshua Ha-notsri, jolle kaikki ihmiset, jopa hänen pahoinpitelijänsäkin ovat hyviä. Juuri hänet Pontius Pilatus lähettää kuolemaan pysyäkseen itse kuivilla. Ja pelko estää Mestarin rakastettua, Margaritaa antautumasta täysin miehelle, jota hän rakastaa. Teilatuksi tulemisen, ulos sulkemisen, vihan ja tuomion pelko luhistaa nämä kolme kärsimykseen.
Ja tässä hyvän ja pahan solmu kiertyy hämmentävän tiukaksi: Juuri Saatana onkin se, jolta nämä kärsineet sielut saavat uuden mahdollisuuden ja rauhan. Hänen vallassaan on tarjota rauha muille, mutta itse hän jää siitä osattomaksi. Se on hänen mustin, synkin varjonsa, ja se on ollut roolityön raskain osa.
Jo varhaisessa roolityöni vaiheessa Wolandin katkeruuden ydin kiteytyi tähän yksinkertaiseen lauseeseen: Olen aina yksin. Kaikki laumaeläimet - ihminen mukaan luettuna - tietävät, että mikään ei ole pahempaa kuin tulla erotetuksi laumasta. Se merkitsee olemassaolon oikeutuksen kieltämistä, hyväksynnän kieltämistä, rakkauden kieltämistä. Paha heitetään ulos Paratiisista, paha ei ole ansainnut yhteyttä rakkauteen ja hyväksyntään. Se on ytimeltään tylyä teologiaa, ja sitä armottomuutta Woland kantaa sydämessään ja teoissaan.
Ja tätä ikuista yksinäisyyttä lievittämään hän tarvitsee rankat huvinsa. Olen ihmisenä ja näyttelijänä perinpohjainen. Minun on oivallettava sisältä käsin kaikki se, mihin paneudun tosissani. Siksi minun on täytynyt luoda mahdollisimman elävä sisäinen kokemus henkilöstä, joka nauttii kauhistuttavista kujeista ja sielujen punnitsemisesta pelon ja kärsimyksen vaa'alla. Minkälainen henkilö voi nauraa julmasti päin kidutetun sielun naamaa ja nautiskella katsellessaan avuttoman typeryksen sätkimistä hämähäkinverkossa?
Näiden hyvin julmien kuvien takaa löytyy jotain tavattoman inhimillistä ja tunnistettavaa: suloinen tyydytys sinä hetkenä, kun valta ja kontrolli on täysin omissa käsissä. Oikeassa olemisen humalluttava riemu. Tyhmyydestä sakottamisen nautinto. Yritys peittää sisällä tuntuvaa tuskaa ja tyhjyyttä millä tahansa muulla. Kun kaikki saatanallinen magia riisutaan pois, nämä varjot löytyvät meidän jokaisen ajatusmaailmasta, niistä pienistä arjen tilanteista, jotka tapahtuvat melkein huomaamatta kauppajonossa tai rankan työpäivän jälkeen kotona.
Näin huomaan saapuneeni teatterin ikuiseen ytimeen: se on olemassa tehdäkseen asiat näkyviksi. Suurin oivallus Wolandin roolityössä oli tajuta, että hänen on oltava tyly ja julma, hänen on luotava se varjo, jota vasten valo, anteeksianto ja rauha voi piirtyä. Olen palannut omille jäljilleni, omaan kokemukseeni elämästä ja Jumalasta. Kaikki kokemukset kuljettavat meitä omalla tavallaan kohti kotia. Varjo viittaa valoon. Kiitos, Woland, näistä pyhistä opetuksista. Rakastan sinua. Antakoon se sinulle rauhan.
saatanan eli Wolandin rooli on yhtä monikerroksinen kuin Bulgakovin teos. Yhdellä tasolla Woland ja hänen seurueensa hoitavat hovinarrin ikiaikaista, groteskin pyhää tehtävää totuuden julkituojana: he paljastavat mustalla magiallaan armotta ihmisten itsekeskeisyyden, ahneuden ja kaksinaamaisuuden. Bulgakov on piikitellyt Wolandin seurueen kujeilla mielivaltaista neuvostovallan totalitarismia niin tarkasti, että kirja oli pitkään sensuroituna. Ilmeisesti Bulgakovin piikit ovat edelleen hyvinkin teräviä, koska aivan hiljattain tämä venäläisen kirjallisuuden klassikoksi luonnehdittu teos on luokiteltu vaaralliseksi Venäjällä ja vedetty pois venäläisten koulujen opetussuunnitelmista.
Mari Purolan toimittama kirja "Suomalainen piru - Paholainen kansanperinteessä" piirtää mielenkiintoisen kuvan suomalaisen kansanuskon paholaisesta. Usein piru ei suinkaan palkitse pahasta vaan näyttää olevan jopa Jumalan tai hurskauden puolella rankaisten synnistä ja toimien moraalinvartijana. Tämä outo hyvän ja pahan sekoittuminen ilmenee myös Bulgakovin Saatanassa. Hänkin rankaisee moskovalaisia heidän synneistään, ei palkitse.
Poliittista piikittelyä paljon vahvemmin ohjaaja Anu Aaltonen on nostanut sovituksessaan esiin rakkauden, pelkuruuden, anteeksiannon ja rauhan teemat. Pelko on luhistanut Mestarin, miehen, joka vuodatti kaiken voimansa romaaniinsa Pontius Pilatuksesta. Romaaniin, joka sai täydellisen tuomion päälleen. Pelko ohjaa Pontius Pilatuksen valintaa: kukaan ei ole pystynyt näkemään hänen tuskansa läpi. Ei kukaan muu kuin Jeshua Ha-notsri, jolle kaikki ihmiset, jopa hänen pahoinpitelijänsäkin ovat hyviä. Juuri hänet Pontius Pilatus lähettää kuolemaan pysyäkseen itse kuivilla. Ja pelko estää Mestarin rakastettua, Margaritaa antautumasta täysin miehelle, jota hän rakastaa. Teilatuksi tulemisen, ulos sulkemisen, vihan ja tuomion pelko luhistaa nämä kolme kärsimykseen.
Ja tässä hyvän ja pahan solmu kiertyy hämmentävän tiukaksi: Juuri Saatana onkin se, jolta nämä kärsineet sielut saavat uuden mahdollisuuden ja rauhan. Hänen vallassaan on tarjota rauha muille, mutta itse hän jää siitä osattomaksi. Se on hänen mustin, synkin varjonsa, ja se on ollut roolityön raskain osa.
Jo varhaisessa roolityöni vaiheessa Wolandin katkeruuden ydin kiteytyi tähän yksinkertaiseen lauseeseen: Olen aina yksin. Kaikki laumaeläimet - ihminen mukaan luettuna - tietävät, että mikään ei ole pahempaa kuin tulla erotetuksi laumasta. Se merkitsee olemassaolon oikeutuksen kieltämistä, hyväksynnän kieltämistä, rakkauden kieltämistä. Paha heitetään ulos Paratiisista, paha ei ole ansainnut yhteyttä rakkauteen ja hyväksyntään. Se on ytimeltään tylyä teologiaa, ja sitä armottomuutta Woland kantaa sydämessään ja teoissaan.
Ja tätä ikuista yksinäisyyttä lievittämään hän tarvitsee rankat huvinsa. Olen ihmisenä ja näyttelijänä perinpohjainen. Minun on oivallettava sisältä käsin kaikki se, mihin paneudun tosissani. Siksi minun on täytynyt luoda mahdollisimman elävä sisäinen kokemus henkilöstä, joka nauttii kauhistuttavista kujeista ja sielujen punnitsemisesta pelon ja kärsimyksen vaa'alla. Minkälainen henkilö voi nauraa julmasti päin kidutetun sielun naamaa ja nautiskella katsellessaan avuttoman typeryksen sätkimistä hämähäkinverkossa?
Näiden hyvin julmien kuvien takaa löytyy jotain tavattoman inhimillistä ja tunnistettavaa: suloinen tyydytys sinä hetkenä, kun valta ja kontrolli on täysin omissa käsissä. Oikeassa olemisen humalluttava riemu. Tyhmyydestä sakottamisen nautinto. Yritys peittää sisällä tuntuvaa tuskaa ja tyhjyyttä millä tahansa muulla. Kun kaikki saatanallinen magia riisutaan pois, nämä varjot löytyvät meidän jokaisen ajatusmaailmasta, niistä pienistä arjen tilanteista, jotka tapahtuvat melkein huomaamatta kauppajonossa tai rankan työpäivän jälkeen kotona.
Näin huomaan saapuneeni teatterin ikuiseen ytimeen: se on olemassa tehdäkseen asiat näkyviksi. Suurin oivallus Wolandin roolityössä oli tajuta, että hänen on oltava tyly ja julma, hänen on luotava se varjo, jota vasten valo, anteeksianto ja rauha voi piirtyä. Olen palannut omille jäljilleni, omaan kokemukseeni elämästä ja Jumalasta. Kaikki kokemukset kuljettavat meitä omalla tavallaan kohti kotia. Varjo viittaa valoon. Kiitos, Woland, näistä pyhistä opetuksista. Rakastan sinua. Antakoon se sinulle rauhan.
tiistai 29. huhtikuuta 2014
Shop it or drop it!
Hyvät katsojat, tervetuloa seuraamaan uutta tosi-tv-formaattia, jossa kilpailijoiden on sokkona selviydyttävä täpötäydessä kaupassa! Kenellä on paras suuntavaisto ja näppituntuma? Kuka pyytää apua rohkeimmin? Kenellä on pokkaa lähteä yritykseen? Shop it or drop it!
Menin siis äsken kauppaan ja yllätyin iloisesti, kun vilkkaasta liikenteestä huolimatta yksi kassoista huikkasi minulle, että tarvitsenko apua. Toki tarvitsin. Hetken päästä toinen kassa tuli ilmoittamaan pahoitellen, etteivät he voi apua antaa. No, eipä heillä siihen mitään sen kummempaa velvollisuutta olekaan. Avun epäämistä ei sen kummemmin perusteltu, mutta oletan sen liittyneen ruuhkaiseen iltaan. Pahin maku jäi siitä, ettei myyjä ehdotellut mitään, että voitko odottaa 15 minuuttia tai tulla tunnin päästä uudestaan. Vain, että sori, mene toiseen kauppaan. Koska minulla oli toisen kaupan maantiedosta hyvin hatara käsitys, en ajatellut mennä.
Olin jo ehtinyt kävellä ulos kaupasta, kun kapinallinen löytöretkeilijäni otti puheenvuoron: Jos en nyt mene kauppaan, en saa huomisia junaeväitä, piste. Ja ei kai yksi ruuhkakauppa ole lähimainkaan hurjinta, mitä olen elämässäni tehnyt, joten ei kun sekaan vaan! Ja ehkä joku asiakas pystyy siihen, mihin myyjä ei tänään pysty.
Ja ensimmäinen kilpailija lähteeee - nnnyt! Kessu, kauppaan! Kas on Mikki merelle lähtenyt… No niin, missäs on koreja? Ei tässä ainakaan, missä luulin niiden olevan. Hapuilen tuloksetta. Sitten kysyn apua. Korit ovat kuulemma loppu, mutta joku ilmeisesti luopuu omasta koristaan, kiitos!
Kirsikkatomaattiiii, missä oleeet? Hämmästyttävää, miten paljon mykkiä ihmisiä voi mahtua täpötäyteen kauppaan. Kuljen Kessu ja kori toisessa kädessä, toisella kädellä kopeloin vuoroin salaatteja ja hedelmiä, vuoroin mykkiä selkiä. Sitten kyllästyn ja kysyn apua. Kiva nainen etsii kirsikkatomaatit, kiitos! Vaistoan hänestä, että hänellä on kiire eteenpäin, joten annan hänen mennä. Sitten on babyporkkanoiden metsästyksen vuoro. Löydän niiden sijasta banaaneja ja harkitsen niitä, mutta tuntuvat raaoilta ja, ei saakeli, jos ostan banaaneja, minunhan pitäisi jotenkin punnita ne. Forget it!
Toinen kiva nainen auttaa löytämään babyporkkanat ja kysyy, tarvitsenko vielä jotain muuta. Joo, raejuustoa. "No se on varmaan tuollamaitohyllyllä, missäköhän se maitohylly on?" nainen pohtii. Purskahdan nauruun: tässä me harhailemme yksissä tuumin pitkin kauppaa! Maitohyllyllä alan miettiä, että ehkä raejuusto ei todellakaan ole täällä vaan juustohyllyllä. Ehdottelenkin sitä, mutta nainen etsii silti tunnollisesti maitohyllyt. Ei löydy. Juustohyllystä löytyy. Tähän on käytetty noin viisi minuuttia, joten nyt armahdan naista ja annan hänen mennä. "Niin, ja onhan tossa vieressä toi myyjä, jos sä tarviit apua", nainen kommentoi. Niin…
Seuraavaksi listalla olisi smoothie, mutta totean sen täysin toivottomaksi hankkeeksi. En muista yhtään, missä sellaiset sijaitsevat eikä kestävyys enää riitä harhailuun. (Aijai, putoaako kilpailija?) Pieni turhautuminen meinaa seurata, kun luulen kadottaneeni kassojen suunnan, mutta kuulenkin sitten niiden äänen. Haluan kyllä jotain karkkia mukaan. Olisinkohan karkkivälissä? Olen, jes. No kokeillaas. Ei tässä käsikopelo auta, sitä paitsi Kessu käyttää tilaisuutta hyväkseen ja rohmuaa lattialle pudonneita bonuksia. Taas kiva äiti kahden lapsen kanssa auttaa, ja otan hätäpäissäni ensimmäistä salmiakkia, jota hän tarjoilee. Omin voimin löydän patukan, jonka oletan olevan Kismet. Hitsi, ansaitsisin kyllä tämän reissun päälle siiderin, mutta siihen retkeen en enää kykene!
Kyselemällä löydän jonon pään ja pääsen siinä eteenpäin. 25 minuutin kauppareissun jälkeen kävelen ulos voittajana! Eläköön arjen sankaruus ja kaikki ne, jotka minua auttoivat! Minun ei totisesti tarvitse hakea extremeä kovin kaukaa. En niinkään halua syyllistää kauppaa. Minä en voi tietää, minkä sisäisten hässäköiden kanssa he taistelivat. Tämä vaan osoittaa tosi kouriintuntuvasti, miten haavoittuvaista vammaisen sujuva elämä joskus voi olla ja miten se voi olla paljonkin kiinni omasta rohkeudesta ja toisten hyvästä tahdosta.
Menin siis äsken kauppaan ja yllätyin iloisesti, kun vilkkaasta liikenteestä huolimatta yksi kassoista huikkasi minulle, että tarvitsenko apua. Toki tarvitsin. Hetken päästä toinen kassa tuli ilmoittamaan pahoitellen, etteivät he voi apua antaa. No, eipä heillä siihen mitään sen kummempaa velvollisuutta olekaan. Avun epäämistä ei sen kummemmin perusteltu, mutta oletan sen liittyneen ruuhkaiseen iltaan. Pahin maku jäi siitä, ettei myyjä ehdotellut mitään, että voitko odottaa 15 minuuttia tai tulla tunnin päästä uudestaan. Vain, että sori, mene toiseen kauppaan. Koska minulla oli toisen kaupan maantiedosta hyvin hatara käsitys, en ajatellut mennä.
Olin jo ehtinyt kävellä ulos kaupasta, kun kapinallinen löytöretkeilijäni otti puheenvuoron: Jos en nyt mene kauppaan, en saa huomisia junaeväitä, piste. Ja ei kai yksi ruuhkakauppa ole lähimainkaan hurjinta, mitä olen elämässäni tehnyt, joten ei kun sekaan vaan! Ja ehkä joku asiakas pystyy siihen, mihin myyjä ei tänään pysty.
Ja ensimmäinen kilpailija lähteeee - nnnyt! Kessu, kauppaan! Kas on Mikki merelle lähtenyt… No niin, missäs on koreja? Ei tässä ainakaan, missä luulin niiden olevan. Hapuilen tuloksetta. Sitten kysyn apua. Korit ovat kuulemma loppu, mutta joku ilmeisesti luopuu omasta koristaan, kiitos!
Kirsikkatomaattiiii, missä oleeet? Hämmästyttävää, miten paljon mykkiä ihmisiä voi mahtua täpötäyteen kauppaan. Kuljen Kessu ja kori toisessa kädessä, toisella kädellä kopeloin vuoroin salaatteja ja hedelmiä, vuoroin mykkiä selkiä. Sitten kyllästyn ja kysyn apua. Kiva nainen etsii kirsikkatomaatit, kiitos! Vaistoan hänestä, että hänellä on kiire eteenpäin, joten annan hänen mennä. Sitten on babyporkkanoiden metsästyksen vuoro. Löydän niiden sijasta banaaneja ja harkitsen niitä, mutta tuntuvat raaoilta ja, ei saakeli, jos ostan banaaneja, minunhan pitäisi jotenkin punnita ne. Forget it!
Toinen kiva nainen auttaa löytämään babyporkkanat ja kysyy, tarvitsenko vielä jotain muuta. Joo, raejuustoa. "No se on varmaan tuollamaitohyllyllä, missäköhän se maitohylly on?" nainen pohtii. Purskahdan nauruun: tässä me harhailemme yksissä tuumin pitkin kauppaa! Maitohyllyllä alan miettiä, että ehkä raejuusto ei todellakaan ole täällä vaan juustohyllyllä. Ehdottelenkin sitä, mutta nainen etsii silti tunnollisesti maitohyllyt. Ei löydy. Juustohyllystä löytyy. Tähän on käytetty noin viisi minuuttia, joten nyt armahdan naista ja annan hänen mennä. "Niin, ja onhan tossa vieressä toi myyjä, jos sä tarviit apua", nainen kommentoi. Niin…
Seuraavaksi listalla olisi smoothie, mutta totean sen täysin toivottomaksi hankkeeksi. En muista yhtään, missä sellaiset sijaitsevat eikä kestävyys enää riitä harhailuun. (Aijai, putoaako kilpailija?) Pieni turhautuminen meinaa seurata, kun luulen kadottaneeni kassojen suunnan, mutta kuulenkin sitten niiden äänen. Haluan kyllä jotain karkkia mukaan. Olisinkohan karkkivälissä? Olen, jes. No kokeillaas. Ei tässä käsikopelo auta, sitä paitsi Kessu käyttää tilaisuutta hyväkseen ja rohmuaa lattialle pudonneita bonuksia. Taas kiva äiti kahden lapsen kanssa auttaa, ja otan hätäpäissäni ensimmäistä salmiakkia, jota hän tarjoilee. Omin voimin löydän patukan, jonka oletan olevan Kismet. Hitsi, ansaitsisin kyllä tämän reissun päälle siiderin, mutta siihen retkeen en enää kykene!
Kyselemällä löydän jonon pään ja pääsen siinä eteenpäin. 25 minuutin kauppareissun jälkeen kävelen ulos voittajana! Eläköön arjen sankaruus ja kaikki ne, jotka minua auttoivat! Minun ei totisesti tarvitse hakea extremeä kovin kaukaa. En niinkään halua syyllistää kauppaa. Minä en voi tietää, minkä sisäisten hässäköiden kanssa he taistelivat. Tämä vaan osoittaa tosi kouriintuntuvasti, miten haavoittuvaista vammaisen sujuva elämä joskus voi olla ja miten se voi olla paljonkin kiinni omasta rohkeudesta ja toisten hyvästä tahdosta.
maanantai 28. huhtikuuta 2014
Kanavoijan kuningaskysymys
Muistan hyvin, miten itse olen ensimmäistä kertaa mennyt kanavoijalle. Menin hakemaan selvyyttä hämmentäviin asioihin elämässäni. Kysyin, mihin suuntaan minun pitäisi elämässäni lähteä ja voisiko miesrintamalla tapahtua jotain. (Nämä ovat muodossa tai toisessa yleisimmät kysymykset kanavoijalle.)
Nämä kysymykset tuntuivat mössöisiltä ja epäselviltä, siltä, että en voinut hahmottaa mitään ryteikköisiltä ajatuksilta ja tunteilta. Ajattelin, että henkioppaani tietävät totuuden, näkevät sen polun tai päämäärän, jossa minun kuuluisi olla, joka vapauttaisi minut tästä ryteiköstä. Ja luotin siihen, että tällä ihmisellä on yhteys oppaisiini, vaikken silloin itse voinut heitä tunteakaan.
Nyt kun olen tiskin toisella puolella, olen herännyt kysymään, mitä tässä kanavoinnin kentässä oikein todella tapahtuu. Ajatelkaa nyt koko tätä asetelmaa! Minä siis menen hämmennyksissäni kysymään neuvoa joiltakin oppailta, joita en itse tunnista, ja kysyn sitä toiselta, ulkopuoliselta ihmiseltä. Jos kunnioitan ja ihailen kanavoijaa, niin minä todellakin vaikutun hänen sanomisistaan. Hänhän sanoi, että tämä syksy on myrskyisää ja sitten helpottaa. Hänhän sanoi, että minun sielunsuunnitelmassani näkyy kaksi lasta. Hänhän sanoi, että jätä se työ. Siis minun jumalalliset oppaani sanoivat, enkelini sanoivat! Niin että niin sen täytyy olla.
Äkkiä koko asetelma järkyttää minua. On luonnollista, että mieli hakee vastauksia joltain suuremmalta taholta, kun se itse on hämmennyksissä eikä pystykään kontrolloimaan tilannetta. Mutta jos ihminen menee kanavoijalle tai näkijälle eikä tunnista sisäistä ohjaustaan tai Elämän kokonaisuuden ohjausta, niin hänhän käytännössä siirtää vastuun elämänsä kysymyksistä toiselle ihmiselle tai kokemuksellisesti itsestään erillisille henkiolennoille. Pitäisikö minun olla tukemassa tätä vastuunsiirtoa? Ei helvetissä!
Laulunopetuksessa opetusfilosofiani perustuu siihen, että annan kaikki taitoni, intuitioni ja havaintoni oppilaan avuksi, jotta hän oppii itse ohjaamaan itseään sisältäpäin. Keksin yhä uusia reittejä, joilla oppilas itse voi hypätä rajojensa yli ja oppia tunnistamaan tietoisesti, mitä hän teki toisin, kun se onnistui. Jos oppilas kysyy minulta, pitäisikö hänen laulaa rockia tai klassista tai pitäisikö hänen lähteä ammattilaulajan uralle, palautan automaattisesti pallon hänelle ja alan kysellä häneltä, mitä hän haluaa ja mistä se halu nousee. Sehän on hänen elämänsä, hänen äänensä ja hänen laulunsa, ei minun.
Tällaista toisen voimavarojen tunnistamista, esiin kaivamista, uusien näkökulmien tarjoilemista ja havainnoivaa kuuntelemista sanotaan kai valmennukseksi tai coachaukseksi. Mikäs siinä. Mutta miten tähän palapeliin sitten liittyy se tosiasia, että minulla on lahja tai kyky tai taito saada tietoa toisen ihmisen kokonaisuudesta, hänen sisäisestä ohjausjärjestelmästään tai auttajiltaan? Mihin sitä lahjaa pitäisi käyttää, jos ei vastuunsiirron tukemiseen?
Olen alusta asti inhonnut kanavointi-sanaa, koska se viittaa siihen, että minä kanavoin jumalaista tietoa heille, joilla sitä tietoa ei ole. Se taas on täysin vastoin juuri sitä arvopohjaa, johon laulunopetuksenikin perustuu. Niin että jos en kanavoi tietoa ihmisille, jotka ovat höynähtäneet luulemaan itseään tietämättömiksi linnunpoikasiksi, niin mitä minä näiden henkioppaiden kanssa sitten teen?
Siinäpä kysymys. Ja tämänhetkinen vastaus kuuluu: En tiedä. Ja juuri se tietämättömyys herättää minussa innostusta, uteliaisuutta ja tunteen siitä, että olen niin jumalaisen oikealla polulla.
Nämä kysymykset tuntuivat mössöisiltä ja epäselviltä, siltä, että en voinut hahmottaa mitään ryteikköisiltä ajatuksilta ja tunteilta. Ajattelin, että henkioppaani tietävät totuuden, näkevät sen polun tai päämäärän, jossa minun kuuluisi olla, joka vapauttaisi minut tästä ryteiköstä. Ja luotin siihen, että tällä ihmisellä on yhteys oppaisiini, vaikken silloin itse voinut heitä tunteakaan.
Nyt kun olen tiskin toisella puolella, olen herännyt kysymään, mitä tässä kanavoinnin kentässä oikein todella tapahtuu. Ajatelkaa nyt koko tätä asetelmaa! Minä siis menen hämmennyksissäni kysymään neuvoa joiltakin oppailta, joita en itse tunnista, ja kysyn sitä toiselta, ulkopuoliselta ihmiseltä. Jos kunnioitan ja ihailen kanavoijaa, niin minä todellakin vaikutun hänen sanomisistaan. Hänhän sanoi, että tämä syksy on myrskyisää ja sitten helpottaa. Hänhän sanoi, että minun sielunsuunnitelmassani näkyy kaksi lasta. Hänhän sanoi, että jätä se työ. Siis minun jumalalliset oppaani sanoivat, enkelini sanoivat! Niin että niin sen täytyy olla.
Äkkiä koko asetelma järkyttää minua. On luonnollista, että mieli hakee vastauksia joltain suuremmalta taholta, kun se itse on hämmennyksissä eikä pystykään kontrolloimaan tilannetta. Mutta jos ihminen menee kanavoijalle tai näkijälle eikä tunnista sisäistä ohjaustaan tai Elämän kokonaisuuden ohjausta, niin hänhän käytännössä siirtää vastuun elämänsä kysymyksistä toiselle ihmiselle tai kokemuksellisesti itsestään erillisille henkiolennoille. Pitäisikö minun olla tukemassa tätä vastuunsiirtoa? Ei helvetissä!
Laulunopetuksessa opetusfilosofiani perustuu siihen, että annan kaikki taitoni, intuitioni ja havaintoni oppilaan avuksi, jotta hän oppii itse ohjaamaan itseään sisältäpäin. Keksin yhä uusia reittejä, joilla oppilas itse voi hypätä rajojensa yli ja oppia tunnistamaan tietoisesti, mitä hän teki toisin, kun se onnistui. Jos oppilas kysyy minulta, pitäisikö hänen laulaa rockia tai klassista tai pitäisikö hänen lähteä ammattilaulajan uralle, palautan automaattisesti pallon hänelle ja alan kysellä häneltä, mitä hän haluaa ja mistä se halu nousee. Sehän on hänen elämänsä, hänen äänensä ja hänen laulunsa, ei minun.
Tällaista toisen voimavarojen tunnistamista, esiin kaivamista, uusien näkökulmien tarjoilemista ja havainnoivaa kuuntelemista sanotaan kai valmennukseksi tai coachaukseksi. Mikäs siinä. Mutta miten tähän palapeliin sitten liittyy se tosiasia, että minulla on lahja tai kyky tai taito saada tietoa toisen ihmisen kokonaisuudesta, hänen sisäisestä ohjausjärjestelmästään tai auttajiltaan? Mihin sitä lahjaa pitäisi käyttää, jos ei vastuunsiirron tukemiseen?
Olen alusta asti inhonnut kanavointi-sanaa, koska se viittaa siihen, että minä kanavoin jumalaista tietoa heille, joilla sitä tietoa ei ole. Se taas on täysin vastoin juuri sitä arvopohjaa, johon laulunopetuksenikin perustuu. Niin että jos en kanavoi tietoa ihmisille, jotka ovat höynähtäneet luulemaan itseään tietämättömiksi linnunpoikasiksi, niin mitä minä näiden henkioppaiden kanssa sitten teen?
Siinäpä kysymys. Ja tämänhetkinen vastaus kuuluu: En tiedä. Ja juuri se tietämättömyys herättää minussa innostusta, uteliaisuutta ja tunteen siitä, että olen niin jumalaisen oikealla polulla.
torstai 10. huhtikuuta 2014
Viides luoti on mestarien työtä
Tänään sokeain kuunnelmaraati on jälleen palkinnut vuoden parhaan kuunnelman. Ilokseni me valitsimme nimenomaan sen kuunnelman, jolle toivoinkin palkinnon menevän. Vuoden 2013 voittajakuunnelma on Atro Lahtelan kirjoittama ja ohjaama Viides luoti. Kuunnelma sijoittuu 20-30-luvun Suomeen, jossa punaisten ja valkoisten välinen vihapuhe kuohuu karumpana kuin mitkään tämän päivän suomalaiset yritykset. Kuunnelma perustuu tosiasioihin, vuonna 1922 tapahtuneen sisäministeri Heikki Ritavuoren murhaan ja sen selvittelyihin sekä Mäntsälän kapinan vaiheisiin. Atro Lahtela on tarttunut niihin aukkoihin, joista virallinen historia ei tiedä mitään. Mitä noissa aukoissa olisi voinut tapahtua?
Päähenkilönä on valkoinen poliisi Olavi Suomi. Hän saa tehtäväkseen tutkia Ritavuoren murhaa, ja nopeasti paljastuu, ettei murhaaja ole toiminut yksin. Kuunnelma on salaisten valtapelien ja ääneenlausumattomien totuuksien hämähäkinverkko, mutta kuka istuu verkon keskellä? Atro Lahtela on ohjannut näyttelijänsä ilmaisemaan taitavasti tätä vaiettujen salaisuuksien, kaupankäynnin ja valheiden ilmapiiriä. Melkein näin sieluni silmin tarkoin hallitut pokerinaamat, katseiden kaksintaistelut ja tuskin havaittavat kulman kohotukset. Pienikin sananpaino, keskenjätetty lause tai merkitsevä tauko voi olla hyvin paljastava.
Merkillepantavan mestarillista on Hanna-Helena Kinnusen äänisuunnittelu. Kuunnelma on kerroksellisuuden taidonnäyte: päähenkilön kerronta limittyy dialogien, hurmoksellisten vihapuheiden, tarkoin valittujen tehosteiden ja musiikin kanssa usein jopa päällekkäisinä kerroksina. Yleensä näin tiivis ratkaisu tekee kuunnelmista sekavia, mutta tästä kuunnelmasta se tekee tiiviin. Tosin kerroksellisuus ja nopeat leikkaukset edellyttävät keskittynyttä kuuntelua. Tätä kuunnelmaa ei voi kuunnella sivukorvalla ruokaa laittaessa.
Atro Lahtela ei ole ennenkään epäröinyt tuoda väkivaltaa kuultavaksi, kun sille on tarvetta. Tässäkin kuunnelmassa pahoinpitelyjen raakuus tulee iholle joskus melkein kestämättömänä. Sen vastapainona on salasalonkien jazzintäyteinen tunnelma, intiimit rakkauskohtaukset ja erityisen liikuttavana juonteena kulkeva Suojelusenkelin teema ("Maan korvessa kulkevi"). Olavi Suomen kaksi naista ja heidän kohtalonsa tuovat tervetulleen lisän muuten miehiseen maailmaan.
Minua kuunnelma ravisteli tunteen tasolla. Yhtä lailla se voi kiinnostaa huolella laadittuna ajankuvana tai kiinnostavana poliittisen pelin kuvauksena. Kuunnelma on vanhan liiton antaumuksellista käsityötä parhaimmillaan. Onnea koko laajalle tekijätiimille!
Viides luoti lähetetään uusintana Yle radio 1:ssä sunnuntaina 13.4. klo 15.00 ja maanantaina 14.4. klo 19.03.
Päähenkilönä on valkoinen poliisi Olavi Suomi. Hän saa tehtäväkseen tutkia Ritavuoren murhaa, ja nopeasti paljastuu, ettei murhaaja ole toiminut yksin. Kuunnelma on salaisten valtapelien ja ääneenlausumattomien totuuksien hämähäkinverkko, mutta kuka istuu verkon keskellä? Atro Lahtela on ohjannut näyttelijänsä ilmaisemaan taitavasti tätä vaiettujen salaisuuksien, kaupankäynnin ja valheiden ilmapiiriä. Melkein näin sieluni silmin tarkoin hallitut pokerinaamat, katseiden kaksintaistelut ja tuskin havaittavat kulman kohotukset. Pienikin sananpaino, keskenjätetty lause tai merkitsevä tauko voi olla hyvin paljastava.
Merkillepantavan mestarillista on Hanna-Helena Kinnusen äänisuunnittelu. Kuunnelma on kerroksellisuuden taidonnäyte: päähenkilön kerronta limittyy dialogien, hurmoksellisten vihapuheiden, tarkoin valittujen tehosteiden ja musiikin kanssa usein jopa päällekkäisinä kerroksina. Yleensä näin tiivis ratkaisu tekee kuunnelmista sekavia, mutta tästä kuunnelmasta se tekee tiiviin. Tosin kerroksellisuus ja nopeat leikkaukset edellyttävät keskittynyttä kuuntelua. Tätä kuunnelmaa ei voi kuunnella sivukorvalla ruokaa laittaessa.
Atro Lahtela ei ole ennenkään epäröinyt tuoda väkivaltaa kuultavaksi, kun sille on tarvetta. Tässäkin kuunnelmassa pahoinpitelyjen raakuus tulee iholle joskus melkein kestämättömänä. Sen vastapainona on salasalonkien jazzintäyteinen tunnelma, intiimit rakkauskohtaukset ja erityisen liikuttavana juonteena kulkeva Suojelusenkelin teema ("Maan korvessa kulkevi"). Olavi Suomen kaksi naista ja heidän kohtalonsa tuovat tervetulleen lisän muuten miehiseen maailmaan.
Minua kuunnelma ravisteli tunteen tasolla. Yhtä lailla se voi kiinnostaa huolella laadittuna ajankuvana tai kiinnostavana poliittisen pelin kuvauksena. Kuunnelma on vanhan liiton antaumuksellista käsityötä parhaimmillaan. Onnea koko laajalle tekijätiimille!
Viides luoti lähetetään uusintana Yle radio 1:ssä sunnuntaina 13.4. klo 15.00 ja maanantaina 14.4. klo 19.03.
perjantai 28. maaliskuuta 2014
Todellisuus on taikaa
Olen viettänyt tämän viikon hiukan poissa raiteiltani. Hiukan vain, onneksi. Mitään järkyttävää ei ole tapahtunut. Päivät ovat vain olleet liian täynnä niin, että olen kiirutanut paikasta toiseen kuin aikasikarien ketjupolttaja. Aivan kuin joku muu olisi laatinut todo-listat puolestani jättämättä aikaa listojen toteuttamiseen. Iltaisin mennessäni nukkumaan olen yrittänyt karistaa yltäni niitä tekemättömiä asioita, jotka olisi pitänyt tehdä jo eilen.
Tänään oli vihdoinkin väljempi päivä ja pystyin katkaisemaan kierteen. Tein välttämättömät asiat ja pääsin yllättävän helposti kuiville. Ja mikä tärkeintä, sain hengähdystauon, joka oli omassa vallassani. Kävelin auringonpaisteen halki syömään ihanaa, nepalilaista ruokaa. Tulomatkalla samoiltiin pikkumetsikössä Kessun kanssa. Kotiin tultua istahdin pianon ääreen ihan vaan jamittelemaan ja lauleskelemaan.
Hengähdystauon jälkeen ajattelin, että palaan vielä sellaisiin tekemättömiin juttuihin, jotka haluaisin saada tehdyiksi ennen viikonloppua. Heti istuttuani työn ääreen tiesin, että olen taas löytänyt suoraan ytimeen. Tehtävänä oli kirjoittaa lasku. Vain vuorokautta aiemmin se oli osana stressilistaa. Nyt pysähdyin havaitsemaan, mitä olen tekemässä.
Aivan luonnostaan minusta kumpusi kiitos: Kiitos, että olen saanut opettaa tätä tyttöä ja oppia niin monia asioita hänen kauttaan. Kiitos, että tämä on osa työtäni. Kiitos siitä rahasta, jonka tästä työstä saan. Kiitos, että se muistuttaa minua kaiken hyvän virtaamisesta. Eikä tämä ole mitään ulkoapäin omaksuttua posiitiivista affirmaatiovisualisointia vaan todellinen ja syvä, sanaton kiitollisuuden olotila. Siitä tilasta käsin näpyttelin eräpäivät ja muuntelin tiedostoa pdf-muotoon.
Tämä yhden laskun tekeminen muistutti minulle, että todellisuus on pohjimmiltaan taikaa. Tarkoitan sitä. Kaikki, mitä me kosketamme, päästämme suustamme ulos tai tungemme siitä sisään, kaikki se on pyhää, ainutlaatuista ja voimakasta. On täyttä taikaa, että meillä on käytössämme puhdasta vettä, että se vesi pulppuaa saatavilleni hanasta, että minulla on keino puhdistaa suuni joka aamu ja ilta.
Minulle on annettu tietoisuuden lahja, etten vaipuisi hitaan ja kömpelön ajattelun tylsyyteen. On minun elämäntehtäväni käyttää sitä lahjaa. Jokainen aamu, jokainen kohta todo-listassani, jokainen liike ja aistimus on mahdollisuus kokea tietoisuuteni lahja.
Elämälle ja itselleni kiitos, että tämä kehon, mielen ja hengen triangelini on virittynyt jo aika herkäksi. Viiden päivän lahjaton, kiittämätön polkeminen oravanpyörässä aiheuttaa selkeän reaktion: ei tähän suuntaan. Kun on kerran nähnyt tylsän ajattelun verhon taakse, ei oikein enää pysty elämään erossa todellisuuden taiasta. Ei vaan käy, että päiväjärjestys riistäytyy käsistä ja erottaa minut todellisuudesta. On järjestettävä elämänsä toisin. On tehtävä tekoja, jotka pitävät minut kiinni todellisuudessa. Tai oikeammin on tehtävä kaikki teot sillä tavalla ja vauhdilla, ettei todellisuuden hienoisen hieno pohjavire turmellu ja tukkiinnu. Näin mnä tahdon elää.
Tänään oli vihdoinkin väljempi päivä ja pystyin katkaisemaan kierteen. Tein välttämättömät asiat ja pääsin yllättävän helposti kuiville. Ja mikä tärkeintä, sain hengähdystauon, joka oli omassa vallassani. Kävelin auringonpaisteen halki syömään ihanaa, nepalilaista ruokaa. Tulomatkalla samoiltiin pikkumetsikössä Kessun kanssa. Kotiin tultua istahdin pianon ääreen ihan vaan jamittelemaan ja lauleskelemaan.
Hengähdystauon jälkeen ajattelin, että palaan vielä sellaisiin tekemättömiin juttuihin, jotka haluaisin saada tehdyiksi ennen viikonloppua. Heti istuttuani työn ääreen tiesin, että olen taas löytänyt suoraan ytimeen. Tehtävänä oli kirjoittaa lasku. Vain vuorokautta aiemmin se oli osana stressilistaa. Nyt pysähdyin havaitsemaan, mitä olen tekemässä.
Aivan luonnostaan minusta kumpusi kiitos: Kiitos, että olen saanut opettaa tätä tyttöä ja oppia niin monia asioita hänen kauttaan. Kiitos, että tämä on osa työtäni. Kiitos siitä rahasta, jonka tästä työstä saan. Kiitos, että se muistuttaa minua kaiken hyvän virtaamisesta. Eikä tämä ole mitään ulkoapäin omaksuttua posiitiivista affirmaatiovisualisointia vaan todellinen ja syvä, sanaton kiitollisuuden olotila. Siitä tilasta käsin näpyttelin eräpäivät ja muuntelin tiedostoa pdf-muotoon.
Tämä yhden laskun tekeminen muistutti minulle, että todellisuus on pohjimmiltaan taikaa. Tarkoitan sitä. Kaikki, mitä me kosketamme, päästämme suustamme ulos tai tungemme siitä sisään, kaikki se on pyhää, ainutlaatuista ja voimakasta. On täyttä taikaa, että meillä on käytössämme puhdasta vettä, että se vesi pulppuaa saatavilleni hanasta, että minulla on keino puhdistaa suuni joka aamu ja ilta.
Minulle on annettu tietoisuuden lahja, etten vaipuisi hitaan ja kömpelön ajattelun tylsyyteen. On minun elämäntehtäväni käyttää sitä lahjaa. Jokainen aamu, jokainen kohta todo-listassani, jokainen liike ja aistimus on mahdollisuus kokea tietoisuuteni lahja.
Elämälle ja itselleni kiitos, että tämä kehon, mielen ja hengen triangelini on virittynyt jo aika herkäksi. Viiden päivän lahjaton, kiittämätön polkeminen oravanpyörässä aiheuttaa selkeän reaktion: ei tähän suuntaan. Kun on kerran nähnyt tylsän ajattelun verhon taakse, ei oikein enää pysty elämään erossa todellisuuden taiasta. Ei vaan käy, että päiväjärjestys riistäytyy käsistä ja erottaa minut todellisuudesta. On järjestettävä elämänsä toisin. On tehtävä tekoja, jotka pitävät minut kiinni todellisuudessa. Tai oikeammin on tehtävä kaikki teot sillä tavalla ja vauhdilla, ettei todellisuuden hienoisen hieno pohjavire turmellu ja tukkiinnu. Näin mnä tahdon elää.
sunnuntai 16. helmikuuta 2014
Työmiehen vaimo on konstailematonta ja koskettavaa teatteria
Ajattelin taas virkistellä blogiani. Inspiroiduin kirjoittamaan nähtyäni niin kertakaikkisen tasapainoisen teatteriesityksen. Se on 18.2. Teatteri Avoimissa ovissa ensi-iltansa saava klassikkotulkinta Minna Canthin Työmiehen vaimosta.
Näytelmän synopsis ei lupaile kevyttä katsottavaa. Risto on juoppo narsisti, joka tuhlaa vaimonsa omaisuuden viinaan, pettää sekä vaimoaan että mustalaisheilaansa, alentaa naisiaan kaikin tavoin, valehtelee ja varastaa. Hänen vaimonsa Johanna joutuu niin Riston kuin lopulta muidenkin alistamaksi, panettelemaksi ja kaltoin kohtelemaksi. Hän menettää rahansa, kunniansa, mielenterveytensä ja lopulta henkensä. Siksi ajattelin etukäteen, että tämä on sitten varmaan niitä esityksiä, joista jää käteen runneltu olo ja kysymys, miksi minun pitäisi käyttää vapaa-aikaani tällaiseen. Esityksen jälkeen olo oli puhuteltu, hyvin vakavakin, mutta outoa kyllä ilmassa väreili aiheeseen kuulumatonta lämpöä.
Ehkä lämpö loihdittiin livemusiikilla. Jo sisääntullessa yleisöä saatteli yhä uudestaan toistuva valssi, jossa soi yhteislaulun voima ja kaiho. Näiltä näyttelijöiltä livemusiikki taittuu sujuvasti ja kotoisasti. Piano, haitari, kitara, viulu, cajon ja laulu toivat esitykseen keventävää huumoria ja pehmensivät tunnelmia. Kyllä kelpasi kuunnella Suvi Isotalon yksinkertaista, raikasta sävellystyötä ja ryhmän musisointia. Niin hyvin musiikillinen yhteistyö svengasi, että siitä syntyi vaikutelma yhtenäisestä, lämpimästä tekijäryhmästä.
Sama yhtenäisyys heijastui näyttelijäntyöhön. Tämä kuuden hengen näyttelijäkaarti tuntui tekevän todellakin samaa näytelmää, tavoittavan yhtenäisen sävyn, jossa jokainen kuitenkin piti persoonallisuutensa. Paavo Kerosuo, Karoliina Kudjoi, Miika Laakso, Jukka Pitkänen, Petriikka Pohjanheimo ja Hanna Seppä loistivat Heini Tolan ohjauksessa. Näytteleminen oli konstailematonta ja koskettavaa. Yhdellä näyttelijällä oli monia rooleja, mutta minua se ei sekoittanut missään vaiheessa. Eipä siinä sekoamisen vaaraa ole, jos näyttelijät ovat läsnä tekstissä ja tarinassa ja hahmojen temperamentit syntyvät tarinan mukaan.
Ja mikä parasta, kerrankin voin sokkona rentoutua ja vain nauttia täysin siemauksin! Tätä olisin voinut tulla katsomaan vaikka aivan yksinkin ilman kuvailutulkkausta. Teatteri Avoimien ovien näyttämö on tarpeeksi intiimi ja lattia sopivan puinen niin, että näyttelijöiden liikkeet ovat kuunneltunakin aivan tarjottimella. Näytelmä on niin tekstivetoinen, että visuaaliset, sanattomat tapahtumatkin sanoitetaan tuota pikaa tapahtuman jälkeen.
Lavastus on pelkistetty; konkreettisen kuvittamisen sijaan luotetaan tekstin voimaan. Tässä sovituksessa Minna Canth vierailee omassa näytelmässään, lukee ääneen parenteeseja, kuvailee erityisesti lavasteita, joita sen enempää sokea kuin näkevä katsoja ei voi nähdä muuten kuin sielunsa silmin. Hän kommentoi ja ottaa kantaa niin aidoissa sitaateissa kuin vaikkapa nykyajan paljonpuhuvien tilastojen kautta. Nämä hyvällä maulla valitut viittaukset nykyaikaan tekevät selväksi sen, ettei monia asioita voikaan haudata toissavuosisadalle.
Harvassapa on esitys, johon ei ole nokan koputtamista ja joka on niin tasapainoinen kaikilla tasoilla. Työmiehen vaimo on sitä. Se tarjoaa puhuttelevan, konstailemattoman, koskettavan, soivan teatterikokemuksen.
Näytelmän synopsis ei lupaile kevyttä katsottavaa. Risto on juoppo narsisti, joka tuhlaa vaimonsa omaisuuden viinaan, pettää sekä vaimoaan että mustalaisheilaansa, alentaa naisiaan kaikin tavoin, valehtelee ja varastaa. Hänen vaimonsa Johanna joutuu niin Riston kuin lopulta muidenkin alistamaksi, panettelemaksi ja kaltoin kohtelemaksi. Hän menettää rahansa, kunniansa, mielenterveytensä ja lopulta henkensä. Siksi ajattelin etukäteen, että tämä on sitten varmaan niitä esityksiä, joista jää käteen runneltu olo ja kysymys, miksi minun pitäisi käyttää vapaa-aikaani tällaiseen. Esityksen jälkeen olo oli puhuteltu, hyvin vakavakin, mutta outoa kyllä ilmassa väreili aiheeseen kuulumatonta lämpöä.
Ehkä lämpö loihdittiin livemusiikilla. Jo sisääntullessa yleisöä saatteli yhä uudestaan toistuva valssi, jossa soi yhteislaulun voima ja kaiho. Näiltä näyttelijöiltä livemusiikki taittuu sujuvasti ja kotoisasti. Piano, haitari, kitara, viulu, cajon ja laulu toivat esitykseen keventävää huumoria ja pehmensivät tunnelmia. Kyllä kelpasi kuunnella Suvi Isotalon yksinkertaista, raikasta sävellystyötä ja ryhmän musisointia. Niin hyvin musiikillinen yhteistyö svengasi, että siitä syntyi vaikutelma yhtenäisestä, lämpimästä tekijäryhmästä.
Sama yhtenäisyys heijastui näyttelijäntyöhön. Tämä kuuden hengen näyttelijäkaarti tuntui tekevän todellakin samaa näytelmää, tavoittavan yhtenäisen sävyn, jossa jokainen kuitenkin piti persoonallisuutensa. Paavo Kerosuo, Karoliina Kudjoi, Miika Laakso, Jukka Pitkänen, Petriikka Pohjanheimo ja Hanna Seppä loistivat Heini Tolan ohjauksessa. Näytteleminen oli konstailematonta ja koskettavaa. Yhdellä näyttelijällä oli monia rooleja, mutta minua se ei sekoittanut missään vaiheessa. Eipä siinä sekoamisen vaaraa ole, jos näyttelijät ovat läsnä tekstissä ja tarinassa ja hahmojen temperamentit syntyvät tarinan mukaan.
Ja mikä parasta, kerrankin voin sokkona rentoutua ja vain nauttia täysin siemauksin! Tätä olisin voinut tulla katsomaan vaikka aivan yksinkin ilman kuvailutulkkausta. Teatteri Avoimien ovien näyttämö on tarpeeksi intiimi ja lattia sopivan puinen niin, että näyttelijöiden liikkeet ovat kuunneltunakin aivan tarjottimella. Näytelmä on niin tekstivetoinen, että visuaaliset, sanattomat tapahtumatkin sanoitetaan tuota pikaa tapahtuman jälkeen.
Lavastus on pelkistetty; konkreettisen kuvittamisen sijaan luotetaan tekstin voimaan. Tässä sovituksessa Minna Canth vierailee omassa näytelmässään, lukee ääneen parenteeseja, kuvailee erityisesti lavasteita, joita sen enempää sokea kuin näkevä katsoja ei voi nähdä muuten kuin sielunsa silmin. Hän kommentoi ja ottaa kantaa niin aidoissa sitaateissa kuin vaikkapa nykyajan paljonpuhuvien tilastojen kautta. Nämä hyvällä maulla valitut viittaukset nykyaikaan tekevät selväksi sen, ettei monia asioita voikaan haudata toissavuosisadalle.
Harvassapa on esitys, johon ei ole nokan koputtamista ja joka on niin tasapainoinen kaikilla tasoilla. Työmiehen vaimo on sitä. Se tarjoaa puhuttelevan, konstailemattoman, koskettavan, soivan teatterikokemuksen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)