Työmiehen vaimo on konstailematonta ja koskettavaa teatteria

Ajattelin taas virkistellä blogiani. Inspiroiduin kirjoittamaan nähtyäni niin kertakaikkisen tasapainoisen teatteriesityksen. Se on 18.2. Teatteri Avoimissa ovissa ensi-iltansa saava klassikkotulkinta Minna Canthin Työmiehen vaimosta.

Näytelmän synopsis ei lupaile kevyttä katsottavaa. Risto on juoppo narsisti, joka tuhlaa vaimonsa omaisuuden viinaan, pettää sekä vaimoaan että mustalaisheilaansa, alentaa naisiaan kaikin tavoin, valehtelee ja varastaa. Hänen vaimonsa Johanna joutuu niin Riston kuin lopulta muidenkin alistamaksi, panettelemaksi ja kaltoin kohtelemaksi. Hän menettää rahansa, kunniansa, mielenterveytensä ja lopulta henkensä. Siksi ajattelin etukäteen, että tämä on sitten varmaan niitä esityksiä, joista jää käteen runneltu olo ja kysymys, miksi minun pitäisi käyttää vapaa-aikaani tällaiseen. Esityksen jälkeen olo oli puhuteltu, hyvin vakavakin, mutta outoa kyllä ilmassa väreili aiheeseen kuulumatonta lämpöä.

Ehkä lämpö loihdittiin livemusiikilla. Jo sisääntullessa yleisöä saatteli yhä uudestaan toistuva valssi, jossa soi yhteislaulun voima ja kaiho. Näiltä näyttelijöiltä livemusiikki taittuu sujuvasti ja kotoisasti. Piano, haitari, kitara, viulu, cajon ja laulu toivat esitykseen keventävää huumoria ja pehmensivät tunnelmia. Kyllä kelpasi kuunnella Suvi Isotalon yksinkertaista, raikasta sävellystyötä ja ryhmän musisointia. Niin hyvin musiikillinen yhteistyö svengasi, että siitä syntyi vaikutelma yhtenäisestä, lämpimästä tekijäryhmästä.

Sama yhtenäisyys heijastui näyttelijäntyöhön. Tämä kuuden hengen näyttelijäkaarti tuntui tekevän todellakin samaa näytelmää, tavoittavan yhtenäisen sävyn, jossa jokainen kuitenkin piti persoonallisuutensa. Paavo Kerosuo, Karoliina Kudjoi, Miika Laakso, Jukka Pitkänen, Petriikka Pohjanheimo ja Hanna Seppä loistivat Heini Tolan ohjauksessa. Näytteleminen oli konstailematonta ja koskettavaa. Yhdellä näyttelijällä oli monia rooleja, mutta minua se ei sekoittanut missään vaiheessa. Eipä siinä sekoamisen vaaraa ole, jos näyttelijät ovat läsnä tekstissä ja tarinassa ja hahmojen temperamentit syntyvät tarinan mukaan.

Ja mikä parasta, kerrankin voin sokkona rentoutua ja vain nauttia täysin siemauksin! Tätä olisin voinut tulla katsomaan vaikka aivan yksinkin ilman kuvailutulkkausta. Teatteri Avoimien ovien näyttämö on tarpeeksi intiimi ja lattia sopivan puinen niin, että näyttelijöiden liikkeet ovat kuunneltunakin aivan tarjottimella. Näytelmä on niin tekstivetoinen, että visuaaliset, sanattomat tapahtumatkin sanoitetaan tuota pikaa tapahtuman jälkeen.

Lavastus on pelkistetty; konkreettisen kuvittamisen sijaan luotetaan tekstin voimaan. Tässä sovituksessa Minna Canth vierailee omassa näytelmässään, lukee ääneen parenteeseja, kuvailee erityisesti lavasteita, joita sen enempää sokea kuin näkevä katsoja ei voi nähdä muuten kuin sielunsa silmin. Hän kommentoi ja ottaa kantaa niin aidoissa sitaateissa kuin vaikkapa nykyajan paljonpuhuvien tilastojen kautta. Nämä hyvällä maulla valitut viittaukset nykyaikaan tekevät selväksi sen, ettei monia asioita voikaan haudata toissavuosisadalle.

Harvassapa on esitys, johon ei ole nokan koputtamista ja joka on niin tasapainoinen kaikilla tasoilla. Työmiehen vaimo on sitä. Se tarjoaa puhuttelevan, konstailemattoman, koskettavan, soivan teatterikokemuksen.