Viimeisin päivitys elämän viestiin

Tänään kömmin puoliflunssaisena syömään aina yhtä hyvään lounasravintola Raikuun. Olo oli vähän surkea; olin kylmissäni ja väsyksissä. Mietin, että taasko itseni sairastutin ja mihin ihmeeseen voimani tuhlasin. Kaipasin kotiin.

Pikku hiljaa aloin kuunnella, mitä ympärillä tapahtui. Valon valtameri. Ai mitä? Niin se Jukka Poika lauloi kahvilan kaiuttimista. Sanat hukkuivat siihen, että joku kiitteli tyytyväisenä kalakeittoa. Sitten taas uppouduin niihin lauluihin. Menneiden haamut ja huomisen huolet tulee joskus tähän päivään häiriköimään, mut silloin tarvitaan Lisää lempee, kiitollisuutta, suoraan valon valtamerestä, siitä vaan ammentamaan, enkelitkin tekee niin.

Ei se ole mitään kiiltokuvakikkailua, joka parfymoi paskan. Se on tietoisuutta, tuntua siitä, että jossain paskankin hetken sisässä ja alla on sanatonta, muodotonta hyvää. Tajusin, että tätä minä kaipaan kuulla, tästä minä virkistyn ja rentoudun. Piti ottaa oikein santsikuppi teetä, kun oli niin hyvä levätä niissä lauluissa. Tunsin viettäneeni teehetken kotona. Oli hyvä jatkaa matkaa.

Ratikassa oli aggressiot valloillaan. Mies mesosi, että hänen kassiaan ei vittu saanut repiä ja nainen, että älä sä perkeleen rakki tuu saatana mua nuolemaan. Ne sanat oli osoitettu opaskoiralleni Kessulle, joka viis veisasi naisen vihasta vaan jatkoi hännänheilutusta. Tajusin, että Kessu oli asian ytimessä. Ympärillä seisoskelevat kanssamatkustajat meinasivat lähteä mukaan tähän houkuttelevaan imuun ja alkaa kiroilla siitä, miten liikkeellä olikin kaikenlaisia hulluja ja kusipäitä. Minä päätin, että minulta saa tällä matkalla samaa hyvää kuin minä sain Jukka Pojalta. Jaoin kaikille pelkkää ystävällisyyttä ja rauhallisuutta, jota todella tunsinkin.

Ratikasta poistuttua tapasin yllättäen kahville menossa olevan kaverin. Vaihdettiin kuulumisia. Hän olisi voinut tyytyä sanomaan, että hyvää kuuluu. Sen sijaan hän sanoitti, miltä tuntuu, kun elämä tarjoilee surua ja menetystä. Se oli rohkeaa ja rehellistä puhetta. Oli hyvä paikka olla vaan, kuunnella sitä kokemusta tarvitsematta pyrkiä mihinkään "se menee ohi, kyllä se siitä" -höpötykseen. Oli hyvä hetki tavata, muistin, että olen osa upeiden ihmisten muodostamaa verkostoa.

Tämä tapahtumasarja muutti täydellisesti olotilani, tietoisuuteni vireen. Muistin, kuka olen ja mihin haluan mennä. Ratikassa kiroillut nainen sanoi, että perkele kun ei sitten ikinä olla perillä. Kysyin, mihin hän oli menossa. "Helvettiin oon menossa mutkun sinnekin kestää viis tuntia!" Niinpä. Kuka on ajanut meidän päähämme, että suunta on päin helvettiä tai että perille on pitkä matka? Mitä jos koti onkin teekupillisen ja laulun päässä? Ootteko tsekanneet, missä mennään? Viestii on muutettu viimeks - nyt!