keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Viimeisin päivitys elämän viestiin

Tänään kömmin puoliflunssaisena syömään aina yhtä hyvään lounasravintola Raikuun. Olo oli vähän surkea; olin kylmissäni ja väsyksissä. Mietin, että taasko itseni sairastutin ja mihin ihmeeseen voimani tuhlasin. Kaipasin kotiin.

Pikku hiljaa aloin kuunnella, mitä ympärillä tapahtui. Valon valtameri. Ai mitä? Niin se Jukka Poika lauloi kahvilan kaiuttimista. Sanat hukkuivat siihen, että joku kiitteli tyytyväisenä kalakeittoa. Sitten taas uppouduin niihin lauluihin. Menneiden haamut ja huomisen huolet tulee joskus tähän päivään häiriköimään, mut silloin tarvitaan Lisää lempee, kiitollisuutta, suoraan valon valtamerestä, siitä vaan ammentamaan, enkelitkin tekee niin.

Ei se ole mitään kiiltokuvakikkailua, joka parfymoi paskan. Se on tietoisuutta, tuntua siitä, että jossain paskankin hetken sisässä ja alla on sanatonta, muodotonta hyvää. Tajusin, että tätä minä kaipaan kuulla, tästä minä virkistyn ja rentoudun. Piti ottaa oikein santsikuppi teetä, kun oli niin hyvä levätä niissä lauluissa. Tunsin viettäneeni teehetken kotona. Oli hyvä jatkaa matkaa.

Ratikassa oli aggressiot valloillaan. Mies mesosi, että hänen kassiaan ei vittu saanut repiä ja nainen, että älä sä perkeleen rakki tuu saatana mua nuolemaan. Ne sanat oli osoitettu opaskoiralleni Kessulle, joka viis veisasi naisen vihasta vaan jatkoi hännänheilutusta. Tajusin, että Kessu oli asian ytimessä. Ympärillä seisoskelevat kanssamatkustajat meinasivat lähteä mukaan tähän houkuttelevaan imuun ja alkaa kiroilla siitä, miten liikkeellä olikin kaikenlaisia hulluja ja kusipäitä. Minä päätin, että minulta saa tällä matkalla samaa hyvää kuin minä sain Jukka Pojalta. Jaoin kaikille pelkkää ystävällisyyttä ja rauhallisuutta, jota todella tunsinkin.

Ratikasta poistuttua tapasin yllättäen kahville menossa olevan kaverin. Vaihdettiin kuulumisia. Hän olisi voinut tyytyä sanomaan, että hyvää kuuluu. Sen sijaan hän sanoitti, miltä tuntuu, kun elämä tarjoilee surua ja menetystä. Se oli rohkeaa ja rehellistä puhetta. Oli hyvä paikka olla vaan, kuunnella sitä kokemusta tarvitsematta pyrkiä mihinkään "se menee ohi, kyllä se siitä" -höpötykseen. Oli hyvä hetki tavata, muistin, että olen osa upeiden ihmisten muodostamaa verkostoa.

Tämä tapahtumasarja muutti täydellisesti olotilani, tietoisuuteni vireen. Muistin, kuka olen ja mihin haluan mennä. Ratikassa kiroillut nainen sanoi, että perkele kun ei sitten ikinä olla perillä. Kysyin, mihin hän oli menossa. "Helvettiin oon menossa mutkun sinnekin kestää viis tuntia!" Niinpä. Kuka on ajanut meidän päähämme, että suunta on päin helvettiä tai että perille on pitkä matka? Mitä jos koti onkin teekupillisen ja laulun päässä? Ootteko tsekanneet, missä mennään? Viestii on muutettu viimeks - nyt!

maanantai 16. syyskuuta 2013

Elämänvoimaa ja kosketuksen kiitollisuutta

Kaadan kuppiin viinirypäleensiemenöljyä ja lisään pari tippaa eteeristä ruusuöljyä. Asiakasta odotellessa laitan öljyn lämpenemään vesihauteeseen ja etsin koneelta tätä tarkoitusta varten kerätyn soittolistan. Mikä tahansa rentutous-ambient ei kelpaa; olen halunnut valita musiikkia, joka johdattaa minut itseni läsnäolon ja rentoutumisen tilaan. Pyyhkeet ja peitot ovat valmiina ja oma mieleni täynnä iloa siitä, että tämä uusi alue on osa työtäni. Elämänvoima-hieronta voi alkaa.

Puolentoista tunnin suvannon aikana käteni käyvät läpi asiakkaan koko kehon päästä varpaisiin ja sormenpäihin, lukuunottamatta sukuelimiä. Kädet kulkevat pitkin vedoin, sivelyin ja painalluksin. Ne avaavat linjoja, hellittävät jännityksiä ja saavat nesteet ja energiat liikkeeseen. Pian liikkeiden ketju kuljettaa minut tilaan, jossa ei juuri ole ajatuksia. On vain käsien alla tuntuva keho ja kunnioitus sitä kohtaan. Välillä ajatus pyrähtää tarkistamaan seuraavan liikkeen, mutta pian palaan hoidon meditatiiviseen rytmiin.

Kaikista upeinta on kiitollisuus. Usein se kohdistuu hierottavaan kehoon. Kiitän mielessäni jalkaa, joka kantaa tätä ihmistä eteenpäin, selkää, joka tekee ahkeraa työtään. Minulle ihmiskeho on kaunis. Rakkaus ei erittele laihaa tai lihavaa, ei soimaa jumeja sen enempää kuin olemattomia lihaksiakaan. Kiitos ja kunnia syntyy silkasta olemassaolosta tässä yhteisessä hetkessä. Ja siinäpä onkin vähintään puolet hoidon taiasta.

Joskus tuntuu aivan käsittämättömältä, että tämä Elämänvoima-hieronta voi yhtäkkiä olla osa työtäni. Minä opin sen viime kesänä kahden viikon retriitillä Italiassa. Hieronnan kehittänyt Susan Hedman opetti sen meille; opiskelimme viikon ja harjoittelimme toisen viikon. En ollut uskoa, miten luontevasti hoito siirtyi käsiini. Jatkoin harjoittelua Suomessa, Saukkosaaren mökkimme pirtissä, tulen rätistessä hellanpesässä. Reilun kuukauden päästä ensimmäinen maksava asiakas käveli hoitohuoneeseeni Hyvinvointikeskus Elämänlähteeseen, uuteen tilaamme Tapiolassa.

Voiko tämä olla totta? Voiko oppiminen olla näin kevyttä? Voinko todella osata tämän uuden asian? Mielen vanha malli väittää, että kyllähän hyvän työn oppimiseen pitäisi kulua vähintään vuosi; ei hyvä voi näin helpolla syntyä. Käteni tietävät toisin. Ja niin tietävät nekin, jotka ovat käsieni kautta kulkeneet.

On aika asettua vastaanottamaan. Opiskelukaverini harjoittelee Elämänvoima-hierontaa minuun. On fantastisen miellyttävää tuntea oman kehonsa rajat ja ottaa vastaan perinpohjaista ja lempeää kosketusta. On ihanaa, kun tämä ei lopu heti vaan jatkuu, jatkuu. On ylellistä antautua varmoihin, pehmeisiin otteisiin, antaa tajunnan lipua unen rajalle ja jättää keho lempeisiin käsiin. Hoidon jälkeen keho tuntuu rennolta ja täydeltä. On palailtava varovasti ja hellästi tekemisen maailmaan; sukellus olemiseen oli sen verran syvä. Eipä ihme, että tätini olisi halunnut nimetä tämän nirvanahoidoksi.

tiistai 12. helmikuuta 2013

Yrjöllä ytimeen

Ohops, edellinen kirjoitukseni käsittelee Jumalaa. No mikäs sen sopivampaa kuin testata henkistä tilaansa maallisimmasta maallisimmalla tavalla. Ja vakuutan, että kaikella tällä yksityiskohtaisella yrjökuvauksella on aivan jumalaisen ylevä määränpää! Nautiskelkaa kanssani, hiih!

Oppilas on tulossa kotiini ensimmäiselle tunnilleen. Hänen tuloonsa on puoli tuntia aikaa, joten ehdinpä tehdä yhden voileivän. Olen juuri saanut juustot leikattua, kun huomaan Kessun oksentavan eteisessä. Haju on välittömästi niin tyrmäävä, että tiedän saman tien sen puklauttaneen aamulenkillä syömänsä kakan. Tässä on minun tietokonepelini: lähden hiipimään kyykyssä, talouspaperilla vuorattu käsi lattiaa haravoiden. Milloin tuntuu se lämpöinen lima, olisko jo tässä vai... Okei, nyt tulee limaa ja nyt, kokkareita! Bingo! Kun olen riipinyt jätettä lattialta sankoon, totean, että suurin osa olikin matolla. Eikun mattoa kylppäriin ja suihkun kautta pois silmistä saunaan. Tässä vaiheessa olen heittänyt suurimman osan vaatteistani pois.

Tässä vaiheessa myös haju on niin kammottava, että kiellän itseltäni nenän kautta hengittämisen. Hei, tämähän on CVT:tä, siellä on se yksi kikka, että jos ei halua kuulostaa nasaalilta, voi kuvitella, että joku haisee karmean pahalle. Joku haisee nyt niin, että nenän kautta hengittäminen käynnistää välittömän yökkäyksen. Auttaisikohan tähän laulaminen muutenkin? Lähden hakemaan pitkiä vokaaleja ja niiden houkuttelemana laulan kohta täysillä Aikuisen naisen kertosäettä pelkillä vokaaleilla, kyykin lattialla ja metsästän uusia oksennusläikkiä. Hyvin irtoaa Curbing-moodi, hyvä soundi, hengitä suun kautta!

No niin, operaatio suoritettu tyydyttävästi ja oppilaan tuloon vartti. Täydellinen ajoitus, nimittäin uudelle yrjökierrokselle. Ensikuulemalta osumia saavat keittiön matto, maton pääty ja epämääräinen sijainti olohuoneessa. Kolme kohdetta. Jep jep. Nyt alkaa olla selvää, että menossa on opetuksen kannalta force majeur. Yritän soittaa oppilaalle, hän ei vastaa. Avaan parvekkeen oven, että selviäisin hajusta ja aloitan yrjönmetsästyksen pakkasviiman hivellessä paljaita jalkojani.

Oppilas soittaa. Lähden puhelimeen ja matkalla onnistun paikallistamaan olohuoneen oksukohdan astumalla suoraan sen keskelle. Pompin yhdellä jalalla kohti talouspaperirullaa ja alan nauraa ääneen. Tästä pitäisi tehdä dokumentti! Puhdistan jalan, soitan oppilaalle, joka onkin jo alaovella ja selitän tilanteen. Hän ottaa sen hyvin. Ja sitten toinen samanlainen mattokierros ja paluu Aikuiseen naiseen. "Kestämme paineet, meitä eivät kaada laineet!"

Koko tämän villin 45 minuutin ajan pysyn ihmeekseni täysin läsnä olevana ja aukinaisena. Ei juuri tule ärräpäitä, ei vastustusta tilanteesta, ei sisäistä jupinaa, että miksi hitossa tämän täytyy tapahtua just nyt. Kaikista karmeimpaan, hajuunkin löytyy keinot, joita mielenkiinnolla tutkin. Ainoa hätäännys tapahtuu toisen kierroksen alussa, kun tajuan, että minun pitää perua tunti noin viisi minuuttia ennen sen alkamista. Hätäkin menee sekunneissa ohi ja tilalle tulee tyyni hyväksyntä siitä, miten asiat nyt kerta kaikkiaan tällä hetkellä ovat.

En yritä saada tätä aikaan, en yritä olla positiivinen, henkinen tai dumpata kiukkua mihinkään. Se vain tapahtuu minulle näin. Jälkeenpäin, kun ehdin ajatella, mietin, että näinkö nyt näkyvät sen viimesyksyisen massameditaation hedelmät. Tätäkö on se buddhalainen tyyneys? Ettei ole tarvetta muuttaa tai vastustaa sitä, mikä on. Vain hyväksyn vallitsevat tosiasiat ja toimin niiden mukaan. Kiitos Kessu tästä läsnäolotestistä! Tuntuu oikein hyvältä läpäistä se! Seuraavaksi siirryn "urpoihin" taksikuskeihin.

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Jumala minussa

Olen juuri päättänyt 20 viikon kurssin, jolla meditoitiin neljänä päivänä viikossa. Olen kertonut monille omistaneeni syksyn sille, mutta aika harvoille olen maininnut kurssin otsikon. Syykin selviää, kun sanon sen nyt: Jumalallinen yhteys. Auts, sfääreihin mentiin että pätkähti! Vai mentiinkö? Taas minussa nousee kapinallinen Riikka paukuttamaan, että on se nyt hitto, että papit ja piispat julkaisevat vaikka mitä dialogeja ja mietelmiä Jumalasta ja sitten minä muka vaikenen siitä, kun menee liikaa sfääreihin. Ei kun minäkin haluan!

Vaan onhan se Jumala aika vaikea juttu. Yhä edelleen se mielletään jonkinlaiseksi persoonallisuudeksi. Jumala katsoo ja tietää kaiken, vastaa joihinkin rukouspyyntöihin ja evää toiset, johdattaa jotkut pelastumaan täpärästi ja antaa toisten kuolla ja lopulta ottaa toiset Taivaaseen ja heittää uskottomat ikuisesti ulkopuolelle, kyynelsilmin tietysti. Tähän persoonallistamiseen liittyy niin paljon kysymysmerkkejä, että järkeään terävästi käyttävät ihmiset ovat luovuttaneet kokonaan ja minun mielestäni hyvästä syystä. Toiset näkevät järjelliset aukot, mutta eivät piittaa niistä, koska Jumala tuntuu tarjoavan ainoan lähteen ehdottomalle, horjumattomalle rakkaudelle. Jos joku sanoo kokevansa jumaluuden itsessään, niin siitä se hämminki vasta alkaakin, koska koko Jumala-kuva on niin ryvettynyt väärinkäytetyistä sanoista ja tyhjästä toistelusta.

Minuun kolahti pohdinta, jonka joku lapsi esitti, kun häneltä kysyttiin, mikä on Jumala. Vapaasti muisteltuna se meni jotenkin näin: "Minä olen miettinyt, että mikä oikeastaan on jalka. Jos ei voi oikein tietää sitäkään, niin miten voi tietää, mikä on Jumala." Minulle tämä on paljon enemmän kuin hauska lapsen pohdinta.

Meillä on päässä selkeä mielikuva siitä, mikä on jalka. Meillä on siitä fysiologista tietoa. Mutta laitapa silmät kiinni ja ala etsiä kehollista jalan tuntua. Ota vaikka varpaat ja jalkaterä nilkkaan asti. Tunnustele kehon sisäistä tuntemusta. Tunnetko olemassaoloa, kihelmöintiä, lämpöä, kylmyyttä, elämää? Kun keskityt silkkaan tuntemukseen tarpeeksi kauan, jalan olemus alkaa menettää muotoaan. Se on vain möykky, kimpale olemassa olevaa elämää, nimetöntä jotakin.

Ainoa, minkä voit näin suoraan havaitsemalla varmasti tuntea on, että se on olemassa. Kaikki muu, sen osan nimeäminen jalaksi, sen fysiologia ja anatomia tulee vasta tämän nimettömän perustuntemuksen jälkeen, ikään kuin kerrokseksi sen päälle. Mitä tapahtuu, jos ulotat saman suoran, sanoja ja määrittelyjä vailla olevan havainnoinnin varpaista päälaelle, vain tunnustellen tuntemuksia koko matkalta? Jos pystyn pitämään huomioni tässä havainnoinnissa, voin tavoittaa tilan, jossa koko minä on tätä nimetöntä olemista. Sillä on aika vähän tekemistä sen kanssa, että olen Riikka Hänninen, 32-vuotias helsinkiläinen, sokea nainen.

Kun kuuntelen tätä muodotonta, nimetöntä perusolemista, havaitsen, että se on neutraalia. Se ei myrskyä tunteideni mukana eikä muutu siitä, että maksamattomat laskut kaatuvat niskaan. Se ei loukkaannu pahoista sanoista eikä häiriinny flunssasta tai nilkan nyrjähdyksestä. Se vain on ja on, neutraalina, pehmeänä, vakaana kaiken kivun ja häiriön alla. Ja kun uppoudun tunnustelemaan sitä, sillä ei tunnu olevan rajoja. Minulla on iho, mutta tämä oleminen ei jotenkin tunnu loppuvan ihon rajoihin.

Tämän olemassaolemisen tunteminen herättää minussa rauhaa, luottamusta siihen, että on jotakin, joka ei koskaan petä, olemisen riemua, joka ei synny ja kuole tietyistä, ulkoisista ärsykkeistä. Kun olen kosketuksissa siihen, lakkaan huolehtimasta ja jossittelemasta. Ajatukseni vapautuvat luottamaan ja luomaan uutta. Alan käyttää jotain sellaista aluetta kapasiteetistani, joka on paljon nopeampi ja vaistomaisen älykkäämpi kuin normaali, aika tahmea mielentilani. Se on tila, jossa minun tarvitsee ponnistella vähiten jonkin aikaansaamiseksi. Ja kun vien tiukaksi solmuksi kovettuneen kärsimyksen tunteeni tähän olemiseen, tunnen rajatonta rakkautta, joka kykenee parantamaan syvimmänkin haavan pelkällä olemassaololla.

Näin minä hahmotan kaiken olevan rakenteen. Kaiken fyysisen, solujen ja atomien alla meissä on tämä ulottuvuus, jota ei voi nimetä eikä selittää, mutta jonka jokainen voi tuntea ja kokea konkreettisesti. Se on sama uskoville ja ateisteille, vauvoille ja vanhemmille, nobelisteille ja dementikoille. Minulle se on meidän todellisin, perimmäisin olemuksemme. Ei ole väliä, kutsutaanko sitä Jumalaksi vai elämäksi vai ei-miksikään. Tärkeää on se, mitä sen kokeminen avaa meille.

Tämä on minun kosketuspintani jumaluuden kanssa. Jos jokin, niin tämä alkuolemisen kokemus ansaitsee Jumalan nimen. Se tuntuu jatkuvan äärettömiin käsityskykyni ulkopuolelle. Se tuntuu olevan persoonaton ja samalla tietoinen tila. Mieli menee tästä ihan sekaisin, mutta kokemus on yksinkertainen. Jokainen tunnistaa sen heti, kun kokee sen eikä sitä tarvitse kyseenalaistaa tai epäillä.

Miettikäähän, mitä merkityksiä kristinuskon ydinlauseet saavat, jos niiden ajatellaan viittaavan tähän perusolemiseen kaiken takana: Minä (oleminen) olen Tie, Totuus ja Elämä. Minä ja Isä (oleminen) olemme yhtä. En voi mitään omin neuvoin. Ihminen on Jumalan (olemisen) kuva ja kaltainen. Jumala (oleminen) on rakkaus. Olisiko taivasten valtakunta toden totta meissä? Ja entä jos perisynti onkin vain sitä, että hyvä ja paha tieto, siis ajattelu, mielen toiminta, tunteiden myrskyntä ja draama on täyttänyt tajuntamme niin, ettemme enää kuule sitä hiljaista jotakin, joka on sen taustalla? Silloin tuhlaajapojalla on kovin lyhyt matka kotiin ja Helvetti lakkaa, kun me lopetamme sen.

Jumalallinen yhteys -meditaation päämäärä oli saattaa osallistujat pysyvään kosketukseen oman jumalallisen osansa kanssa. Varmaan kaikilla oli höttöisiä mielikuvia siitä, mitä se tarkoittaisi. 20 viikkoa selvensi minulle, että se tarkoittaa sitä, mitä juuri kuvailin. Sfääreissä leijailun sijasta jalkani ovat vakaammin maassa kuin koskaan elämässäni. Olen vieläkin aivan ihmeissäni tämän arkisen yksinkertaisuuden ja selittämättömän suuruuden yhdistelmästä. Ehkä ihmisyys onkin juuri sitä, muhevan maan elämä ja muodottoman olevaisen mysteeri yhdessä paketissa.

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Allergikko karkkikaupassa

Kerran minua houkuteltiin viikonlopun kestävälle henkisen tiedon peruskurssille. Ohjelmassa oli ainakin menneiden elämien tarkastelua, aurojen katsomista, tonttujen ja muiden henkiolentojen tunnustelua, henkimatka tapaamaan omaa mestaria tai muuta henkiopasta, esineiden ja asioiden (mm. veden) energisoimista ja olisiko mukana ollut vielä kivillä parantamista. Siihen aikaan en tuntenut vielä mitään henkioppaita tai yhteyksiä. Olin vasta havainnut, että tämäntyyppiset asiat kiinnostivat minua. Mutta pelkkä kurssin sisällön kuunteleminen veti minut aivan hämmennyksiin. Henkinen tieto. Tätäkö se siis oli? Kuulosti ennemminkin karkkikaupalta.

Yhä edelleen palaan monesti samaan hämmennyksen ja vierauden kokemukseen henkisissä piireissä. Kuuntelen, miten ihmiset saavat guruiltaan energiavihkimyksiä, joita voi saada vain näiltä tietyn vihkimyspolun käyneiltä tyypeiltä. Kuuntelen, miten ihmisen energiakenttä ja koko maailma jaetaan ainakin seitsemään tasoon ja ties kuinka moneen ulottuvuuteen. Siis mihin? Luen kanavoituja tekstejä, joiden lähteillä on aina hieno, vierasperäinen fantasianimi ja joissa on yleensä aina suurten sanojen käsittämätön osio. Kaikki se ylimaallisuus hämmentää, kiusaa ja surettaa minua. Koen olevani allerginen.

Hämmennys syntyy siitä, että kyllähän minä itsekin olen samojen ilmiöiden äärellä. Minulla on kokemukseni energiasta ja henkioppaista, yksinkertainen, koruton, nimetön kokemus, joka on täydessä synkassa arkeni kanssa ja jota en vierasta vähääkään. Kun yritän puhua siitä näillä sanoilla, tunnen olevani ulkomaalainen, kuin puhuisin vieraan kielen ja kulttuurin sanoilla. Peloissani olen kysynyt, haluanko käyttää sanoja, jotka kantavat mukanaan karkkikaupan kiehtovaa tuoksua? Mutta onko minulla vaihtoehtoja, jos kerran haluan puhua?

Helpotus alkaa löytyä, kun katson, mikä luo tämän karkkikauppailmiön. Meediot-sarjan päähenkilö sanoi jotain hyvin huomionarvoista: ”Jos mulla on vahva halu uskoa, että tää on totta, niin sit se on totta.” Mistä tämä vahva halu uskoa kumpuaa? Mitä me haluamme? Miksi ihmiset haluavat mieluummin henkisiä ilmiöitä vilisevän viikonloppukurssin kuin yksinkertaista läsnäoloa? Miksi kanavointi menee perille paremmin, jos sen on lähettänyt mestari Amygdala eikä mestari Pekko?

Kiehtova henkinen ilmiömaailma on kuin betonilähiöön ilmestynyt haltiatar. Haluamme pelastusta arjen jähmettyneisyydeltä, kutistuneilta haaveiltamme, möykyiksi kovettuneilta tunteiltamme, yksinäisyydeltämme. Haluamme jotakin, mikä saisi elämän säihkymään salaperäisenä, uusia lupauksia kuiskien. Haluamme epätoivoisesti, ettei arjen painajainen ole totta. Auran väreihin ja automaattikirjoitukseen uppoutuminen on nopea tapa täyttää tajunta jollakin kiehtovalla. Se on paljon miellyttävämpää kuin kääntyä hiljaa kohtaamaan kaikki se, mitä haluaisimme välttää.

Pointti ei siis ole väittää, että henkisissä ilmiöissä olisi jotain vikaa. Mutta mikä motiivi ajaa meidät niiden luokse? Käytämmekö henkisyyttä peittämään jotakin, korvaamaan jotakin, värittämään tunteet ja tosiasiat tietynlaisiksi? Onko voimakas halu kokea tietynlaisia henkisiä kokemuksia suurempi kuin halu kokea ja ymmärtää totuus itsestä ja muista?

Mitä jos enkeleiltä riisutaan heidän kauniit nimensä? Mitä jos väitän, että kaikki energiahoito perustuu yhteen ja samaan energiaan? Kestääkö tietyn healingin järjestelmä tämän väitteen? Mitä jos opettajaa, gurua tai mestaria ei huomenna enää ole?

Jos etsimme henkisyydestä voimaa, joka voisi pelastaa meidät itseltämme, olemme valmiita uskomaan vihkimyksen saaneiden sanaan ehkä miettimättä lainkaan, millä perusteella joku on meille totta tai ei-totta. Niinpä ihmiset toistelevat tietyllä, pehmeällä äänensävyllä henkisiä peruskauraviisauksia kuten ”Rakkaus on vastaus kaikkeen!” Niin se ehkä onkin. Kuitenkin sitten joku heikkona hetkenään paljastaa luottamuksellisesti, että ei ole vuosikausiin ymmärtänyt, mitä se ihan oikeasti tarkoittaa.

Ihminen saattaa rakentaa kokonaista uskomusjärjestelmää myöntämättä itselleen, että kaiken perustana on tosiasiassa epävarma, muiden lausunnoille perustuva uskomus, ei oma, vakaa kokemus. Mitä pidemmälle tällainen rakennelma etenee, sitä lujemmin siitä on pidettävä kiinni, koska sitä kamalampaa olisi myöntää, että sen perusta on tyhjän päällä. On siis parempi pitää se lämmin, hyväntuoksuinen, samanhenkinen yhteisöllisyys kuin olla rehellinen ja astua ei-tietämiseen ja epävarmuuteen. Miten tavattoman inhimillistä ja rakastettavaa. Ja väistämättä tuskallista, kun elämä haihduttaa ei-totuuden.

Yksi hämmennyksen syistä on se, että sanat ovat aidosti epätarkkoja. Kokemukset, joita yritämme kuvailla sanoilla ovat sanojen lokeroivan rakenteen ulkopuolella. Vähän kuin yrittäisi kuvaila värejä sokealle. Niistä voi sanoa jotain summittaista, mutta värien todellinen luonne jää tavoittamatta. Siksi oma kokemus on minusta aina ensisijainen. Muiden sanat voivat vain ehdotella suuntia, mutta totuutta ne eivät koskaan kerro. Totuus voi paljastua vain minun tietoisuudessani.

Voiko sitten löytyä kokemus, joka kestää epäilyn? Mistä sen tietää? Voiko tästä haluamisen kehästä päästä eteenpäin? Millä tavalla voisi erotella ja päätellä, mikä on mitäkin? Sitä pohdin seuraavaksi.

perjantai 30. marraskuuta 2012

Irti vaikenemisen kahleista

Viime syksynä päätin, etten enää salaa metafyysisiä kokemuksiani jatietoisuuttani. Nettisivuilleni ilmestyi osio tietoisuuden työstä. Tärkeintä siinä oli läsnäolo, hyväksyvä tietoisuus, joka avaa pääsyn mielenrauhaan. Tämähän on silkkaa mindfullnessia, jonka ihan jokainen voi hyväksyä, koska se ei uhkaa ketään. Ja tämä on edelleen minulle kaikista olennaisinta.

Oli muutakin, sellaista, josta en olisi halunnut puhua. Kuten että vuosia sitten tunsin, että vieressäni, ympärilläni oli piiri henkiolentoja, ystäviä, jotka olivat kulkeneet kanssani kaiken alusta asti, jotka tunsivat joka sopukan minusta ja rakastivat minua täysin varauksetta. Sen julkinen myöntäminen oli huomattavasti tiukempaa. Pelkäsin maineeni menettämistä, sitä, että toisin ajattelevat ihmiset pitäisivät minua niin outona, että eivät haluaisi olla kanssani tekemisissä. Mutta en voinut tehdä enää kompromisseja asiassa, joka oli minulle kokemuksellisesti totta.

Sivujen julkistamisesta seurasi pienoinen hämmennyksen aalto. Kaikki eivät noin vain uskoneet siihen, mihin minä, mutta kukaan ei halunnut kieltää sitä minulta. Luulen joidenkin oudoksuneen kertomaani hiljaa itsekseen, ehkä vähän pelästyneenkin. Mistä ihmeestä minä nyt puhuin? Mitä tarkoittaa, että näen tai koen ei-fyysisiä asioita? Sitäkö, että näen ihmisistä noin vain kaiken? Harva on uskaltanut kysyä tai epäillä suoraan. Tajusin, että kaikki muutkin pelkäävät puhua näistä ”oudoista asioista” ja että tutun ihmisen tuomitseminen ääneen on korkean kynnyksen takana.

Suurinta huolta ja vastustusta herätti se, että kerroin ottavani näitä kokemuksia yhä enemmän osaksi työtäni. Sitä ihmisten oli vähän vaikeaa niellä. Oliko sellainen sopivaa? Eikö se maine outone juuri tuollaisesta? Eikö tällaisten asioiden pitäisi olla yksityisiä pohdintoja? Järjestäisinkö itseni vaikeuksiin, jos minulle tulisi pahasti tasapainottomia ihmisiä eikä minulla ollut terapeutin koulutusta? Sain kuulla upeasti kaikki omat pelkoni toisten suusta. Eikä ole parempaa keinoa rauhoittua kuin rauhoittaa toista. Selittäessäni näkökulmaani yhä uudestaan tajusin, että kaikki on aivan hyvin.

Nyt istun tässä kirjoittamassa, koska huomaan, että viime syksystä huolimatta jatkan salaamista tavalla, joka ei enää käy minulle. Facebook on mahtava pienoismalli tuttavapiiristäni. Voin mitata avoimuuteni astetta aika hyvin sillä, voinko kirjoittaa kokemuksistani tuosta noin vaan Facebookiin. Mieleni alkaa esittää vastalauseita: ”Mutta entäs ne larppikaverit? Ne luulee sitten vaikka mitä hörhöä, mistä puolet ei ole edes tottakaan. Ja entäs kristityt sitten? Eikö tämä ole ihan kerettiläistä? Ja onhan siellä pari suorasanaista ja joskus armotonta skeptikkoa, niin että haluatko kylmää vettä niskaan? No niin, mitä jos vaankirjoitat turvallisia statuksia ja pidät nämä jutut pienen piirin hommana. Miksi tästä pitäisi tehdä niin kovin julkista?”

Viimeinen kysymys vaatii huomiota. Viime syksyn jälkeen on käynyt tasaisen toistuvasti niin, että ihminen, joka ei ole koskaan kehdannut myöntää melkein kenellekään olevansa tällaisista asioista kiinnostunut , on alkanut jutella kanssani ilahtuneena. Ihmiset kantavat häpeillen ja vaieten lepattavia uskomuksiaan maailman syvistä kysymyksistä.

Samaan aikaan, joka sunnuntai, kuka tahansa voi kävellä kuulemaan kertomuksia miehestä, joka paransi muita rakkauden voimalla, keskusteli edeltä menneiden kanssa, palautti vähäksi aikaa kuolleen ruumiinsa elämään ja jonka henki voi nytkin puhua kenen tahansa sydämessä ja sisimmässä, jos siihen vain uskoo. Tämä on niin peruskauraa, ettei se hätkäytä edes ateisteja. Jos se on ok, niin miksi minun kokemukseni olisivat tuon hörhömpiä? Miksi yhdet ihmeet ovat ruisleipää ja toiset hattaraa? Yhdet kokemukset ja uskomukset käyttävät valtamediaa, valtion kanavia ja massojen hyväksyntää, ja minun ja muiden pitäisi hävetä ja salailla omia, hyvin samantyyppisiä kokemuksia, koska niillä on vähän eri nimi.

Minä sanon, että se on orjuutta. Siinä ei ole sanan ja ajattelun ja uskonvapaudesta tietoakaan. Ei voi olla niin, että alistun vaikenemaan häpeän takia, pelon takia. Ei voi olla niin, että minun täytyy sensuroida itseäni sen takia, että pelkään tulla torjutuksi. En suostu sellaisiin kahleisiin enää.

Haluan tehdä tekoja, joiden kautta tunnen ja tunnustan, että minulla on tämä vapaus. Siksi aion kirjoittaa blogiini muutamista asioista, ainakin henkioppaista, energiasta ja Jumalasta. Haluan kokeilla, miltä tuntuu sanoa julkisesti ääneen ne jutut, jotka pelokas mieleni haluaisi sensuroida. Uskon auttavani sillä kaikkia niitä, jotka eivät uneksisi puhuvansa näistä asioista edes lähimpien ystäviensä kanssa.

Vain yksi motiivi ei kiinnosta minua pätkääkään: käännyttäminen. Kuten alussa sanoin uskon vakaasti, että tietyt ydinasiat yhdistävät Maapallon kaikkia ihmisiä: kyky rakastaa ja olla rakastettu, kyky tarkastella asioita hyväksyvän neutraalisti, kyky olla läsnä tässä hetkessä. Ilman niitä kykyjä tapamme itsemme, niiden avulla pelastumme. On paljon tärkeämpää löytää yhteinen kosketuspinta tällaisissa kysymyksissä kuin siinä, uskooko joku henkioppaisiin vai ei. Ja lopultakin voin olla varma vain oman kokemukseni totuudellisuudesta.

Matka jatkukoon siis aivan luonnollisesti: Kiinnostuneet palaavat lukemaan, mitä tulevina viikkoina kirjoitan. Muut pudistelevat päitään. Toivottavasti kuitenkin aivan kaikki malttavat katsoa leimojen ja stereotypioiden taakse. Joudun käyttämään sanoja, jotka on ladattu suoraan sanottuna sonnalla, eikä minun kokemukseni paljoakaan vastaa mielikuvia, joita henkinen sanasto yleensä herättää. Seuraavassa kirjoituksessani taidankin pohtia vähän syvemmältä tätä sanojen ja mielikuvien ristiriitaa.

Onpa voitokas olo! Taidan lämmittää aimo mukillisen glühweinia, mutustaa tummaa suklaata ja päivittää joululaulujen soittolistani. Hyvää joulukuuta ja viikonloppua!

tiistai 21. elokuuta 2012

Heikkouden vapauttava voima

Itsensä vähättelemistä kuulee paljonkin. Mä oon tässä ihan surkea, mä en taaskaan sitä ja sitä, enhän mä nyt mitään. Yleensä se ei edes perustu todellisuuteen ja koko pointti on saada toiset taputtamaan sinua päähän ja sanomaan, että älä nyt, olet upea. Paljon harvinaisempaa on puhua suoraan ja avoimesti heikoista kohdistaan hakematta sillä hyväksyntää. Se hirvittää. Minä nyt kumminkin ajattelin tehdä niin, koska olen todella kyllästynyt heikkouteni asettamiin kahleisiin ja koska arvelen muiden saavan tästä apua.

Opiskellessani kolmivuotisessa CVT-koulutuksessa me päivittelimme tasaisin väliajoin, että ”kyllä tästä aiemmin on päässyt läpi sellasia tapauksia, että on kyllä tosi ihmeellistä, miten se riittää valmistumiseen”. Hiljaa itsekseni pelkäsin, että olisin yksi näistä. Koko koulutuksen ajan tunsin huonommuutta suhteessa siihen, mitä arvelin yleisen tason olevan. En opettajana vaan laulajana. Opettajana tiedän olevani hyvä. Laulullisesti olin valmistuessani sitä mieltä, etten olisi ansainnut diplomiani. Ja tilanne on sen jälkeen pikemminkin huonontunut kuin parantunut.

Keikoilla vedän kyllä mallikkaasti ja kauniisti ja läsnäololla, koska olen silloin mukavuusalueella. Ongelmat ovat laulutekniikan osa-alueilla, joita en tietysti keikalla käytä, koska en osaa. Edistyin koko koulutukseni ajan, mutten koskaan tuntenut ratkaisseeni tiettyjä perusongelmia. Törmään niihin ongelmiin sekä opettajana että laulajana.

Joka kerta, kun nämä ongelmat tulevat käytännön elämässä vastaan, sisäinen kriitikkoni antaa kuulua itsestään: ”No niin, kuuletko nyt, et pysty tähän ja tähän, vaikka olet muka authorized complete vocal technique teacher. Et oikeasti voi olla ylpeä siitä saavutuksesta, koska puolet olet ansainnut siksi, että Cathrine Sadolin oli kiltti.” Niin kauan kuin tietyt ongelmat ovat ratkaisematta, itsekunnioitukseni on miinuksella, koska koen, että ongelmat johtuvat minun teoistani tai tekemättä jättämisistäni.

Varsinkin valmistumiseni jälkeen viimeinen ryhmä, jolle olen tästä hiiskunut ovat muut CVT-opettajat eli juuri ne, jotka osaisivat luultavasti auttaa minua kaikista parhaiten. Sisäinen kriitikkoni on huolehtinut tästä oikein hyvin. ”Olet sössinyt koko homman ja jos muut tietäisivät, miten pahasti, he allekirjoittaisivat, ettet ansaitsisi pätevyyttäsi. Joten ole hiljaa äläkä jää kiinni siitä, miten paskasti sinä oikeasti hallitset tekniikan. ”

Tänään treenatessani havahdun tiedostamaan koko tämän ajatuskuvion. Ensimmäiseksi tulee pysähdys ja järkytys. Tajuan, että olen ollut rautaisten, yhteisesti opittujen ajatusmallien kahleissa: Kilpailu on kovaa. Hyvät pärjää, huonot tippuu. Heikkoutta ei saa näyttää. Epäonnistumisen tunnustaminen on nöyryyttävää. Hyvät tyypit ovat haluttuja, kiireisiä, suosittuja. Osaaminen on valuuttaa. Osaaminen mittaa sitä, kuinka paljon sinua arvostetaan. Jos sinulla on jokin extravajaus (kuten näkövamma), olet riippuvainen extraosaamisesta tai et pysy markkinoilla. Markkinoilla pysyminen on tärkeää. Siitä riippuu niin sisäinen, sosiaalinen kuin taloudellinen voimasi ja arvosi.

Järkytys syntyy siitä huomiosta, että nämä eivät ole pelkkiä blogeissa hoettuja kärjistyksiä vaan olemassaolevia ajatusrakennelmia, jotka ovat rajoittaneet minun elämääni ja olemustani konkreettisesti. Miten voin suostua elämään tällaisessa arvottomuuden, itsekunnioituksen puutteen ja pienuuden vankilassa? Miten voin kohdella itseäni näin? Miten voin alistua kantamaan tällaisia käsityksiä ja antamaan pahimman osani määrätä itseäni tällä tavalla? Ei käy, ei jumalauta käy!

Nämä ajatuskahleet voivat rajoittaa minua vain niin kauan kun ne pysyvät tiedostamattomina. Nyt näen kaiken selkeästi ja ymmärryksen valo paljastaa sellini paskaiset, pimeät nurkatkin. Vain hullu astuisi tähän loukkoon vapaaehtoisesti uudestaan. Miksi jatkaisin jotain itselleni näin vahingollista? Minulla on täysi vapaus lopettaa tämä typeryys.

Tietoisuuden valokeila tuo väistämättä mukanaan tosiasioiden tunnustamisen, niille antautumisen. Ok, tekniikkani on tässä jamassa, se on fakta. Ja se ei riitä siihen, mitä tarvitsisin käytännön opetuksessa ja joskus laulamisessa. Sekin on fakta. Ja voi olla, ettei se tässä tilanteessa riittäisi pätevyyden uusimiseen. Siitä en ole varma, se saattaa olla fakta. Miksi pyristelisin faktoja vastaan?

Siihen ne faktat taitavat sitten jäädäkin. Loppuosa on minun tulkintaani, ja sen tarkastelu herättää joukon hyviä kysymyksiä. Miksi tällä on näin paljon väliä minulle? Mikä osa minussa välittää noin paljon siitä, olenko pätevä vai en? Mikä estää minua muuttamasta tilannetta? Mistä motiivini toimia oikeasti nousee? Mitä minä haluan saavuttaa ja miksi? Perustuuko muiden edessä nöyrtyminen todellisuuteen? Eikö avun pyytäminen ja vastaanottaminen ole paras lahja, jonka voin antaa itselleni ja sitä kautta eteenpäin oppilailleni?

Kun tunnustan tilanteen sensuroimatta, koko asetelma alkaa hitaasti kääntyä ylösalaisin. Miksi olen niin ankara itselleni? Miksi tämä taidollinen heikkous olisi niin hävettävää suhteessa siihen, kuka minä olen? Olen elänyt valtavan rikkaan, intensiivisen nuoruuden availemalla satoja ovia, maistelemalla joka padasta, nuuhkimalla tätä ja tuota purkkia. Olen jakanut huomiotani ja energiaani hengästyttävän laajalle ja maksanut siitä sillä, etten ole pystynyt keskittymään erityisesti yhteen asiaan. Se hinta on kannattanut maksaa, koska mitään kokemastani en vaihtaisi pois.

Ja viimeistään tässä vaiheessa on tullut selväksi, että tämä puutteellisen laulutekniikan kohtaaminen nostaa minussa esiin juuri niitä puoliani, jotka ovat minulle kaikkein vaikeimpia. Siksi tässä ei ole kysymys vain siitä, etten laiskuuksissani ole painanut treeninappulaani tarpeeksi usein. Laiskuuden naamio on tosi kätevä. Niin kauan kun uskon olevani laiska, olen turvassa. Tietysti sätin itseäni, mikä ei ole mukavaa, mutta kun olen laiska ja siis voisin olla parempi, jos viitsisin, ei tarvitse kohdata häpeän ja alemmuuden luurankoja pimeässä. Pitäisikö minun siis tosiaan ruoskia sisäistä lastani sen tähden, että se on ollut niin hurmioitunut elämästä ja toisaalta uskonut todeksi sen, mitä maailma on opettanut heikkoudesta ja hyväksynnän ansaitsemisesta?

Tämän huumaavan oivallusten syöksyn jälkeen olen riehakkaan iloinen. Paskat pätevöitymisestä! Paskat kenenkään mielipiteestä! Minä en ole tehnyt mitään väärää, en ole mokannut mitenkään sillä, että tekniikkani ja tilanteeni on tämä. Minulla on kaikki mahdollisuudet ottaa homma haltuun. Ja sen minä haluan tehdä. Eniten siksi, että haluan tuntea kaikilla äänen osa-alueillani sitä luonnollista iloa ja vapautta, mitä nyt osittain tunnen. Haluan irti niistä kahleista, jotka estävät ääntäni. Ja myös siksi, että tästä asiasta on tullut itsekunnioitukseni ja oman voimani symboli. Nyt olen siitä tietoinen ja käytän tätä tietoisuutta hyväkseni. Seuraavaksi käännyn upeiden kollegojeni puoleen ja pyydän heitä apuun. En voi kuin kumartaa tietoisuuden valtavan voiman edessä.