Onnistumisia

Viimeiseen viikkoon on mahtunut niin monta onnistumista:

Viime tiistaiaamuna sää oli aurinkoinen ja hurjan tuulinen. Rytmiikan tunti huipentui siihen, että opettaja soitti pianoa, oppilas lauloi ja minä soitin rumpuja. Opettaja on neuvonut mulle rumpujen soittoa, kun odotellaan myöhässä olevia oppilaita, joten rytmit oli veressä. Soitettiin vanhan ajan kunnon swingiä. Se oli sellainen tunnelmallinen, vähän menevä mollibiisi Tanskaksi. Kessu intaantui ulvomaan ihan valtoimenaan. Minä sitä toppuuttelemaan. Lopulta se tuli kerälle jalkoihini, kaikkien rumpujen keskelli ja pisti pään bassorumpua polkevalle oikealle jalalleni. Siinä se makasi ja kuunteli, kun me svengattiin, aurinko paistoi ja tuuli ulvoi nurkissa.

Keskiviikkona tajusin olevani kuoleman väsynyt ja ehkä tulevani kipeäksi. Nuo Complete vocal technique –jaksot verottavat aina, kun ovat niin intensiivisiä. Meinasin jo skipata session, jossa oppilaat suunnittelivat juttua näkkärinuorten lehteen, mutta menin, kun minut oli sinne oikein pyydetty. Ja voi vau: kaikki puhuivat omasta aloitteestaan englantia, kyselivät mielipiteitäni ja kohtelivat täysin tasavertaisena ryhmän jäsenenä.

Session jälkeen yksi tyyppi halusi treenata kanssani yhtä aariaa. Siis minä säestän, hän laulaa. Kävi ilmi, että olin harjoitellut väärää biisiä ja muutenkin sanoin, etten jaksaisi nyt oikein mitään. Tuskin olin päässyt omaan huoneeseen, kun puhelin soi ja toinen tyyppi halusi minut säestäjäksi, kun hän halusi äänittää musiikkipätkää siihen lehtijuttuun. En mitenkään voinut kieltäytyä tästä, koska se, että kukaan ylipäätään soittaa minulle on jotain aivan ennenkuulumatonta. Treenattiin siis se juttu kuntoon.

Sen jälkeen kolmas tyyppi halusi, että minäkin äänitän jonkun oman pikku pätkän lehteen. Lauloin vähän Kylä vuotti uutta kuuta, kerroin EVS-projektistani ja että tämä näiden koulutus on minusta hyvä. Kaiken seurauksena yksi tyyppi purskahti itkuun ja toinen intoili, että tästä biisistä saisi mahtavan bändiversion.

Eilen oli toista kertaa treenisessio oppilaan kanssa, jolla on vaikeuksia opetella uusia asioita. Siis ihan kognitiivisia. Ihana tunti! Me vain soittelimme rauhassa, ei ollut kiirettä mihinkään, ei tavoitteita ja dynaamisesti eteneviä, pedagogisia askelmia. Minä neuvoin niksin silloin, toisen tällöin. Pitkään vaan fiilistelimme sointukiertoja ja annoimme niiden mennä sormiin. Tunnin jälkeen hän sanoi: ”Jotkut ihmiset sanovat koko ajan, että tämähän on niin helppoa, senkun siirrät käsiä näin ja noin. Kiitos, kun et sanonut niin!” Lisbethiltä kuulin, että hän oli ollut onnellisempi kuin aikoihin.

Tänä iltana havahduin siihen, että pidin ex tempore –esitelmää vapaaehtoisohjelmasta Tanskaksi! Siis mitä? Tajusin, että perjantaina, kun treenasin yksiä kuorostemmoja, tein senkin ehkä 60 % tanskaksi. Missä välissä on tapahtunut, että pystyn puhumaan jostain muustakin kuin siitä, että haluan ruisleipää juustolla ilman voita ja corn flakeseja maidolla ja vähän sokeria. En ole juuri jaksanut opiskella systemaattisesti viime viikkoina. Mutta on kuin joku selvä raja olisi ylittynyt.

Yhä edelleen ihmettelen tätä vuoristorataa. Kaiken tämän välissä on ollut tosi raskaitakin tunnelmia siitä, että laulullinen ja opetuksellinen tulevaisuus on aivan kätkössä ja että tiedän niin paljon vähemmän kuin ennen. Mutta elämän virta vie eteenpäin ja kevään valo kasvaa. Siunattu elämä, siunattu kevät ja siunattu valo!