Muistan hyvin, miten itse olen ensimmäistä kertaa mennyt kanavoijalle. Menin hakemaan selvyyttä hämmentäviin asioihin elämässäni. Kysyin, mihin suuntaan minun pitäisi elämässäni lähteä ja voisiko miesrintamalla tapahtua jotain. (Nämä ovat muodossa tai toisessa yleisimmät kysymykset kanavoijalle.)
Nämä kysymykset tuntuivat mössöisiltä ja epäselviltä, siltä, että en voinut hahmottaa mitään ryteikköisiltä ajatuksilta ja tunteilta. Ajattelin, että henkioppaani tietävät totuuden, näkevät sen polun tai päämäärän, jossa minun kuuluisi olla, joka vapauttaisi minut tästä ryteiköstä. Ja luotin siihen, että tällä ihmisellä on yhteys oppaisiini, vaikken silloin itse voinut heitä tunteakaan.
Nyt kun olen tiskin toisella puolella, olen herännyt kysymään, mitä tässä kanavoinnin kentässä oikein todella tapahtuu. Ajatelkaa nyt koko tätä asetelmaa! Minä siis menen hämmennyksissäni kysymään neuvoa joiltakin oppailta, joita en itse tunnista, ja kysyn sitä toiselta, ulkopuoliselta ihmiseltä. Jos kunnioitan ja ihailen kanavoijaa, niin minä todellakin vaikutun hänen sanomisistaan. Hänhän sanoi, että tämä syksy on myrskyisää ja sitten helpottaa. Hänhän sanoi, että minun sielunsuunnitelmassani näkyy kaksi lasta. Hänhän sanoi, että jätä se työ. Siis minun jumalalliset oppaani sanoivat, enkelini sanoivat! Niin että niin sen täytyy olla.
Äkkiä koko asetelma järkyttää minua. On luonnollista, että mieli hakee vastauksia joltain suuremmalta taholta, kun se itse on hämmennyksissä eikä pystykään kontrolloimaan tilannetta. Mutta jos ihminen menee kanavoijalle tai näkijälle eikä tunnista sisäistä ohjaustaan tai Elämän kokonaisuuden ohjausta, niin hänhän käytännössä siirtää vastuun elämänsä kysymyksistä toiselle ihmiselle tai kokemuksellisesti itsestään erillisille henkiolennoille. Pitäisikö minun olla tukemassa tätä vastuunsiirtoa? Ei helvetissä!
Laulunopetuksessa opetusfilosofiani perustuu siihen, että annan kaikki taitoni, intuitioni ja havaintoni oppilaan avuksi, jotta hän oppii itse ohjaamaan itseään sisältäpäin. Keksin yhä uusia reittejä, joilla oppilas itse voi hypätä rajojensa yli ja oppia tunnistamaan tietoisesti, mitä hän teki toisin, kun se onnistui. Jos oppilas kysyy minulta, pitäisikö hänen laulaa rockia tai klassista tai pitäisikö hänen lähteä ammattilaulajan uralle, palautan automaattisesti pallon hänelle ja alan kysellä häneltä, mitä hän haluaa ja mistä se halu nousee. Sehän on hänen elämänsä, hänen äänensä ja hänen laulunsa, ei minun.
Tällaista toisen voimavarojen tunnistamista, esiin kaivamista, uusien näkökulmien tarjoilemista ja havainnoivaa kuuntelemista sanotaan kai valmennukseksi tai coachaukseksi. Mikäs siinä. Mutta miten tähän palapeliin sitten liittyy se tosiasia, että minulla on lahja tai kyky tai taito saada tietoa toisen ihmisen kokonaisuudesta, hänen sisäisestä ohjausjärjestelmästään tai auttajiltaan? Mihin sitä lahjaa pitäisi käyttää, jos ei vastuunsiirron tukemiseen?
Olen alusta asti inhonnut kanavointi-sanaa, koska se viittaa siihen, että minä kanavoin jumalaista tietoa heille, joilla sitä tietoa ei ole. Se taas on täysin vastoin juuri sitä arvopohjaa, johon laulunopetuksenikin perustuu. Niin että jos en kanavoi tietoa ihmisille, jotka ovat höynähtäneet luulemaan itseään tietämättömiksi linnunpoikasiksi, niin mitä minä näiden henkioppaiden kanssa sitten teen?
Siinäpä kysymys. Ja tämänhetkinen vastaus kuuluu: En tiedä. Ja juuri se tietämättömyys herättää minussa innostusta, uteliaisuutta ja tunteen siitä, että olen niin jumalaisen oikealla polulla.
maanantai 28. huhtikuuta 2014
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Goodonyou Riikka!
Lähetä kommentti