Heikkouden vapauttava voima

Itsensä vähättelemistä kuulee paljonkin. Mä oon tässä ihan surkea, mä en taaskaan sitä ja sitä, enhän mä nyt mitään. Yleensä se ei edes perustu todellisuuteen ja koko pointti on saada toiset taputtamaan sinua päähän ja sanomaan, että älä nyt, olet upea. Paljon harvinaisempaa on puhua suoraan ja avoimesti heikoista kohdistaan hakematta sillä hyväksyntää. Se hirvittää. Minä nyt kumminkin ajattelin tehdä niin, koska olen todella kyllästynyt heikkouteni asettamiin kahleisiin ja koska arvelen muiden saavan tästä apua.

Opiskellessani kolmivuotisessa CVT-koulutuksessa me päivittelimme tasaisin väliajoin, että ”kyllä tästä aiemmin on päässyt läpi sellasia tapauksia, että on kyllä tosi ihmeellistä, miten se riittää valmistumiseen”. Hiljaa itsekseni pelkäsin, että olisin yksi näistä. Koko koulutuksen ajan tunsin huonommuutta suhteessa siihen, mitä arvelin yleisen tason olevan. En opettajana vaan laulajana. Opettajana tiedän olevani hyvä. Laulullisesti olin valmistuessani sitä mieltä, etten olisi ansainnut diplomiani. Ja tilanne on sen jälkeen pikemminkin huonontunut kuin parantunut.

Keikoilla vedän kyllä mallikkaasti ja kauniisti ja läsnäololla, koska olen silloin mukavuusalueella. Ongelmat ovat laulutekniikan osa-alueilla, joita en tietysti keikalla käytä, koska en osaa. Edistyin koko koulutukseni ajan, mutten koskaan tuntenut ratkaisseeni tiettyjä perusongelmia. Törmään niihin ongelmiin sekä opettajana että laulajana.

Joka kerta, kun nämä ongelmat tulevat käytännön elämässä vastaan, sisäinen kriitikkoni antaa kuulua itsestään: ”No niin, kuuletko nyt, et pysty tähän ja tähän, vaikka olet muka authorized complete vocal technique teacher. Et oikeasti voi olla ylpeä siitä saavutuksesta, koska puolet olet ansainnut siksi, että Cathrine Sadolin oli kiltti.” Niin kauan kuin tietyt ongelmat ovat ratkaisematta, itsekunnioitukseni on miinuksella, koska koen, että ongelmat johtuvat minun teoistani tai tekemättä jättämisistäni.

Varsinkin valmistumiseni jälkeen viimeinen ryhmä, jolle olen tästä hiiskunut ovat muut CVT-opettajat eli juuri ne, jotka osaisivat luultavasti auttaa minua kaikista parhaiten. Sisäinen kriitikkoni on huolehtinut tästä oikein hyvin. ”Olet sössinyt koko homman ja jos muut tietäisivät, miten pahasti, he allekirjoittaisivat, ettet ansaitsisi pätevyyttäsi. Joten ole hiljaa äläkä jää kiinni siitä, miten paskasti sinä oikeasti hallitset tekniikan. ”

Tänään treenatessani havahdun tiedostamaan koko tämän ajatuskuvion. Ensimmäiseksi tulee pysähdys ja järkytys. Tajuan, että olen ollut rautaisten, yhteisesti opittujen ajatusmallien kahleissa: Kilpailu on kovaa. Hyvät pärjää, huonot tippuu. Heikkoutta ei saa näyttää. Epäonnistumisen tunnustaminen on nöyryyttävää. Hyvät tyypit ovat haluttuja, kiireisiä, suosittuja. Osaaminen on valuuttaa. Osaaminen mittaa sitä, kuinka paljon sinua arvostetaan. Jos sinulla on jokin extravajaus (kuten näkövamma), olet riippuvainen extraosaamisesta tai et pysy markkinoilla. Markkinoilla pysyminen on tärkeää. Siitä riippuu niin sisäinen, sosiaalinen kuin taloudellinen voimasi ja arvosi.

Järkytys syntyy siitä huomiosta, että nämä eivät ole pelkkiä blogeissa hoettuja kärjistyksiä vaan olemassaolevia ajatusrakennelmia, jotka ovat rajoittaneet minun elämääni ja olemustani konkreettisesti. Miten voin suostua elämään tällaisessa arvottomuuden, itsekunnioituksen puutteen ja pienuuden vankilassa? Miten voin kohdella itseäni näin? Miten voin alistua kantamaan tällaisia käsityksiä ja antamaan pahimman osani määrätä itseäni tällä tavalla? Ei käy, ei jumalauta käy!

Nämä ajatuskahleet voivat rajoittaa minua vain niin kauan kun ne pysyvät tiedostamattomina. Nyt näen kaiken selkeästi ja ymmärryksen valo paljastaa sellini paskaiset, pimeät nurkatkin. Vain hullu astuisi tähän loukkoon vapaaehtoisesti uudestaan. Miksi jatkaisin jotain itselleni näin vahingollista? Minulla on täysi vapaus lopettaa tämä typeryys.

Tietoisuuden valokeila tuo väistämättä mukanaan tosiasioiden tunnustamisen, niille antautumisen. Ok, tekniikkani on tässä jamassa, se on fakta. Ja se ei riitä siihen, mitä tarvitsisin käytännön opetuksessa ja joskus laulamisessa. Sekin on fakta. Ja voi olla, ettei se tässä tilanteessa riittäisi pätevyyden uusimiseen. Siitä en ole varma, se saattaa olla fakta. Miksi pyristelisin faktoja vastaan?

Siihen ne faktat taitavat sitten jäädäkin. Loppuosa on minun tulkintaani, ja sen tarkastelu herättää joukon hyviä kysymyksiä. Miksi tällä on näin paljon väliä minulle? Mikä osa minussa välittää noin paljon siitä, olenko pätevä vai en? Mikä estää minua muuttamasta tilannetta? Mistä motiivini toimia oikeasti nousee? Mitä minä haluan saavuttaa ja miksi? Perustuuko muiden edessä nöyrtyminen todellisuuteen? Eikö avun pyytäminen ja vastaanottaminen ole paras lahja, jonka voin antaa itselleni ja sitä kautta eteenpäin oppilailleni?

Kun tunnustan tilanteen sensuroimatta, koko asetelma alkaa hitaasti kääntyä ylösalaisin. Miksi olen niin ankara itselleni? Miksi tämä taidollinen heikkous olisi niin hävettävää suhteessa siihen, kuka minä olen? Olen elänyt valtavan rikkaan, intensiivisen nuoruuden availemalla satoja ovia, maistelemalla joka padasta, nuuhkimalla tätä ja tuota purkkia. Olen jakanut huomiotani ja energiaani hengästyttävän laajalle ja maksanut siitä sillä, etten ole pystynyt keskittymään erityisesti yhteen asiaan. Se hinta on kannattanut maksaa, koska mitään kokemastani en vaihtaisi pois.

Ja viimeistään tässä vaiheessa on tullut selväksi, että tämä puutteellisen laulutekniikan kohtaaminen nostaa minussa esiin juuri niitä puoliani, jotka ovat minulle kaikkein vaikeimpia. Siksi tässä ei ole kysymys vain siitä, etten laiskuuksissani ole painanut treeninappulaani tarpeeksi usein. Laiskuuden naamio on tosi kätevä. Niin kauan kun uskon olevani laiska, olen turvassa. Tietysti sätin itseäni, mikä ei ole mukavaa, mutta kun olen laiska ja siis voisin olla parempi, jos viitsisin, ei tarvitse kohdata häpeän ja alemmuuden luurankoja pimeässä. Pitäisikö minun siis tosiaan ruoskia sisäistä lastani sen tähden, että se on ollut niin hurmioitunut elämästä ja toisaalta uskonut todeksi sen, mitä maailma on opettanut heikkoudesta ja hyväksynnän ansaitsemisesta?

Tämän huumaavan oivallusten syöksyn jälkeen olen riehakkaan iloinen. Paskat pätevöitymisestä! Paskat kenenkään mielipiteestä! Minä en ole tehnyt mitään väärää, en ole mokannut mitenkään sillä, että tekniikkani ja tilanteeni on tämä. Minulla on kaikki mahdollisuudet ottaa homma haltuun. Ja sen minä haluan tehdä. Eniten siksi, että haluan tuntea kaikilla äänen osa-alueillani sitä luonnollista iloa ja vapautta, mitä nyt osittain tunnen. Haluan irti niistä kahleista, jotka estävät ääntäni. Ja myös siksi, että tästä asiasta on tullut itsekunnioitukseni ja oman voimani symboli. Nyt olen siitä tietoinen ja käytän tätä tietoisuutta hyväkseni. Seuraavaksi käännyn upeiden kollegojeni puoleen ja pyydän heitä apuun. En voi kuin kumartaa tietoisuuden valtavan voiman edessä.